Ei on lapsuuden tärkein sana
Ein sanominen lapselle on tosi ikävää. Siksi yhä useampi vanhempi jättää sen sanomatta ja luottaa siihen, että kyllä elämä opettaa sen einkin mun kullannupulle. Ja opettahan se:
Ei.
Ei, et vaihda nyt näitä päiväkotiin tarkoitettuja vaatteita, koska meillä on kiire ja minun, aikuisen sinulle valitsemat vaatteet ovat oikein hyvät.
Ei, et syö aamupalaksi mitä sattuu vaan sen, minkä minä aikuinen olin aamupalaksi ajatellut.
Ei, tänään kaveri ei pääse meille illaksi, koska meillä on muuta tekemistä.
Ei, minä aikuinen en osta sinulle myös lahjaa, kun olemme ostamassa ystävällesi syntymäpäivälahjaa.
Ei, sinä et saa kaupasta tavaraa X,Y ja Z, koska olet juuri saanut tavaran Ä,Ö ja W.
Ei, sinä et syö karkkia eturuoaksi.
Ei, sinä et nimittele minua typeräksi. ( Teiniversio: Ei, sinä et nimittele minua vitun huoraksi. Ja jos nimittelet, et pelaa koneillasi kuukauteen.)
Ei, sinä et ole aina kaunein, paras, nopein ja taitavin. Myös muut ovat vuorollaan parhaita.
Ei, elämä ei aina ole sileää. Joskus siinä on kuoppia, koska elämä on elämää.
Ein sanominen on todella rasittavaa. Parhaina päivinä saa sanoa ein 100 kertaa. Siksi niin moni luistelee siitä ja antaa lapselleen kaiken periksi.
Mitä tulee niistä lapsista, joilta jäi lapsena ei-sana oppimatta? Heistä tulee aikuisia, joita elämä opettaa ja joskus kovalla kädellä. Siksi olisi varsin hyvä juttu, että lapsi oppisi omilta vanhemmiltaan, ettei maailma itse asiassa pyörikään mun ja mun navan ympärillä.
T. Huono Äiti
— Huono Äiti
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Olihan tämä sarkasmia, olihan??!!
Ei-sana kannattaa todellakin opettaa jo ihan pienestä pitäen. Kun murrosikä kolkuttelee ovia, sitä sanaa joutuu käyttämään yhä uudelleen ja uudelleen aina vaan haasteellisimmissa tilanteissa.
Jos lopettaisit ”ei” sanan käytön ja korvaisit sen asian esille tuomisen muulla tavoin, huomaisit lapsessasi positiivisen muutoksen. Se johtuu ihan meidän aivojen toiminnasta miksi ”ei” EI toimi. Eli miksi lasta täytyy jatkuvasti kieltää. Jos annan sinulle tehtävän: Älä ajattele vaaleanpunaista apinaa. (Sinun oli pakko ajatella ensin sitä ja sitten keksiä muuta ajateltavaa).. Jos sen sijaan sanon: ”Ajattele gorillaa” niin sinulle ei edes tule vaaleanpunainen apina mieleen. Eli jos haluat saada lapsen tekemään asiat aina niin kuin sinä haluat ja käsket niin kannattaa käyttää tätä psykologista kikkaa hyväksi. Toisaalta voit miettiä että onko se järkevää että lapsesi oppii kuulemaan ulkopuoleltaan sen mitä pitää tehdä ja mitä ei? Mitäpä luulet, keltä lapsesi ottaa neuvot ja käskyt vastaan kun ihailun kohteena ei enään olekaan vanhemmat vaan kaverit tai poika/tyttöysyävä. Olisiko suoran kielyämisen tai käskemisen tilalle mahdollista kehittää jotain toimintatapaa, millä lapsi oppisi itse myös ajattelemaan ja tekemään järkeviä ratkaisuja? Epäilen saamiesi kommenttien perusteella, että et julksise tätä viestiä. Toivottavasti sain tuotua esille toisenlaista näkökulmaa asioihin. Kaikki kuitenkin toimimme parhaalla katsomallamme tavalla. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä ne pitkän tähtäimen tavoitteet omassa kasvatuksessa ovat ja miten päivittäinen tapamme puhua ja toimia lastemme kanssa näitä tavotteita tukee. -Kahden lapsen äiti ja tuleva opettaja
No meidän pesueen nuorin kehitti itselleen ”ei ja älä” -allergian, eli alkoi parkumaan vaikka olisi sanonut ”äiti ei nyt jaksa syödä enempää”. Eli sen ei tarvinnut liittyä mihinkään lapseen kohdistuvaan… Asiat piti oppia sanomaan niin että ei -sanaa ei käytetty. Mutta että asia kuitenkin tuli selväksi. Onneksi tuota yliherkkyyttä kesti vain puolisen vuotta ja nyt voi kieltää jo ihan oikeilla termeillä eikä kiertoilmauksin. Opetti muuten vanhemmille kielen monimuotoisuutta! Ja silti siis kiellettiin 🙂
Ja sitten opettaja on paha ja kaikki on koulun vikaa, kun sitä ei-sanaa ei ole kotona opetettu.
Sanoppa yksikin tilanne jossa opettajan on käytettävä ”ei” sanaa? 😉
Ei kiusata, ei saa kiivetä kalliolle, ei saa töniä, ei saa puhua luokassa. Nämä voivat myös olla älä-muotoisia henkilökohtaisia kieltoja.