Ihan v-ksi meni tämäkin maanantai

Jos sulla ei oo kolmea pientä poikaa, täysin autettavaa vanhempaa, remppaa, koiraa ja hajonnutta autoa lue tämä. Opit elämästä. Jos sulla on tai jotain vielä nasakampaa, lue tämä siltikin. Saat vertaistukea.

”Onko kellään muulla niitä päiviä, että vaikka kuinka aamulla tuijottaisi joogaavan kissan positiivisuusjulisteita ja julistaisi kaikkivoipaisuuttaan, niin ihan v*****i menee koko päivä? Menee niin överisti pieleen, että naapurin Maisukaan ei uskoisi todeksi vaan väittäisi vähintään Lapin lisää olevan puolet.

Voi kuulkaa, sellaista se elämä nyt vaan on. Ainakin tukiverkottomalla talonrakennus/remppaleskellä, joka pyörittää harmaata talouttaan itsekseen ja asiaahan edesauttaa vastahankittu koiranpentu, joka tuo omat haisevat yllärinsä arkeen sekä tuhoaa sen mikä lapsien jäljiltä vielä jää jäljelle. Kyllä, tässä on juuri se sauma viisastella, että pitikö mennä vielä koirakin hommaamaan, kun uppoaa paatti muutenkin. 

Se oli katsokaas se pieni seesteinen hetki siellä kesälomalla. Järvi oli tyyni, puoliso oli tyyni, lapset kirmasivat rantavedessä puoli minuuttia sopuisasti ja sillä hetkellä tuntui, että hitsi me olemme hyvä tiimi, ja pärjätään vaikka missä olosuhteissa.

Olosuhteet eivät vielä siinä tyyneyden hetkellä paljastaneet itseään; niitä nurkan takana väijyviä syyssateita, mutaa eteisen katossa saakka, alati tappelevia lapsikultia, moniäänisesti laulavaa Wilmaa ja ääretöntä oravanpyörää, jossa ollaan joko myöhässä treeneistä tai kiristetään lapsia lähtemään treeneihin. Ne on nyt maksettu tälle kaudelle, niin nyt kyllä mennään. Ai ei kiinnosta? No ihan sama, ei äitiäkään kiinnosta värjötellä hyytävässä sateessa kentän reunalla. Ja jos hukkasit omat polvisuojat niin voi voi, ei äitinkään varusteista kukaan lapsena huolehtinut. Ihan itte piti. Vähän lisää uhkailua ja hampaiden kiristelyä, niin oikein rento ja mukava treenireissu on taas taattu.

Oman piristävän twistinsä tuo huolehtiminen omista vanhemmista. Ikääntyvät mokomat. Soittelevat kesken työpalavereiden ”tästä Anselmin iltapäiväohjelmasta”, ja käyt mielessäsi läpi, että oliko sulla senkin niminen mukula. Aa, se olikin oma isä ja hänen seurapeli-iltapäivänsä, jonne pitää sumplia kuljetuksia ja varailla välipaloja. Siinähän se menee sivussa, omien lasten ohessa. Kunhan ei tule sieltäkin viestejä, että huonosti on käyttäytynyt ja purrut naapuria poskesta. Sitä ei jaksaisi, isänsä kehityskeskusteluita kaikkien tuhansien muiden päälle.

Rullaahan se kauhun tasapainolla aina jotenkin. Mutta koska haasteiden määrän tulee olla vakio, ja niin ettei tylsistyisi perusarkeen, niin ainakin meillä tuppaa tulemaan niitä perustason ylläreitä. Murtuu vaikka joku raaja, niin että pääsee extrana säätämään pesujen, syöntien ja muiden arjen normiaskareiden parissa vähän pidempään ja vähän hankalammin. Hajoaa auto, jotta arjen logistiikka ei ainakaan enää toimi mihinkään suuntaan. Tulee vähän hometta vastaan remontissa, jottei ainakaan suunniteltu budjetti, aikataulu tai mielenterveys pysy mukana menossa. Terveys menee siinä sivussa, kun kemikaalikomboja imppailee. Äidin asunnossa ilmoitetaan putkirempan alkavan, jotta normaalin kolmen päivittäisen ”elämä on vaikeaa”-puhelun määrä kasvaa sopivasti pyöreään kymppiin. Bonuksina pamahtaa pari kodinkonetta yht’aikaa, ja lapsi hukkaa puhelimen paikan x ja y välille.

Meinaa pää hajota, ja mielessä käy monesti buukata luotolla tai vaikka ruumiinmyynnillä lentolippu ihassama minne kuha kauas. Savu nousee korvista, ahdistaa ja on ihan varma, ettei kenelläkään ole niin sakkaavaa arkea kuin oma ihanuutensa. Silloin tulee usein kaivattu palautus maanpinnalle. Kaverin lapsi menehtyi taaperoikäisenä vakavaan sairauteen, toisen ystävän lapsi makaa letkuissa lastenklinikalla, puolituttu otti viimeisen henkäyksensä kesälomalla ja jälkeen jäi puoliso pienten lasten kanssa.

Elämä ja sen hauraus, jo tänään kaikki voi olla ohi. Tarvitaan vain yksi liikaa kaahaava auto, väärinjakautuneet solut, jokin elämää suurempi voima laittaa käpälänsä peliin ja ravistaa lumisadepalloa. Ei harmittaisi enää lattialle tahalleen tiputettu voileipä margariinit alaspäin tai naapurin vihainen mulkaisu elämöivien lasten suuntaan. Voi, miten sitä muistaisikaan useammin kuinka arvokkaita lahjoja kaikki päivät ovat. Myös nämä sateiset päivät, jolloin kaikki tuntuu menevän päin kuuluisaa takapuolta, ja eniten ärsyttää just se kaikki. Kun silloin muistaisi katsoa sitä joogaavan kissan julistetta, ja toteuttaa kiltisti käskyä vain olla ja hengittää.

Nimim. Kolmen pojan äiti

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

— Huono Äiti

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.