”Kolmen vilkkaan poikalapsen äitinä huonouden hetkiä saa kokea kiitettävän määrän kun liikkuu julkisilla paikoilla näiden suhareiden kanssa.

KOSKAAN, EI SIIS KOSKAAN, omat ihanuuteni osaa olla tarpeeksi hiljaisia, huomaamattomia, siistejä tai mitään muutakaan.

Jos olemme kaupassa, pojat haluaa auttaa ostosten laittamisessa kärryyn, jonossa halutaan nostaa ostoksia hihnalle, hihnan päässä halutaan pakata ne kasseihin. Muiden kaupassa kävijöiden ilmeistä näkee, että lasten kuuluisi olla hiljaa ja kulkea nätisti vieressä. Kassalla jos komennat lapset pois säätämästä, he kerkeävät töniä toisiaan suunnilleen kolmanteen maailmansotaan saakka, ennen kuin olet itse ehtinyt maksaa ja pakata ostokset. Ja taas ollaan kaikkien silmätikkuna.

Kaupungilla liikkuessa liikettä tosiaan on. Pojat haluaa nähdä kaiken ja tarkoitan tosiaan IHAN KAIKEN! Ne juoksee, puhuu paljon ja kyselee lakkaamatta. Ne myös kahnaa keskenään, ja monesti riittää ihan pienikin ele veljeltä ja ruletti on taas valmis. Huutoa, tönimistä, tappelua…

Kun riita loppuu, ne on taas toistensa parhaita kavereita, pölisee pelijuttuja ja ovat vaan omia ihania itsejään. Jokaisella on vahva luonne ja äkkipikainen persoona. Nopeasti tulistuvan joukon kanssa on joskus haastavaa olla liikenteessä, toisaalta taas ihanakin, koska tulleet erimielisyydet sovitaan nopeasti ja elämä rullaa taas eteenpäin.


Kuva Mi Pham, ylin kuva Ashton Bingham.

Tuntuu että muiden kanssakulkijoiden, ollaan missä tahansa, on vaikea kestää tätä hulinaa. Saamme paljon pitkiä katseita, joskus jopa ohjeita siitä kuinka poikien tulisi käyttäytyä. Tämä laskee omaa itsetuntoa äitinä paljon. On hetkiä, joina päätän, että en ikinä enää lähde porukan kanssa mihinkään. Silloin tekee mieli hautautua kotiin ja hoitaa kaikki kodin ulkopuolelle suuntaavat toimet joko yksin tai odottaa siihen asti, että pojat ovat kolmekymppisiä!

Väsyttävä ja vauhdikas arki laittaa miettimään, että onko vain meillä tällaista?

Kotona on säännöt joiden mukaan eletään, on yhdessä sovittuja asioita, ja on myös aikuisten päättämiä. Lasten kanssa koitetaan elää elämää keskustellen ja perustellen. Toki yritämme antaa lapsille myös mahdollisuuksia päättää omista asioistaan. Lapset saavat huomiota niin yksin kuin koko porukalla. Elämämme pyörii paljon perheen kesken, joten yhteistä aikaa on paljon.

Meitä vanhempia väsyttää lasten ainainen huono käytös. Neuvottomuus valtaa mielen, kun tilannetta ei saa korjattua, ja ympäristön reaktiot murentavat vanhemmuutta isolla kädellä. Yhä useammin huomaa sortuvansa huutamaan, saamaan itkupotkuraivarit koska on vain niin väsynyt jatkuvaan tappeluun ja välien selvittämiseen.

Kysymys kuuluukin, onko vain meillä tällaista? Kai muillakin on?”

Nimim. Vauhtisokea

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

11 vastausta artikkeliin “Onko muillakin näin villit lapset? Mitä ihmettä teemme?”

  • äiti itsekin sanoo:

    Minusta lapsesi eivät kuulosta ollenkaan huonokäytöksisiltä, vaan tavallisilta vilkkailta ja innostuneilta lapsilta. Saatan katsoa teitä, koska he tuovat mieleeni jo isoksi kasvaneen poikani, joka oli pienenä melkoinen vilpertti. Eikä häntä ollut kuin yksi kappale, joten ihaillen katselen äitejä, jotka selviävät kauppareissusta monen samanlaisen kanssa.

  • Arla ja lapset sanoo:

    Voi jehna 😀 meiltä löytyy yksi 6v vauhtiviikari supersankari ja raketti.
    Jänen kanssaan koen usein hetkiä joilloin saan hävetä silmät päästään.
    Listaanoa muutaman esimerkin oheen…
    -muutettiin syksyllä uudelle paikkakunnalle. Meitä muutti siis minä äiti tyttö 14v ja poika 6v. Kimpassa laitettiin tavarat paikoilleen ja siivottiin tulleet sotkut. Edellinen yö oli itselläni huono. En nukkunut juuri lainkaan joten migreeni iski päälle. Otin lääkkeet ja kerroin lapsille meneväni pakotetusti maate. Hetken ehdin maata silmät kiinni kun alkoi ovikello soida. Oletin soittajan tietenkin olevan poika kun eihän me tunneta täältä ketään. Jatkoin pötköttelyä. Kohta se soi uudestaan ja sitten kuuluikin jo miehinen ääni ”huhuu onkos täällä ketään?”
    Minä 37 vuotias eronnut 3 lapsen äiti migreenissä en ole eläissäni nousdut sängystä niin pian ylös. Pikainen vilkaisu peiliin -hiukset naama vaatteet suhtkoht ok. Ja eikun ääntä kohti. Mies esitteli itsendä hymyillen ja kertoi olevansa naapuri. ”Te vissiin muutitte tänään?” ”Juu kyllä näin pääsi käymään. ” ” Juu se teijän Saku kävikin tossa jo kylässä. Nyt vaan meillä ois ongelma kun me ei saada sitä meiltä ulos”
    Tässä kohtaa en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Naamani väri vaihteli sinisestä punaseen ja kaikkeen mahdolliseen.
    Hetken hiljaa mietittyäni totesin että pojan voi kyllä ihan lujasti käskyttää kotio luuhaamasta.
    Ei mitään mies ymmärsi kiitti ja poistui. Tuli myöhemmin vielä koiriamme kattomaan.
    On meillä vielä naapureihin välit… he varmaan toivovat kyllä aitaa.. korkeaa ja ei porttia.
    Toinen naapurikin tuli parin päivän päästä. Käsipäivää ovella ja tuosta naapurista hei.
    ”Ihan kivs että se teijän poika käy kylässä kun on saman ikäsiä lapsia..
    ” ai ku kiva kuulla” ehdin sanomaan väliin.
    …”ois vaa kivampi ku kävis kylässä silleen et itekki oltas kotona”
    Tässä kohtaa jo mietin et onkohan täällä kaikilla ovet lukitsematta ja avaimet autossa vaikkei oltas kotonakaan.

    – Seuraava malliesimerkki.
    6v pojan kanssa yhdessä kauppaan.
    Mennään sutolla ja isoon kauppaan. Autossa sovittiin pelisäännöt ja lyötiin kättä päälle
    * kaupassa ei juosta
    * kaupassa ei riehuta
    * mitään ylimääräs ei osteta
    * tänään ei osteta lelua eikä herkkuja
    *…. jne… tuon vauhtiraketin kanssa tämä lista on loputon. Myös aina muistutetaan että vieraille ei puhuta vieraiden matkaan ei lähdetä ja vieraisiin koirii ei kosketa.

    Tätä seuraa väistämättä kysymys tulva.
    ”Miksi ei saa juosta miksi ei saa huutaa miksi ei saa herkkuja uuden lelunkin niin tahtoisin. Nälkäkin on mennään mäkkäriin js just nyt on pissahätä. ”

    Minä vastaan kysymyksiin parhaani mukaan ja paristi vielä varmistan onko nyt varmasti kaikki mennyt sinne muistiyksikköön asti. ”
    ”Joojoo äiti mennään jo”

    Nousemme autosta ja pääsemme lärryjen luo. Siinä alkaa välitön ” mä haluun autokärryt” konsertti.
    ” ei me nyt oteta autokärryjä. Ota lippukärry niin keräät sinne myös ostoksia” En edes ehtinyt miettiä mitä juuri sanoin kun vauhtiraketti nappasi lippukärryt ja pinkaisi juoksuun. Eikä aikaakaan kun jo hetkeksi häviää silmistä.
    ”Tää ei oo todellista! Miks oi miks mä en ikinä opi!! Ei ton kanssa voi mennä kauppaan!!”
    Mieles ehtii jo käydä ajatus kuinka korkeasaaren simpanssitkin yhdessä olis helpompi pala kakkua kuin tuo yksi poika.
    No ei auta. Kärrit mukaan ja ettimään poika.
    Se löytyykin aika nopeasti… lelujen luota. Lippukärri on jo täynnä kaikkea tuiki tärkeää ”mitä mä oon aina halunnut” ja ” mitä mä just tänään tarviin” tavaraa.
    ”Äiti jos tän saan ni lupaan olls todi kiltisti, äiti saanhan jooko” poika tuijottaa suurilla pyöreillä silmillä kuin kissanpentu konsanaan. Lähinnä tulee mieleen shrek elokuvan saapasjalkakissan kohtaaminen kun kissa on lakki kourassa niin anovana.
    Mieti että ei yänään en anns periksi. Ole nainen vahva se on vaan kuusvuotias pieni poika…
    ”Ei tänään. Mehän yhdessä sovittiin ettei leluja tänään.
    … ilmeisesti vastaukseni oli väärä.
    Poika aloittaa samantien armottoman huudon kiljumisen erittäin painokelvottoman kielen käytön ja lopuksi sinkasee karkuun.
    Huokaisen syvään ja jatkan ruokia kohti. Keräile kärryyn lista mukaa tarvikkeita leivästä maitoo ruuan teko tarpeista vessapaperiin. Mitä nyt vasta muuttanut oerhe tarvitsee.
    Poika löytyykin taas. Tälläkertaa lippukärri täys nameja raksuja limpparia. Hän ylpeänä esittelee kuinka siskolle löysi suklaalevyn kun se sitä niin kovin tarvitsee saadakseen voimia jaksaakseen purkaa vielä muuttotavaroita paikoilleen.
    Joo tok yleendä kyllä toimii… niin toimi tänäänkin. Itsekkin naisena, äitinä ja etenkin eronneena uuden elämän ollessa edessä ja kaiken tutun turvallisen ystävät ja sukulsiset mukaan lukie jäädessä taakse.
    ”Ok sisko saa suklaan sinä saat raksusi ja limu olkoon yhteinen. Kipaseppas hakemaa äitillekkin suklaa ja sit kassalle.”
    Poika pistää juoksuksi. Itse käin taas miettimään mite se taas ton teki. Mehän sovittiin. YHDESSÄ SOVITTIIN. No ei auta. Oon ehkä heikko lepsu nynny ja helposti vietävissä. Paksulti rullattuna pojan pikkurillin ympäri. Tänään on poikkeus. Liikaa lähes valvottuja öitä ja armotonta pakkaamista. Muuttostressi ja pitkä automatka yksin ajaen kohti (ääretöntä ja sen yli tuntui kuuluvan toiselta olalta) suurta ja tuntematonta.

    Päästiin kassajonoon.
    Onneksi ei hirveää ruuhkaa ja jonokin liikkuu.
    Poika pyörii hyörii heiluu. Tekee kaiken mahdollisen saadaksee kenentahansa huomion.
    Ihmiset hoitivat omia ostoksiaan.
    Poikaa ahdistaa olla niin kauan paikallaan. ( ehkä jopa 2 minuuttia kulunut)
    Alkaa kuulua jo mutinaa hyräilyä puhetta itsekseen.
    ”Vahdippas kärryjäsi. Kohta saat tyhjentää hihnalle tavarat.”
    Ja vihdoin. Tavarat lentää hihnalle osa joöa lähes yli.
    ”Laitanko tämän tähän? Saanko laittaa ton? Hei mä halusin laittaa sen!!!
    ” äiti laittaa kun on painava. Ota sinä kassit ja mene pakkaamaan. Muista myös lippukärry…”
    Osa kaikui kuuroille korville. Lippukärry jäi orpona seisomaan keskelle ihmisiä.
    No minä lykin sen samalla.
    ” alappa pakkaamaan. Siitä omalta puolelta. Äläpä koske toisten ostoksiin…” koitan saada maksettua pian. Kassa hymyilee hieman.
    Ehkä me selvitään tästä viellä kunnialla.
    Saatiin yhdessä ostokset kärriin ja lähdetään kävelemään ulospäin ja autolle. Näin toivoin.
    Noi helkkarin kolikko autot. Poika näki ne. Juoksee sinne. Nousee kyytiin ja huutaa ” äitiii anna kolikko mä haluun ajaa!!! ”
    Se ei siis ollut ’voisitko antaa kolikon ja saisinko ajaa.’
    Se oli kuusivuotiaan intiaanipäälikön sotahuuto.
    Tiesin mitä tulee kun vastaan ettei kolikkoa ole. Tää on nähty ennenkin. Ja vastasin
    ”Ei äitillä ole kolikoita” .
    Samassa poika heittäytyy lattialle jaaloittaa klassisen itkupotkuraivarin mahallaan keskellä käytävää.
    Tämäkin vielä. Kaikki katsoo. Osa säälien osa hieman tuimana.
    Ymmärrän hyvin. Itsekkin vihaan niitä kurittomia viikareita joita kaupassa aina näkee. Tosin kun alan miettiä tarkemmin niin montako on näkynyt niinä kaikkins kertoina kun oman villiihmiseni kanssa olen ollut liikkeellä. Aivan! Ei ainuttakaan! Vain me. Minä ja tuo punainen palosireeni.
    Hoputan poikaa ylös lattialta samalla kun öähden itse kävelemään ulospääsyä kohti. Varovasti katson joko poika nousi. Ei. Siellä se yhä makaa ja huutaa.
    Hihkaisen heipat ja jatkan yhä eteenpäin. Lähes ovien kohdalla ollessani kuulen kuinka poika juoksee lähemmäs, vierelleni ja ohi. Ja taas saan huutaa.
    ”Äöä juokse!! Varo autoja!!! Katso eteesi!!!”
    Ja taas ihmiset tuijottaa.

    Vihdoin autolla. Vihdoin autossa. Haluaisin vajota maanrakoon.
    Vilkaisen poikaa joka katselee ikkunasta ihmisiä. Ihankuin hän vienosti hymyilisi ja olisi tyytyväinen itseensä.

    Ja kotia kohti.
    Näin alkoi meillä ekaviikko uudessa paikassa. Kiitos pojan kaikki tuntee meidät. Kaikki moikkaa ja ehkä ne tietää meidän asiatkin. Siitä kyllä poika the yietotoimisto, kielikello, puheripuliakin ehkä poteva kohta 7v Sakuni.

    Terkut vaan tutuille kesälahdelta. Tarviiko enemmän kertoa 😀

  • MOB sanoo:

    Näkisitpä vaan tän meidän ryhmärämän kaupassa 😀 meillä neljänpoikaa ja kaikki alle kouluikäisiä. Tosin itse en välitä tippaakaan mitä ne kanssaolijat sielä mulkoilevat. Heillä ei ole neljää pientä poikaa ja he eivät tiedä millaista se arki on. Me kuitenkin käydään kaupassa ja minä komennan parhaani mukaan ja yritän opettaa niitä käytöstapoja 😀 siellä saavat harjoitella ja ehkä se sitten teininä jo sujuu 😂 eli älä pelkää et todellakaa ole yksin. Kirjoitit juuri meidänkin kauppareissun 🙂

  • Leski 39 sanoo:

    4 lastani (2poikaa+2tyttöö) syntyneet landella ja harvakseltaan isossa kaupungissa käydessämme mun siskoa ärsyttää heidän (+mun) kantava ääni, uteliaisuus, eloisuus ja hassuttelu. Komentaa heitä, jolloin joutuvat ristiriitaan meidän omien sääntöjen kanssa.
    Siskoni on hillitty eikä halua herättää ylimääräistä huomiota julkisilla paikoilla. Lisäksi stressaa, jos asiat ei etene sujuvasti. Antaa myös ohjeita mulle, selvästi paheksuen omaa tapaani suhtautua lasten olemiseen. Mutta käytäntö opettanut, ettei kaikki mene niinku kirjassa lukee.
    On siis erittäin stressaavaa meille kaikille olla sillä porukalla esim. ostarilla. Kun vihdoin jään lastenkaa yksinäni, kaikki ovat rentoutuneita saaden rauhassa olla, mennä ja kattella, iha omina persooninamme. Meillä ei ole vapaata kasvatusta, vaikka ”pellossa eletäänkin”. Lapset ovat peruskilttejä, mutta ainahan hekin osaavat intoutua ja vieraammat isommat mestat lisäävät jännitystä, kun yleensä asioimme kylämme pikkukaupassa. Kun levottomuus iskee, muistutan, että jätetäänkö ostamatta ne, mitä suunnittelivat..
    Nyt alkaa pikkuhiljaa tuo aika helpottaa, kun ovat kasvaneet.. Mutta tilalle tullut ihanasti teinien möksähtelyt ja ”ei kine”-jutut, poika kun ei kaupungissa haluaisi hengailla yhtään.
    Itsekin olin aikoinaan nipompi, mutta elämän myrskyissä suhtautumiseni on hieman muuttunut: Asioita ei saa ottaa liian vakavasti ja aina on naurulle/hassuttelulle tilaa, vaikka siellä ostarilla, kunhan muuten ollaan ihmisiksi (apinoiksi?🙊)😂

  • Sutjakka sanoo:

    Oi että, nyt antaisin niin tiukan tsemppirutistuksen jos olisit vieressä. Todellakin tiedän mistä puhut, mulla tosin poika (nyt 15 v) ja tyttö (9 v). Poika ihan koheli, vaikkakin hyväntahtoinen, mutta elämäni suurin saavutus, että olen saanut pidettyä hengissä. Tyttö vähön vähemmän vilkas, mutta kamlasti ei veljelleen hävinnyt. Innostuvat nopeasti, samanlailla syttyvät ja leppyvät kaikki vauhdilla, ovat järjettömän sosiaalisia, uteliaita ja elämänmyönteisiä, joten nyt alkaa jo helpottaa ja hedelmää kertymään. Poika sai kesätyöt tuosta ja noin vaan, kun on suhteita ja osaa tuoda itseään esille, eivät häpeile itseään ja ovat itseensä tyytyväisiä. Paljon positiivisia puolia kuoriutuu nyt, kun on lapsuus mennä viipotettu uupumiseen asti 🙂 hirveesti tsemppiä teidän perheelle, se lempeän huvittunut täti-ihminen, joka kaupassa teitä tuijottelee, voin hyvin olla minä. Lähettelen etänä hirveesti voimia ja samalla siunaan toimivat ehkäisyvälineet ja huokaan ettei ikinä enää <3

  • Hetken kestää sanoo:

    Voi kuule, kyllä te pääsette tästä riemusta jo paljon ennen poikien 30-v ;). Noin 12-v. alkaen heistä tulee murjottavia teinejä, jotka eivät halua minnekään ruman äitinsä ja plösön isänsä kanssa. Sitten heillä alkaa olla omaa elämää ja menoja. Ennen kuin huomaattekaan, ikävöitte näitä aikoja ja villejä vekaroitanne :).

  • Velkavangitar sanoo:

    Tuosta kauppakäytöksestä en olisi huolissani. Jos pojat karkkihyllyllä vetäis kaupparaivareita, sitten voisi jo miettiä miten rangaista, mutta eihän kakarat opi miten kaupassa käydään ellei anna osallistua. Kaupungilla ”rymyämiseen” tehoaa jokin tarpeeksi tuntuva rangaistus.

    Mulla on myös kaksi varsin ehtiväistä kaupassa kävijää, ja kerran olen joutunut viemään lapset kesken kauppakäynnin autoon odottamaan. Sen muistaavat vieläkin ja meno rauhottuu heti, kun annan autoonmenon vaihtoehdoksi mukana ololle. Muuten julkisella paikalla ovat yleensä osanneet käyttäytyä, kotona sitten saavat hyppiä seinille minkä jaksaavat. Ja jos eivät osaa, riittää kun vihjaan tabletin loppupäivän arestiin. Toki juju on siinä, että uhkaus on joskus toteutettu eli lapsi tietää, että vanhempi voi toteuttaa rangaistuksen, jos ei meno heti muutu. Tyhjillä sanoilla ei ikinä tule olemaan vaikutusta.

  • Eevia sanoo:

    Ikä se parantaa myös rasavillejä, en stressaisi. Sen kun menette ja mölyätte. Meillä vanhin käyttäytyy esimerkillisesti, keskin yliherkkä ja itkee kaikesta, nuorin kiinnostunut mekaniikasta ja purkaa kaiken kun silmä välttää. Avokki hiljainen ja minä kiljunen. Mennään räminällä ja omalla tyylillä ja annetaan katsoa jos huvittaa. Ompahan jotain kertomista sitten kotona. Tuijottelijoille usein alan myös jutustelemaan ja moni tuppaakin kertoa omista ruuhkavuosistaan ja millaista oli. Ei niitä katseita kannata jännittää. Josko tilanteisiin puutut ja säännöt on tiedossa niin sitten vaan ryhmärämä autoon ja pistämään parastaan 😁
    Meillä palkitaan ja kehutaan jos kaikki tuli takaisin hengissä eikä kukaan rikkonut mitään. Josko jotain sattuisi tai hajoasi niin sitten mietitään yhdessä mitä voisi tehdä eritavalla ettei ensi kerralla mene myttyyn, lapset antaa aika hyviä ratkasuita itsekkin 😁

    • En oo itekään hillitty sanoo:

      Juuri näin. Mulla poika ja tyttö, molemmat hyvin aktiivisia ja kaikesta ei vain kiinnostuvia vaan myös innostuvia 🤣

      Olen ylpeä. Tulevat saamaan paljon aikaan, näkemään asioissa uudenlaisia ratkaisuja ja vievät tätä maailmaa eteenpäin.

      Meillä eletään täysillä.

      Muita pitää kunnioittaa, paikkoja ei saa hajottaa yms. Käytös pitää olla kunnossa. Mutta minusta hyvä käytös ei edellytä välttämättä hiljaa ja eleettömästi oloa ja itsensä vakan alla pitoa.

      Yleensä muita ihmisiä hellyttää muksujen vilkkaus ja iloisuus. Minun turha komento ei.

      Antaa touhuta, kunhan ei satu mitään. Ainut että meinaa kyllä etenkin pojalle sattua, mutta pahimmat kun saa estettyä niin kyllä se siitä.

      Se on terävä äly ja luovuus mitkä tätä yhteiskuntaa kehittää.

  • Päde sanoo:

    Tuo oli kuin suoraan meidän perheen arjesta, vaikka pokia onkin ”vain” kaksi (villien ja ehtiväisten poikien kanssa kaksikin tuntuu välillä PALJOLTA..)
    Lohduttavaa kuulla, että muutkin painivat samanlaisten asioiden parissa… ❤️
    T. Päde

  • Malla sanoo:

    Kunnon rangaistus. Lähtiessä kerron, että jos homma ei mee putkeen, ei pelata viikkoon pelejä. Ja se lupaus myös pitää. Parin kerran jälkeen homma toimii. Eli joku tarpeeksi hyvän edun menetys niin eiköhän oppi mene perille.