Erityisherkät lapseni saavat minut tuntemaan epäonnistumista äitinä
Huono Äiti sai avautumisen:
”Minulla on kolme ihanaa lasta, joista vanhin on ekaluokkalainen ja nuorin vasta vauva. Perheeseen kuuluu myös aviomies. Lapset ovat minulle prioriteettilistalla ykkösenä ja ihania tyyppejä. Panostan perheeseen todella paljon (lähes kaikkeni) ja haluaisin olla hyvä äiti.
Lapsillani on haasteita aistien kanssa, on yli- ja aliherkkyyksiä. Lasten määrän lisäksi tämä tekee arjestamme välillä hankalaa, kun yhtäkkiä saattaa alkaa valtava raivohuuto esimerkiksi siitä, että tiskikoneeseen pitäisi laittaa astiat (siellä on ällöttävää limaa) tai vauvaa pitää varjella liian kovilta halauksilta, joiden voimakkuutta ei osata hahmottaa.
Lapseni ovat myös tosi vauhdikkaita, liikkuvaisia, impulsiivisiakin osa ja puheliaita ja tarvitsevat paljon seuraa. Heitä kyllä jatkuvasti opetetaan toimimaan yksin, sietämään tylsyyttä ja ruutuaika on meillä tarkka. Isommat tietysti tappelevatkin päivittäin, välillä kyllä myös leikkivät yhdessä mutta tarvitsevat siihen yleensä ohjausta.
”Jos yritänkin ottaa jonkun oman kahvitauon, joudun silti sen yleensä keskeyttämään minuutin kuluttua, sillä jossain on tilanne päällä”
Itse koen olevani myös erityisherkkä, josta perhe-elämässä on sekä iloa että hankaluutta: pystyn ymmärtämään lapsiani ja perheemme dynamiikkaa melko syvällisellä tasolla mutta lähes joka ilta pohdin ongelmatilanteita ja kuinka niissä tulisi toimia. Yritän muokata omaa käytöstäni paremmaksi ja keskustella myös miehen kanssa näistä ja neuvoa häntä (mikä ei kyllä ole pidemmän päälle hyvä asia).
Lisäksi lasten karjuessa minua fyysisesti sattuu korviin ja todellinen kipu voi kestää pitkäänkin tilanteen jo mentyä ohi. Toki tällaisissa tilanteissa itsekin päädyn huutamaan tai syyllistämään lapsia, josta sitten poden huonoa omatuntoa. Yritän kyllä rajata ja olla tiukka ja tuntuu, että ollessani vaikkapa yksin kolmen lapsen kanssa lähes kaikki vuorovaikutus on jonkinlaista ohjaavaa puhetta. Jos yritänkin ottaa jonkun oman kahvitauon, joudun silti sen yleensä keskeyttämään minuutin kuluttua, sillä jossain on tilanne päällä.
Pohdin kaikkea ihan liikaa. Kaiken lisäksi olen opettaja ammatiltani ja minulla on paljon tietoa lapsista ja kehityspsykologiasta sekä ”keinoja” puuttua hankaliin tilanteisiin. Elämäni on kuitenkin aaltoliikettä; välillä kaikki menee tosi hyvin ja sitten välillä väsyn kauheasti ja mieli voi olla matalalla.
Haluaisin oppia antamaan lasteni olla sellaisia kuin ovat, ohittamaan heidän joitakin kasvuhaasteitaan vähemmällä pohdinnalla (esimerkiksi sitä, että yksi lapsistani on ajautunut välillä valehtelemaan tai toisen kanssa pukeminen on vaikeaa), mutta se on kauhean vaikeaa.
Päädyn helposti siihen, että vika haasteisiin on minussa tai omissa toimintatavoissani tai arkemme rytmissä. Kuvittelen, että jos vain löydän oikean keinon toimia itse, haasteet katoavat ja voin näin auttaa lastani voimaan paremmin. Tai minun ainakin pitäisi pystyä vielä enemmän tukemaan lasta jotenkin. Siksi koen itseni usein epäonnistuneeksi ja sellaiset tilanteet jäävät minulle mieleen, vaikka moni tilanne (tai lähes koko päivä) menisi hyvinkin.
Tarvisin varmasti enemmän omaa aikaa – kuten miehenikin – ja lapsia saammekin välillä hoitoon. Toki vauvaa ei vielä voi hoitoon laittaakaan. Hän kuitenkin on tavallaan helpoin lapsistani, koska on hyväntuulinen eikä vielä puhu ja ole jatkuvasti äänessä.
Onko täällä muita, jotka viettävät vapaahetkensä herkästi pohtien (liikaa) lapsiaan ja perhedynamiikkaa? Onko teillä vinkkejä siihen, kuinka voisin oppia antamaan asioiden olla? Arkemme on minulle ja miehelleni paitsi antoisaa niin todellisuudessa myös tosi uuvuttavaa.”
Nimimerkki Herkkä Äiti
Kaikilla ei ole turvaverkkoja. Lue kummikotitoiminnasta tästä:
Yli 300 lasta odottaa itselleen Pelastakaa Lasten kummikotia – olisiko sinusta apua?
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tässä syy miksi en halua lapsia. Koen että pilaisin sillä elämäni.. Kuormitun helposti jo toimiston metelistä ha hälinästä ja kotona haluan vain rentoutua. menettäisin järkeni jos kotona odottaisi meteliä. Ei todellakaan kiinnosta elää kuin vihaisi elämäänsä niin kauan kun lapset on vähintään kouluiköisiä, se noin 7 vuotta on iso aika elämästä kärsiä. En itse koe että lapsista tuleva ilo ja ne hyvät hetket vie pois arjen raastavan kuormituksen.
Tämäpä osui juuri omaan elämäntilanteeseeni. Täälläkin yksi erityisherkkä äiti, jolle lapset ovat kaikki kaikessa. Itse kuormitun välillä liiasta melusta ja härdellistä ja minullakin nuo 2 isompaa kovin vilkkaita, äänekkäitä ja toisella aistiherkkyyksiä. Perusarki on tosi kuormittavaa silloin, kun aistiherkkä lapsi on kuormittunut, esim jo pelkästään opettajan vaihdoksesta. 2 vee kuopus kiipeää joka paikkaan ja pistää kaikki löytämänsä suuhun, joten aina ei jaksa/ehdi ennakoida ja suunnitella asioita, että asiat sujuisi herkän lapsen kanssa hieman helpommin. Rutiinit, ennakointi ja ruutuajan minimointi auttavat. Sen lisäksi olen ottanut käyttöön aistiherkän lapsen kanssa käyttöön tällaisen nollaushetken eli hän saa olla sylissä, halitellaan ja silitellään ja hän saa höpötellä mitä haluaa eikä mikään medialaite häiritse edes taustalla. Ja jottei liian helpoksi kävis niin pyöritän tätä rumbaa aivan yksin, mies päätti muutama kk sitten lähteä ja ruveta nauttii elämästä. Samaa poden minäkin, että pitäisi revetä vielä vaikka mihin, mutta mun lapset tietää kuitenkin olevansa maailman tärkeimmät ja rakkaimmat ja arkikin helpottuu, kun kasvavat.
Tämä ei henkilökohtaisesti koske kirjoittajaa, mutta pohdin yleisesti. Välillä hieman ihmetyttää, miksi lapsia hankitaan lisää kun on jo tiedossa, että olemassa olevien kanssa on haasteita. Mikään yhteiskunnan tuki ei ole jatkuvasti perheen apuna, joten olisi helpompaa olla tekemättä arjesta haastavaa usean erityislapsen tai erityisherkän lapsen kanssa. Isompi ikäero lapsilla helpottaisi vanhempien (ja sisarusten) elämää.
Auttaisiko kirjoittajaa perhetyö tai perhekuntoutus? Jotain tukea perhe varmasti tarvitsee.
Moni ehkä toivoo, että seuraava lapsi olisi terve eikä olisi mitään oireyhtymää. Mutta silti arki voi olla raastavaa.
Tuttavaperheessä oli vaikeasti vammainen lapsi ja terve vähän vanhempi lapsi. Vanhemmat uupuivat, saivat lääkitykset masennukseen. Mitään omaa elämää ei ollut. Työt vei voimat ja vammaisen hoito. Apua kun hakivat, saivat moraalisaarnan ja valvontaa.
Nyt lapset täysikäisiä. Vammainen hoitokodissa, terve masennuskierteessä, työkyvytön, lapsuus jäi puuttumaan, meni vammaisuuden varjossa, normaali elämä estyi.
Vammaista lasta ei syytä kukaan, olosuhteet teki elämästä mahdottoman kaikille. Hatunnosto kaikille, jotka jaksaa.