Erityisoppilaan status seuraa läpi elämäni

Huono Äiti sai avautumisen aiheena leima, joka syntyi yhdestä väärästä opiskeluvalinnasta ja seurasi vuosikymmeniä.

”Minulle kävi kerran elämässäni pieni kämmi: hakeuduin aivan erehdyksessä opiskelemaan erityislinjalle. Pumpulissa kasvaneena maalaisena, kauan ennen internetin aikoja, en tiennyt sellaisia linjoja olevan olemassakaan. Opinto-oppaassa oli linja oppimisvaikeuksista kärsiville, ja koska olin kiikun kaakun seiskan oppilas mukautetulla matematiikalla, ajattelin, että tämä voisi olla minun juttuni.

Uuteen luokkaan tullessani olin kuitenkin ihmeissäni. Luokka sijaitsi eristyksessä muusta koulusta asuntolarakennuksessa, ja oppilaita oli vain kaksitoista. Vaikutti siltä, etten ollut tullut oikeaan paikkaan enkä oikeaan seuraan.

Vaikka olin jo muutenkin erityisoppilas, otti opettaja minut silmätikukseen ja tuomitsi ammattitaitoni tuhoon jo heti kättelyssä, vaikka olin vasta opettelemassa alan alkeita. Ja ikään kuin hänen johdollaan oppilaatkin kiusasivat. Olin jo peruskoulussa kiusattu ja yksinäinen susi, joten olin helppo kohde.

Ensimmäisenä vuotena koin suoraa väkivaltaa ja seksuaalista ahdisteluakin häiriintyneen ja arvaamattoman oppilaan taholta. Hän oli opettajan suosikki, jonka pahanteot opettaja yritti valkopestä ’ei minun kullanmuruni tee koskaan mitään väärää’ -mentaliteetilla. Toisena vuotena jouduin kolmen luokkatoverin vihan, kateuden ja huorittelun kohteeksi. Opettaja oli aina kiusaajien puolella ja etsi viat minusta. Hän kertoi itsekin olleensa aikoinaan kiusaaja omassa koulussaan, mikä selitti osaltaan sen, miksi hän tunsi myötätuntoa kiusaajia kohtaan.

Voin koko ajan pahoin. Tunsin oloni uhatuksi ja turvattomaksi niin koulussa kuin asuntolassakin. Illat itkin koti-ikävää ja laskin päiviä valmistumiseen kuin olisin suorittamassa vankilatuomiota.

Myöhemmin pääsin normaaliin kouluun, jossa oli lempeä ilmapiiri ja kannustava opettaja. Mutta olin imenyt alitajuntaani kaikki vanhan opettajan latistavat sanat ja aloin huomaamattani identifioitua hänen tituleeraamakseen surkimukseksi. Asiaa ei auttanut, että vanha opettajani siirtyi samaan kouluun ja piti uutta opettajaani ’ajan tasalla’ minusta.

Vaikka sain työharjoitteluista kolmosia ja nelosia ja loistin yleisaineissa, uusi opettaja alkoi silti puhua, että kirjoittautuisin erityisoppilaaksi. Lopulta hän uhkasi, ettei antaisi minulle numeroa ollenkaan, jos en suostu. Se oli laiton uhkaus, mutta tuolloin en sitä tiennyt, ja uskoin jo itsekin olevani niin kauhean surkea, että olin yksin häpeäni kanssa.

Erityisoppilaan status on seurannut perässäni vuosia. Parisuhteitani on yritetty sabotoida sen varjolla: yksi soittaja tuumasi poikaystävälleni, että ’eikös se ole kehvojen linjalla’. Yhdelle ystävälleni tultiin baarissa kuiskuttelemaan, ettei kannata ajatella minusta mitään hyvää, kun olen ollut erityisluokalla. Erään poikaystäväni äidille tuli työkaveri ravintolan vessassa kyselemään, onko hänen miniänsä ’vähän jälkeenjäänyt’.

Pienellä paikkakunnallani jopa luottamustehtäviin ylennetyt henkilöt vuotivat salassa pidettävää tietoa asioistani kaikkien juoruiltavaksi. Kotikyläni pojat huutelivat perääni vammaiseksi. Luottamuksellinen tieto oli levinnyt kulovalkean lailla ja aiheuttanut minulle pysyvää mainehaittaa.

Kävin lopulta terapiassa puhumassa kokemuksistani. Terapeuttini totesi viisaasti: ’Kaikkihan me joskus epäonnistumme, eikä aina voi olla hyvä päivä.’ Kun päätimme terapian, hän tokaisi vielä: ’Ja muista, ettet sinä ole niin huono kuin sinulle annettiin ymmärtää.’

Tänä päivänä asiat ovat hyvin. Minulla on työelämässään menestyvät aikuiset lapset, paljon ystäviä ja koti, jossa viihdyn. Ammattitaitoni on kehittynyt hurjaa vauhtia alalla, jonka aikoinaan valitsin, ja olen yllättänyt itseni oppimalla asioita, joita en tiennyt osaavani. En enää anna muiden ihmisten määritellä itseäni.

Erityisluokan opettajani kuoli äskettäin vanhuuteen, joten hänelle en pääse puhumaan enää kuin ajatuksissani. Rauha hänen muistolleen.

Älkää antako kenenkään latistaa ja nujertaa ihmisyyttänne tai ammatillista itsetuntoanne. Ne pahat sanat eivät ole totta. Uskokaa ja luottakaa itseenne ja kykyihinne, myös surkeimpina päivinä. Valoa on aina tunnelin päässä.”

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.