Syyllisyys. naiseuden äärettömän kätevä kapistus. Aina mukana, kulkee kätevästi matkapakkauksessa ihan minne vaan. Sitä saa helposti annosteltua ja nautittua ihan huomaamattaan. Itse ainakin olen ihan kohtuukäytön ulkopuolella, ja empiirisen tutkimuksen mukaan niin myös aika moni lähipiiristäni. Mistäs kaikkialta sitä pikku-syyllisyyttä sitten voi haalia, kysyy Kolmen Pojan Äiti:

Täydellisen ruokavalion tavoittelu. Helppoa kuin heinänteko, kyllä sitä vetää helposti syyllisyyspisteet tappiin kuullessaan miten naapurissa on taas surautettu varsiselleri-smoothiet tenavien aamupalaksi. Minäkin aina aion tarjota enemmän ja laadukkaampaa vehreää vihreää, mutta kun kaikki on hukassa ja kello kiitää niin sitten päädytään kumoamaan onnettomia muroja Ikean muovikippoon ja suuhun parissa minuutissa. Kaveri hehkutti tunteja muhinutta nyhtösikaansa ja kuullotettuja liiloja kukkakaaleja sekä artisokkamuhennosta, ja juu…meillä oli taas niin kumman kiireinen ilta että lautaselta löytyi vinopino pinaattilettuja ison hilloklimpin alta. Auts, kolahtaa syyllisyyssaldolle taas roima talletus.

Laadukkaat iltaharrasteet. Ideaalimaailmassa isillä on aikaa omalle golffirundille, äiti kahvakuulailee neljästi viikossa vieno hymy huulillaan ja kersat kehittyvät judossa, ukulelen näppäilyssä ja junnupurjehduksessa. Tai sitten isi testailee eri asentoja sohvarakenteilla, lapset lyövät toisiaan lapparilla päähän pihamaalla ja äiti unelmoi kiertävänsä edes korttelin virttyneissä verkkareissa. No, jos ei tänään niin ainakin huomenna. Tai ensi viikon maanantaina. Viimeistään tammikuun ekana tai kun kuopus menee ammattikouluun.

Kasvatuskuviot. Hei kamoon, kaikkihan me tiedetään että huutaminen nuppusille ei järin auta ja metsään mennään monellakin eri tavalla toimia. Johdonmukaisuutta, lämpöistä ymmärrystä ja joviaalia huumorinkukkaa mukaan niin hyvä tulee. Yksi opas sanoo sitä, toinen tuota ja nettipalstat antavat sen tuhannen vinkkiä miten lapsujen kanssa toimia tai ei ainakaan toimia. Ja sitten kun menetät sen aasinselän viimeisen nikaman ja karjut kitarisat vilkkuen olevasi niin väsynyt aina siivoamaan muiden sukkia tai ratkomaan jokapäiväisiä riitoja, niin jepjep, siinä se syyllisyyspeikko keikkuu olkapäällä. Aijai, miten nyt noin meni maltti? Sehän oli ihan pikkujuttu, eikös tuon olisi nyt voinut asiallisemmin hoitaa? Juurihan siitä eilen sängyssä luit ihan perhelehden artikkelistakin.

Ihmissuhteiden ylläpito. Paitsi että puoliso tulisi pitää kukkana kämmenellä ja muistaa olla sopivan mystinen sekä riittävän kiinnostunut, niin myös muut ihmissuhteet pitäisi olla ruodussa. Ystäväjengin tulee koostua iloisista ja energiaa tuovista huipputyypeistä, kummilapsien nimpparit täytyy olla allakassa punakynällä ja sukulaisten säännöllinen muistaminen on must. Tunnetko syyllisyyttä jos ”totta kai mennään kahville tässä kesän aikana” venähtääkin ensin suunnitelluksi pikkujouluglögiksi, sitten keväiseksi teeksi ja lopulta ollaan takaisin ”no, tänä kesänä nyt todellakin”-aatteeksi. Kun omienkin murujen synttärit meinaa unohtua ja hääpäiväänsä juhlistaa ostamalla vessapaprua lähimarketista.

Oma äiti. Liittyy yllämainittuun, mutta korostuu itsellä ja monella tutulla. Hieman jo iäkkäämmäksi varttunut oma äiti onnistuu sanomisillaan tai ilmeillään luomaan aikuiselle tyttärelleen valtavan syyllisyysvuoren, jota ei kanneta sitten millään kuormurilla. Tytär tuntee syyllisyyttä kun äidillä on tylsää, köyhää, sairasta, yksinäistä, ahdistavaa, kylmää tai ihan mitä vaan. Tytär tuntee syyllisyyttä, jos äiti valittaa ettei ole aikoihin nähnyt lapsenlapsiaan, mutta vielä enemmän jos erehtyy jättämään mukelot isoäidilleen tunniksi. Sitä seuraa sellainen määrä napinaa vilkkaiden poikien edesottamuksista, kasvatuksellisista näkemyksistä ja omista sydämen rytmihäiriöistä, että parin viikon syyllisyyslataus on varmistettu.

Syyllisyys, jos ei tunnekaan syyllisyyttä. Villiä ja todella rebeliä toimintaa! Siis apua, mitä jos onkin kaiffan kanssa pitkästä aikaa punkkulasillisella ja nauttii täysin rinnoin. Vaikka yksi lapsista onkin samaan aikaan kotona isänsä kanssa kuumeessa. Tai jos estoitta iloitsee omasta osa-päiväisestä kaupanhyllyjen täydentämistyöstään ilman että edes suunnittelee kipuavansa uramestaruuden tikapuita taivaaseen. Tai mutustelee mustikkamunkkia suupielet sokerissa ja vain tuhahtaa ohitsekiitäville piukkatrikoisille triathlon-treenaajille. Tai rötkähtää töllön eteen lööbaamaan lasten kanssa vaikka ulkona olisi niin täydellinen leijanlennätyskeli. Jos uskaltaa nauttia elämästään ja olla tuntematta syyllisyyttä, vaikka sille olisi jo valmiiksi valettu paikka. Aika hurjaa. Ja ihailtavaa.”

 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Nainen on syyllistymisen mestari”

  • Tättähäärä sanoo:

    Juu, tuttuakin tutumpaa tarinaa tuo kirjoitus, pitäisi olla salaatti tehtynä joka päivä, asunto TIP-TOP. puhtaat jalkapohjat kuulemma kesälläkin, joka päivä pestyt hiukset, harrastus lapsella, paljon kavereita, aattelin, et jos vaik muuttais Ruotsiin, jos siel ei olis näin ankaraa touhua…

  • Satu sanoo:

    Eipäs unohdeta työtä, suurinta syyllisyyden aihetta.
    Olin melkein neljä vuotta kotona hoitamassa lapsia ja tunsin kalvavaa syyllisyyttä, kuinka olen huono veronmaksaja, joka loisii yhteiskunnan tai miehensä rahoilla, kun veronmaksajien rahoilla kustannettu koulutukseni vanhentuu, tipun työelämän rattailta ja eläkekertymäni jää ala-arvoiseksi, joten joudun vanhuusiällä kerjäämään aseman edessä ja kaivamaan roskiksista ruokaa ja tyhjiä pulloja. Leikkipuistojen muita kotiäitejä lukuunottamatta yritin viimeiseen asti välttää tilanteita, joissa puhuttiin työstä tai ammateista.
    Sitten sain lapsille mukavan hoitopaikan ja kaksi viikkoa hoidon alkamisesta sain töitä (mitä tämän hetken taloustilanteessa voi pitää sen luokan ihmeenä, että ilmoitin varmuuden varalta vatikaaniin). Toisena työpäivänä iski kauhea syyllisyys. Tunsin olevani sydämetön julmuri, jota ei pitäisi enää edes äidiksi kutsua. Palasin päiväkodille työpäivän jälkeen juoksujalkaa kuvitelleen, että esikoinen on ottanut tatuoinnin ja opetellut tupakoimaan samalla, kun kuopus on tuntikausia lohduttomasti itkettyään unohtanut minut tyystin ja alkanut pitää päiväkodin hoitajia vanhempinaan.
    Puhuin ystäväni kanssa tästä äitien syyllisyydestä ja totesimme, etteivät miehemme ole koskaan tunteneet vastaaavaa syyllisyyttä uraratkaisuistaan. Ystäväni miestä pidettiin lähestulkoon pyhimyksenä hänen jäätyään vuodeksi koti-isäksi eikä oma mieheni ole taatusti hetkeäkään miettinyt rakastavatko lapsemme häntä vielä työpäivän jälkeenkin.

  • Minna sanoo:

    Teiniä pitäisi tukea elämän myrskyissä, vaan eipä tuo halua olla lähelläkään, saati jutella, että edes tietäisi, mistä olisi tällä kertaa kyse. Olisipa pitänyt luoda alun alkaen parempi suhde. Mutsi on p***a, ollut jo pitkään..