”Olen rakastunut vaimooni noin 17 vuotta sitten, ja rakkauteni häntä kohtaan on ollut horjumaton kaikki nämä vuodet.

Valitettavasti minulla avioeroperheen lapsena ja isän kanssa kahdestaan kasvaneena on ollut erittäin vajaat taidot rakastaa ja osoittaa rakkautta.

Rakkaalle puhumisen taidoissa on ollut suuria puutteita, ja malli toiselle puhumiseen on tullut vääristä paikoista. Lähes koko aikuisikäni samassa paikassa työskenneltyäni olen omaksunut työporukoissa kuultua erittäin huonoa ”äijä”huumoria, ja sitä vahingollisesti kotonakin viljellyt. Kuinka voikin olla, että vasta nyt kun liittomme on ajautunut syvään kriisiin, olen kyennyt ymmärtämään, ettei nämä kaikki huumorina sanotut toisen ominaisuuksiin liittyneet heitot olekaan huumorina vastapuolelle uponneet!

Tuntuu sydäntä raastavalle kun kaikkien näiden vuosien jälkeen tajuaa, että kuinka paljon toista onkaan osaamattomana tarkoittamattaan loukannut. Kuinka voin ikinä pyytää riittävän uskottavasti anteeksi, jotta toinen ymmärtäisi vilpittömän katumukseni ja pahoitteluni aitouden?

Toki tämä ei ole ongelmiemme ainut laukaisija. Olen pienestä pitäen omaksunut hyvin perinteisen tavan suomalaisesta miehen mallista, jonka tapa ”välittää ja rakastaa” on tehdä paljon töitä jotta pärjätään. Ja kuinka tämä ajatusmaailma yhdistettynä äärimmäisen suureen työmoraaliin ja korkeaan lojaliteetiin on muovannut minusta vuosien varrella työnarkomaanin.


Kuva Eric Ward, ylin kuva Adrian Swancar. Kuvituskuvia.

Tietysti kannoin työstressin kotiin, eikä se stressi kotonakaan enää ole lauennut. Sen laukaisemiseksi on tarvittu lisää aikaa vieviä harrasteita, ja ongelmamme on kasaantunut huomaamattani. Nyt kun minut on asiaa pysäytetty miettimään, olen itsekin ihmeissäni siitä kuinka käsittämättömään kierteeseen olen luonteeni periksiantamattomuuden ja vääristyneen lojaliteetiin takia itseni ajanut.

Tuntuu pahalta kun kuulen kysyttävän: ”Mitä sinä olet siellä kotona paennut?” Hmm… Kuinka joku saattaa edes ajatella noin?! Kysymys pysäytti miettimään, että onko todella niin, että joku ajattelee että pakenen. Asiaa pohtiessani päädyin kysymään asiasta ystävältäni, ja hän totesi joskus ajatelleensa toiminnastani samoin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä paremmin ymmärrän, että todellakin siltä käyttäytymiseni on saattanut sivullisista tai jopa puolisostani vaikuttaa.

On äärimmäisen raastavaa tajuta, että omaksuttu tapani toimia ja osoittaa rakkautta on voinut toisista ihmisistä tuntua pakenemiselta tai sen välttelyltä. Itse en ole koskaan kokenut että en haluaisi kotiin rakkaideni luo.

Tuntuu pahalta tajuta, että oma toimintani ei ole tukenut oman elämäni prioriteetejä ajattelemallani tavalla, vaan on ajanut tilanteen siihen että oma puoliso, jonka viereen olen päivittäin kaivannut, ei minua enää kaipaakaan.

Usean viime kuukauden aikana olen tutustunut alan kirjallisuuteen ja sen myötä tutustuminen itseeni on alkanut syventyä. On pysäyttävää huomata miten ”sumussa” itse voikaan elää ja kuinka omia tärkeimpiä arvojaan vastaan voi huomaamattaan ajautua toimimaan, jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta joitain kolmansia osapuolia kohtaan, kuten työtä tai harrastuksia.

Raastaa rintaa niin että tuntuu kuin sydäntä revittäisiin irti. Toivottavasti asioiden huomaaminen ja niiden korjaaminen ei tullut liian myöhään.

Korjaustyöni on alkanut voimakkaina tunteenpurkauksina, ja aluksi päivät kuluivat lähinnä itkien ja lukien, keskittyminen työhön oli mahdotonta. Kuukausien kuluessa asioiden hahmottaminen ja ymmärtäminen on syventynyt, ja osan öistäkin saan nukuttua.


Kuva Mark Pan4ratte. Kuvituskuva.

Suhtautumiseni työhön on muuttunut prosessin aikana, aluksi tunsin jopa voimakasta vihaa työtä kohtaan. Mutta perehtyessäni tunnelukkoihini ja opittuihin toimintamalleihin, joita olen elämässäni omaksunut, on minun pikkuhiljaa ollut helpompi ymmärtää tapojani toimia. Sekä erityisesti sitä, mitä niissä haluan muuttaa, jotta ne vastaisivat paremmin arvojani ja toimisivat niiden tukena.

Toivon että tästä kirjoituksesta olisi apua jollekin teistä, jotka tunnette ilta toisensa jälkeen itsenne yksinäiseksi kotona lasten kanssa odottaessanne miestänne kotiin. Puhukaa asiasta ajoissa puolisollenne, ja tehkää hänelle selväksi mitä tunnette ja haluatte. Älkää erehtykö luulemaan ettei teitä ikävöitäisi tai luoksenne kaivattaisi. Kyse voi olla virheellisistä ja vääristyneistä olettamuksesta siitä, kuinka rakkaudesta ja perheestä ja sen hyvinvoinnista huolehditaan.

Keskusteluun asiassa kannattaa varata kärsivällisyyttä ja aikaa. Yhdessä tulee myös pohtia, mikä on tärkeää ja millainen toimeentulo on riittävää, ja mikä aidon onnen tuo. Ottakaa huomioon ettei työssä iltojaan viettävä välttämättä koe että hänellä olisi vaihtoehtoja. Voi olla että työyhteisön paine yhdistettynä huoleen toimeentulon jatkuvuudesta ja riittävyydestä ajaa ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla.

Itse en tätä koko ajan syvenevää kierrettä edes enää huomannut. Nyt kun minut on pysäytetty asiaa miettimään, en voi kun ihmetellä omaa toimintaani viime vuosina.”

Nimim. Osaamaton

 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

26 vastausta artikkeliin “Mies: Minulla oli harhakuva siitä, kuinka rakastetaan, ja tähän se sitten johti…”

  • Randombypasser sanoo:

    Hieno kirjoitus, arvostan erityisesti tuota kriittistä itsetutkimusta!

    Itsellä hieman vastaava tausta, eri nyansseilla maustettuna, mutta voin hyvin samaistua varsinkin siihen, että paetaan töihin, suorittamaan ja keräämään irtopisteitä. Ainoa merkittävä kysymys itselleni oli, että miksi ja mitä sinne pakenen? Miksi tarvitsen sitä pakopaikkaa, mikä kotona ahdistaa? Mitä koetan saavuttaa sillä työn teollani, mitä sellaista jota en voi muutoin saavuttaa? Omalla kohdallani tiedän vastauksen mitä sinne pakenin, miksi on melko selkeä, muta tuo jonkin saavuttaminen vielä hämmentää. Tosin voi olla, että jonkin saavuttamista ei tarvitsekaan ymmärtää, se on vain sivujuonne kujanjuoksussa.

    Samoin tuo alati syvenevälle kierteelle täysi sokeutuminen on kuin omaa tarinaa lukisi. Sitä ei vain näe, sitä ei voi itse enää siinä pisteessä pysäyttää ja jos toisella ei ole voimia tai keinoja siihen, on lopputulos aika väistämätön, usein loppuunpalaminen ja hyvin usein myös ero. Ironia piilee siinä, että kun on palanut loppuun, tulee ero usein kaupan päälle, ihana piste i:n päälle korostamaan virheitä, mutta toisaalta ymmärrettävä ja tarpeellinenkin, ihminen ei muutu ennen kuin tuska on sietämätön.