Äitiys tekee naisesta eläimen
Elämäni aikana en ole kovin montaa ajatusta lotkauttanut sille, että olen biologiselta määritelmältäni eläin, nisäkäs. Mutta raskausaikana ja varsinkin vauvan synnyttyä tämä seikka valottui kiehtovalla ja hämmentävälläkin voimalla.
Usein sanotaan, että synnytys poistaa piintyneimmältäkin estot, vapauttaa primitiiviset vaistot ja tuntemukset. Näin kävi minulle mitä suurimmassa määrin. Samalla tavalla kun vastasyntynyt poikani tapittavine silmineen löysi määrätietoisesti tiensä rinnalleni imemään ensihuikkaansa, huomasin käytöksessäni yllätyksiä.
Pahaa aavistamaton hoitaja, joka saapui ottamaan verinäytettä pojastani sokeriarvojen määritystä varten, tuskin arvasi mitä vastaleivotun äidin päässä liikkui sillä hetkellä kun vauva uikahti ja alkoi itkeä piston takia… Olisin halunnut purra hoitajaa. Kyllä. PURRA. Iskeä hampaani tuohon ”uhkatekijään”. Onneksi järkeni toimi kaiken sen valtavan väsymyksenkin keskellä ja vältyttiin omituiselta välikohtaukselta.
Ylin kuva Tim Bish.
Koko aikuisikäni olen nauttinut pitkistä keskustelua sisältävistä aterioista niin kotona kuin ravintoloissa. Synnytyksen jälkeen koin hetkellisen metamorfoosin ja muutuin koiraksi: söin kaiken ruokaa muistuttavankaan minkä käsiini sain.
Tämä lienee monelle äidille tuttua, onhan synnytys valtava fyysinen ponnistus ja energiaa kuluu niin, että kalorit natisee. Mutta se MITEN söin – siihen heräsin vasta toisena päivänä kun olimme jo päässeet kotiin. Puolisoni valmisti kalakeittoa ja hän kiikutti kulhollisen minulle olohuoneeseen, jossa imetin. Heti kun sain imetykseltä mahdollisuuden, hyökkäsin annokseni kimppuun. Syöksyin lautasen ylle nousematta sohvalta ja aloin mättää hurjalla vauhdilla, hädin tuskin suupalasia pureskellen. Eli olin kuin villieläin!! Saatoin jopa pelätä, että joku tai jokin tulee ja vie saaliin pois. Hätkähdin kolmannen lappamislusikan jälkeen tilanteen tasalle – mihin sivistykseni oli kadonnut? Häpeillen nostin pääni kulhon yltä soppa vielä suupielestä valuen, vilkaisin miestäni, joka ei onneksi ollut kiinnittänyt asiaan huomiota ja siirryin pöydän ääreen jatkamaan ateriointia.
Päivien kuluessa ja uuteen identiteettiin oppiessani nämä räikeimmät primitiiviset reaktiot ovat alkaneet haalistua. Mutta edelleenkin täysin vieraan ihmisen lähestyessä vauvaani, imettäessäni tai lohduttaessani poikaani selkärangassa kihelmöi ja aistit terästyvät. Sitähän se on – äidin vaistoa. Se liittää minut eläinkuntaan ja muistuttaa, että elämän luominen todellakin on varjeltava ihme eläinlajista riippumatta.
Nimim. Amatööriäiti
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
