Olen ihan loppu erityislapsen kouluun
Huono Äiti sai avautumisen: ”Taas yksi kouluvuosi on lopuillaan. Sen pitäisi olla ilon ja keveyden aikaa, kesän odotusta. Mutta minulle tämä kevään valo tuntuu vain korostavan pimeyttä, jonka tämä vuosi on tuonut.
Olen taistellut. Taistellut lapseni puolesta, hänen oikeudestaan saada tukea, jota hän niin kipeästi tarvitsee. Erityinen tuki. Kaksi sanaa, joiden pitäisi taata apu, mutta jotka ovatkin muuttuneet loputtomaksi vääntämiseksi, palaveriksi, selvitysten toimittamiseksi. Olen tuntenut itseni vuoroin syylliseksi, vuoroin raivoissani. Olen yrittänyt olla se vahva aikuinen, se lapseni kallio, mutta sisälläni on vain tyhjyyttä.
Ja mitä tästä kaikesta on seurannut? Lapseni kouluvuosi on ollut katastrofi. Hän on jäänyt jälkeen, turhautunut, lannistunut. Ne vähäisetkin innostuksen kipinät, joita hänessä aiemmin oli, ovat sammuneet. Olen nähnyt hänen silmissään sen epätoivon, kun hän ei ymmärrä, kun hän ei pysy mukana. Olen yrittänyt auttaa kotona, mutta minun aikani ja voimani ovat olleet rajalliset tämän jatkuvan byrokratian ja taistelun keskellä.
Nyt lähestyy kevätjuhla. Sen pitäisi olla yhteinen ilon hetki, lasten riemu koulun päättymisestä, onnittelut opettajille. Mutta minä tiedän jo nyt, että se tulee olemaan itkun aikaa. Minulle. Hänelle. Ehkä jopa hänen opettajalleen, joka on varmasti myös tuntenut voimattomuutta tämän kaiken keskellä.
Minä itken sitä, mitä olisi voinut olla. Sitä potentiaalia, joka on jäänyt piiloon, tukahdutettuna järjestelmän jäykkyyteen ja resurssien puutteeseen. Itken niitä kyyneleitä, joita lapseni on itkenyt yksinään, ymmärtämättömyyden ja riittämättömyyden tunteen vallassa. Itken sitä uupumusta, jonka tämä taistelu on minuun jättänyt.
Kevätjuhla tulee olemaan julkinen todistus epäonnistumisesta. Siellä me seisomme, hymyilemään yrittäen, kun sisällämme itkemme tätä menetettyä vuotta. Tätä vuotta, jonka olisi pitänyt olla oppimisen ja kasvun aikaa, mutta joka olikin selviytymistä ja taistelua.
Toivon vain, että joku ymmärtäisi. Että joku näkisi tämän kaiken kulissien taakse. Että jonain päivänä meidän ei tarvitsisi enää taistella näin. Että erityinen tuki olisi oikeasti sitä, mitä sen nimen mukaan pitäisi olla: tukea, joka auttaa, ei uuvuta. Että jokainen lapsi saisi mahdollisuuden loistaa, omalla tavallaan, ilman että hänen vanhempansa joutuvat käymään läpi tätä loputonta, sielua raastavaa kamppailua.
Tänä keväänä juhlan sijaan meillä on vain haavoja. Ja ne itketään yhdessä. ”
Nimetön äiti, jonka sydän on särkynyt koulun penkillä istuvan lapsen vuoksi.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Täysin samat fiilikset. Lapseni ei mahdu koulun jäykkään muottiin ja jatkuviin vaatimuksiin. Hän ei selviä niistä.
Yritän luottaa, että elämä kantaa. Yritän tukea lastani hänen vahvuuksissaan ja rakastaa häntä juuri sellaisena, kuin hän on. Sitä ei kukaan muu tee.
Palaverit, arvioinnit ja loputon Wilma-virstintä on täyttä ajan haaskausta ja tuo ainoastaan pahan mielen erityisesti kotiin. Virkamiehet suorittavat velvollisuuksiaan, heitä ei muu kiinnosta. Jaksamista kaikille vanhemmille tässä ajassa. Tiedän että meitä on paljon samassa veneessä.
Samaistun tähän hyvin. Ja toivotan jaksamista. Meillä asiat kärjistyi siihen että opettaja joka myös koulun rehtori laiminlöi kaikki tuki toimet ja kiusasi lasta kahden vuoden ajan. Tähän yritettiin puuttuu niin sosiaalitoimen kuin kunnanjohtajan ja vaikka minkä tahon kautta. Saamatta mistään apua. Siirryttiin yläasteelle erkka luokalle jota käytiin puoli vuotta. Sitten tuli seinä vastaan. Lapsi meni rikki ja totesi että ennemmin tappaa itsensä kun menee kouluun. Seuraavana syksynä avohuollon sijoitus nuorisokotiin joka jatkuu edelleen vaikkakin nykyään jo nimikkeellä huostaanotto. Äitinä tunnen ääretöntä epäonnistumisen tunnetta. Lapsen nuoruus on pilattu koulun toimesta. Minut äitinä on tallottu maahan ja potkittu. Luottamus tämän kylän kouluja kohtaan ja niiden aikuisia kohtaan on täysin nolla. Vielä olisi pari iltatähteä joilla koulu vasta edessä, mutta miten tämän kaiken jälkeen voi luottaa että lapsen ok turvallista mennä täällä kouluun….
Meillä aloitetaan tämä vuosi syksyllä uusiksi. Meillä on kuulemma Suomen parhaat resurssit ja systeemit ja vahingossa jopa liikaa rahaa käytettävänä erityisiin. En osaa kirjoittaa sitä kaikkea paskaa mitä tää yläasteen ensimmäinen luokka on tuonut. Koulukiusaamista opettajan ja rehtorin puolelta.. mitä voit tehdä? Taistella taistella ja taistella mutta rehtoria vastaan taistelu on hermojaraastavaa vaikka on apuna lastensuojelu ja psykka.. Onneksi kohta on loma
Keskity lapseen, älä koulun arvosteluun ja vaatimuksiin. Kukaan ei voi ulkopuolta korjata lastasi.
Panosta hyvään ravintoon (myös hyvälaatuiseen öljyyn!), liikuntaan, riittävään yöuneen, hyvään turvallisuudentunteeseen, sosiaalisiin taitoihin, harrastuksiin jne.
Luo lapsellesi vahva itsetunto, vaikka tieto ei niin hyvin uppoaisi päähän
… Haluan lisätä vielä, että älä näytä pettymystäsi lapselle häneen liittyen. Aina tulee uusia alkuja jolloin tarvitaan taas uskoa ja luottamusta. Kuka sitä antaa jos ei omat vanhemmat. Elämän täytyisi olla myös iloista jotta olisi motivaatiota suorittaa velvollisuuksia ensinkään.
Meidän juttu on erilainen siksi, että tukitoimet joita tarjottiin olivat käytännössä aivan höpön höpöä, eikä lapsi juurikaan tarvinnut tai saanut niistä hyötyä (olen nähnyt myös sosiaalialalla toimineena että tavalliset myönteiset ihmiset, kuten monet avustajat, saavat halutessaan enemmän aikaan kuin vakavamieliset ja virkaintoiset terapeutit joita tavataan vaikka kerran viikkoon).
Ensisijainen tuki lähtee kotoa. Kukaan muu vieras ihminen ei sitä voi korvata.