Edellisessä jaksossa Kolmen Pojan Äiti tarttui miestä nenärenkaasta ja raahasi hänet avioliittoleirille. Mitä avioliittoleiriltä jäi käteen? Loppuiko erokortin vilauttelu kuin seinään? Kolmen Pojan Äiti kertoo:

”Ensi alkuun kävimme läpi ihan perinteistä kommunikaatiota ja sen haasteita. Sitä miten kertoo itse viestinsä ja keskittyy sitten kuuntelemaan toista, ilman että olettaa jo tietävänsä vastauksen tai miettii valmiiksi mielessään omia vastineitaan, kuuntelematta tippaakaan puolisoa. Mitäpä jos vaikka selvittäisi taustoja sen takana että miksi puoliso jättää AINA sukkiaan lojumaan eteiseen ilman että vetäisi heti tulkintoja että toinen on onneton nahjus, totaalinen luuseri ja epäonnistunut isä vailla tulevaisuutta. Suora kommunikaatio, se oli meille avainsana. Tosin sitä opettelemme varmasti vielä pitkään.

Teoriassa nyt tiedän, mistä puhutaan mutta käytännöntoteutus pissii pahasti. Esimerkki viikonlopulta: olimme koko lössi ulkona, meno oli villiä ja levotonta, mukana oli eväät ja positiivisuuden vimmassa mukaan pakattuja aikakausilehtiä. Minä (huom!) olisin todella nauttinut auringonpalvonnasta rauhassa kera eväiden ja lehtien, joten oletin tämän olevan miehenkin toive. Roudasin siis vastentahtoiset ja valmiiksi kitisevät lapset rattoisalle (tirisevää ironiaa) kävelylle muutaman niemennokan taakse. No ei kuulkaa hyvä, lopputulemana äärimmäisen ärsyyntynyt ja turhautunut puoliso ”missä helkutissa te kuppasitte”, totaalisen uupuneet ja massiivisesti vonkuneet ipanat sekä marttyyriviittaa päälleen sovittanut äiti, kuka oli hyvää hyvyyttään raahannut penskat pois jaloista. Olisi kannattanut ehkä kuitenkin kysyä suoraan olisiko hyvä idea lähteä kävelylle ja haluaako arvon herran edes olla omassa rauhassaan. Ensi kerralla olen taas viksumpi.

Leirillä puhuttiin itsetunnosta, siitä miten se on muodostunut jo aikanaan omassa lapsuudessa ja miten siihen on saattanut jäädä säröjä, joita paikkaa aikuisuudessa ei-niin-mehevin toimintamallein puolisonsa kanssa. Pähkäiltiin anteeksiantoa ja miten usein kannamme mielessämme jotain vanhoja tapahtumia tai toisen tekemisiä/sanomisia, jotka olisi paljon parempi käsitellä, kohdata ja työstää anteeksiannon kautta pois päiväjärjestyksestä. Jos oma rakas on esikoisen vauva-aikana muinoin herännyt 8 kertaa vähemmän hytkyttämään Elsa-Pauliinaa, niin siitä ei katsis ihan loputtomasti kantaa kaunaa ja potea katkeruutta kun on tullut kaltoinkohdelluksi.

Meidän oma esimerkkimme on riitelystämme, jossa likimain joka kerta päädyimme samaan lopputulemaan, mikä sisälsi sekalaisen valikoiman osuvia ja uppoavia kielikuvia miten puoliso muistuttaa ihan sitä omaa kakkipää-vanhempaansa, miten paljon parempi olisi vain ottaa pikainen ero ja vaihtaa maisemaa. Jokainen riita tuntui ikään kuin odottavan kliimaksia, jolloin kaikki tämä loukkaava kuonalasti päästäisiin kippaamaan toisen päälle, niiden aikaisempien loukkausten vahvistukseksi. Oliko siis ihme tai kumma jottei riitelyssä ollut koskaan kyse mistään tietystä asiasta (kuten vaikkapa lapsen aamulla laittamasta väärästä haalarista) vaan pelkästään oman egon pönkityksestä ja eräpallon nappaamisesta omaan pistesaldoon. Kun pyytää puolisolta anteeksi näitä vyön alle osuvia lyöntejä ja lupaa parantaa tapansa, tulee tappelustakin astetta sivistyneempää ja ainakin miettii kahdesti ennen kuin tekee taas mieli nostaa pöydälle se ah-niin-kulahtanut erokortti.

Kävimme läpi tunteita, miten erilailla mies ja nainen ne saattavat kokea (ai kappas!). Miten tunnistaa, työstää ja viestiä omia fiiliksiään niin että vastaanottajalle annetaan edes tsänssi ottaa niistä koppi. Jos itseä ketuttaa, niin onko se tavoitetila saada mieskin olemaan kettuuntunut vai auttaisiko sanoittaa mikä nyt niin sylettää.

Puhuttiin tarpeista ja seksistä, sillä jännä juttu, niissäkin saattaa olla snadisti erilaiset odotukset, toiveet ja tavoitteet. Teki hyvää puida läpi se fakta, että naisilla aika yleisesti kamarivärinää edesauttaa hyvä yleisfiilis ja vallitseva hellyys sekä kiintymyksen osoitus monella saralla, kun taas miehillä ottaa eteen suhteellisen iisisti ja sen myötä syntyy sitten niitä helliä tunteita. Tavallaan tiedetty juttu mutta ei ehkä riittävän selkeästi pöydälle nostettu jotta olisi vältytty laulustakin tutulta ”annany,noenpäsanna,annany”-väännöltä. Kun onhan se fakta että loistokas intiimielämä tuo paljon hyvää tullessaan ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos perhepedissä suostuu pikapanoon muumivideoiden aikaan vain jotta saisi tingata uutta laukkua, niin kyllä se henkinenkin bondaus on aika aneemista. Tai jos mielessään jo laskee mikä on se kohtuullinen minimi, jotta rastit saa seinään aviovelvollisuuksien osalta niin ehkäpä tuokin heijastuu intohimon laatuun sekä tasoon. Allekirjoittaa hän, joka joskus mietti että kerran viikkoon vaikka hammasta purren ettei ole ukolla varaa rutista keskiarvoista.

Runsaat kahdenkeskiset jutustelut ja valmiiksi heitetyt aiheet pakottivat todellakin kohtaamaan omat puutteensa. Oli pakko katsoa peiliin ja todeta, että ei aina olekaan sen toisen vika miksi elo sakkaa tai kotona ei ole riittävän auvoisaa.

Kliseistä klisein, mutta tuli taas alleviivattua että vain itseään voi muuttaa ja sitä kautta pienin askelin yhteiseloaan. Kolahtaa omaan pohkeeseen kun alkaa miettimään millaista esikuvaa haluaa ipanoilleen viljellä, sitäkö että etsimällä etsii puutteita muista ja haluaa syytellä aina ympäristöä sekä kanssaihmisiä onnettomasta olostaan, vaiko sitä mallia että toteaa nykytilanteen, puntaroi vaihtoehdot ja alkaa toteuttaa jokapäiväisessä elämässään niitä pieniä parannuksia jotka vievät kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Yksi mikä myös iski oli puhe rakkaudenkielestä, eli se puhummeko puolison kanssa samaa kieltä kiintymyksen osoituksen suhteen. Toinen saattaa kokea tärkeämpänä kauniit kehuvat sanat, tsemppaavan kannustuksen ja kohteliaisuudet vaikkapa ulkomuodosta. Näillä osoitetaan toiselle miten tärkeä hän on. Mutta entäpä jos puoliso puhuukin eri kieltä, ja hänelle luontevampaa onkin osoittaa rakkauttaan käytännön tekojen kuten putkien rassaamisen (siis ihan niiden oikeiden, vaikkapa vessanputkien!) tai renkaidenvaihdon muodossa.

Saattaapi olla että toinen on enemmän fyysisten kontaktien perään; kaipaa useammin selän kuopsutusta tai jalkojen hivelyä, vaikka toinen ei ymmärrä sellaisen päälle lainkaan. Kun kysyy puolisolta ja saa rehellisen vastauksen, että mistä toinen pitää ja mikä on hänelle se tärkein rakkaudenkieli niin helpottaa jo huomattavasti. Itse hiffasin, että koska olen lapsuudessa saanut äidiltäni paljon pieniä yllätyslahjoja ilman merkkipäiviä niin minulle nämä pikkuiset lahjat, vaikka pientareelta poimittu horsmakimppu, viestivät että olen tärkeä ja arvostettu.

Välillä on hyvä pysähtyä ja palata vuosia taaksepäin. Kertoa toiselle mikä silloin aikanaan ihastutti, miksi puolison kanssa halusi hengailla ja miksi tahtoi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Mitä ajatuksia oli silloin ja mitä on nyt? Jaetaanko haaveet ja toiveet vai ollaanko jossain vaiheessa lähdetty omille poluille ja unohdettu se vierellä tassuttelija? Jotenkin mahtavaa että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää yhteistä rytmiä. Riittää kun tarttuu puolisoaan kädestä, katsoo silmiin ja ilmaisee tahtovansa vahvasti päätyä yhteiseen tulevaisuuteen. Sitten alkaa vaan taapertaa kohti yhteisiä tavoitteita, unelmia ja sitä lujasti rakastavaa arkea, josta silloin aikoinaan niin haaveiltiin. Jos sitä biiliäänkin huoltaa säännöllisin väliajoin niin mikseipä myös parisuhdettaan? Vai onko siitä tullut jo liiankin itsestään selvää kauraa? Toivottavasti ei, sillä mikä muu voisi olla arvokkaampaa kuin todellinen kumppanuus puolisonsa kanssa.”

Terveisin Kolmen Pojan Äiti

Jos sinäkin haluat kertoa oman tarinasi Huonossa Äidissä, täältä löydät ohjeet tähän hyvin toivottavaan toimintaan!

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

2 vastausta artikkeliin “Avioliittoleirillä, osa 2”

  • Isä ja mies sanoo:

    Kiva lukea avointa ja rehellistä tarinaa itsellekin niin tutuista ongelmista. On lohduttavaa huomata, ettei se muidenkaan elo aina vastaa naistenlehtien haastatteluissa annettua ruusuista kuvaa. Ja varsinkin se, ettei ole ainoa, jonka riidat kiertävät kehää, kun molemmat odottavat enemmän tilaisuutta lyödä vyön alle kuin keskittyvät toisen näkökulman ymmärtämiseen.

    Olen itse yrittänyt vaimoa korvarenkaasta avioliittoleirille raahata, mutta aina on ote livennyt. Reippaasti toiselta kysymättä ja etukäteen varoittamatta (kuten hyvän parisuhteeseen kuuluu) sain meidät kuitenkin parisuhdeterapiaan ilmoitettua. Myönnän yllättyneeni kun vaimo suostui paikalle tulemaan ja jopa asiallisesti keskustelemaan. Ulkopuolisella erotuomarilla on yllättävän vahva keskustelua rauhoittava vaikutus. Itse tosin koen, että 1,5 tunnin sessio on liian lyhyt varsinkin jos käyntien välissä on useita viikkoja. Kun ensimmäinen puoli tuntia menee keskustelua käynnistellessä ja viimeinen vartti himmaillaan kotiinlähtöä odotellessa jää keskustelut usein pahasti kesken. Kotona keskustelujen jatkaminen on erotuomarin puuttuessa todettu vähintäänkin haastavaksi.

    Itseä kiinnostaisi kokeilla tuollaista leiriä juuri sen keston ja järjestelyjen vuoksi. Kun aiheen parissa vietettäisiin pidempi aika kerralla (erotuomarien läsnäollessa) ilman että tarvitsee miettiä ruokaa tai lastenhoitoa voisi tunteiden tunkiota päästä pöyhimään pohjia myöten. Haluaisin ajatella, että terapiamme on toiminut hyvänä perehdytyksenä aiheeseen, jotta leirillekin voisi uskaltautua.
    Hyvä kuulla ettei se uskonnollisuus ole siellä pääroolissa. Se on yksi asia mikä on mietityttänyt. Vielä kun saisi rohkaistua vaimon (ja itsensä) niinkin suurelle epämukavuusalueelle kuin omien ajatusten ja toimintatapojen syvällinen ja kriittinen tarkastelu. Auttaisikohan se, jos ostaisi vaimolle seuraavaksi syntymäpäivälahjaksi isommat ja tukevammat korvarenkaat?

  • toivonsa menettänyt sanoo:

    Entäs jos on useiden vuosien aikana kaikkensa yrittänyt, eikä muutosta tapahdu? Yritys tuntuu olevan vain toisen taholta ja puheet omista toiveista ja tarpeista kaikuu kuuroille korville? Parisuhde, kumppanuus on olematon ja riittämätön, ja jäljellä vain velvollisuuksien ja puolison menojen täyttämä arki. Lopulta itsekään ei jaksa enää tehdä yhteisen hyvän eteen mitään, koska toinen näkee ja toteuttaa vain omat tarpeensa ilman puolisoa. Puhetta ei synny vaikka sitä kuinka yrittänyt. Maton alle kaikki vain. Ainoa liima on lapset ja talovelka. Missä kohtaa pitää peli viheltää poikki ja oikeasti luovuttaa?