Joskun on hyvä tunnustaa, että kyllä, olen aika alhaisella tasolla:

 

”Istuin eilen lämpimässä auringonlaskussa peppu kylmää kalliota vasten ja katselin merta ja lokkien liitelyä. Join ärrältä hakemaani siideriä ja poltin ketjussa tupakkaa. Yritin hukuttautua itsesääliin kesän puhjetessa pikku hiljaa loistoonsa ympärilläni. Parempi räpiköidä itsesäälissä kuin hyisessä meressä, ajattelin dramaattisesti. Oli hiukan työlästä säilyttää synkkä tunnelma, kun linnut liversivät ympärilläni, siideri maistui makealta ja tiirat tekivät näyttäviä taitosukelluksia välkehtivään veteen.

Olin vetänyt puolisen tuntia aiemmin perinteiset teiniraivarit. Ikävä kyllä olen jo 37-vuotias. Yksivuotiaani oikuttelee ilmeisesti hampaiden, eroahdistuksen, oman tahtonsa kasvun, asuntomme epätasapainoisen feng shuin, ilmastonmuutoksen tai minkä lie vuoksi – ei syö eikä nuku mutta kitisee sitäkin ahkerammin. Minäkään en silloin syö enkä nuku, koska taapero on melkoisen allerginen ja kerjää kiljumalla ruokaani, jos syön mitään hänen ruokavaliostaan poikkeavaa.

Hormonini heittelehtivät ja olen muutenkin ollut pari päivää kuin yliviritetty jousi, valmiina katkeamaan. Mies palasi töistä kotiin eikä suhtautunut turhautumiseeni toivomallani ymmärryksellä. Poika pelleili ruokansa kanssa ja osoitteli vaativasti kiljahdellen jokaista keittiön tavaraa. Jousi nupissani napsahti poikki. Sinkosin pesemäni maitopullon seinään, totesin yksivuotiaalleni hänen olevan täysin perseestä ja kehotin miestäni haistamaan sitä, mitä perseestä tulee. Painotin asiaani paiskaamalla keittiön oven perässäni. Menin makkariin mököttämään.

Makkarissa ei ollut mitään tekemistä, joten hiippailin suihkuun, joka hiukan viilensi tulisia tunteitani. Poika jatkoi oikutteluaan isin kanssa sohvalla, mutta nukkuma-aika lähestyi hyvää vauhtia. Ajattelin, että kyllä tästä vielä selvitään. Nälkä oli valtava, joten aloitin illallisen valmistamisen.

Jälkeläiseni tepsutteli oitis paikalle. Pitkänä poikana hän yltää lähes hellalle asti. Olin juuri saksimassa raakaa kanaa pannulle enkä voinut koskea tenavaan. Kiekaisin aavistuksen kärkkäästi miehelle, että tulee nappaamaan naperon turvaan öljyroiskeilta. Mies ei ollut valoa nopeampi, joten menetin jälleen hermoni. Tällä kertaa lähes itkuun purskahtaen nyyhkytin, kuinka en voi joka hetki olla vastuussa kaikesta. Mies totesi lakonisesti, että olisin voinut alkaa ruoanlaiton, kun poika on laitettu nukkumaan. Mutta minulla oli tajuton nälkä! NAPS!

Napsautin levyn pois päältä, viskasin puoliksi paistuneita kanoja sisältävän pannun sivuun ja huusin lähteväni ”pois täältä”. Minulla ei ollut meikkiä ja tukka oli märkänä, joten vetäisin hupun päähän ja aivan liian kuuman kevytuntsikan päälleni. Ohuempi kevättakki ei mahtunut hupparin päälle, koska rantakunto jäi saavuttamatta tänäkin vuonna. Suunnittelin olevani karussa ainakin yöhön saakka. Siinähän miettivät.

Painuin ärrälle, hain siiderin, kaljan ja askin tupakkaa, jota siis poltan vain viihteellä eli tosi harvoin. Patikoin hikisenä ihan liian pitkän matkan lenkkipolun varrella olevalle rantakalliolle, josta tarina alkoi. Teki hyvää istua merituulessa ihan yksin, tuulettaa valtaviksi paisuneita paineita päästä pihalle ja leikkiä hetki marttyyria. Kyllästyin siihen kuitenkin kulautettuani siiderin, joten hiippailin kotiin kalja käsilaukussani.

Kotona olivat tortillat valmiina ja lapsi unten mailla. Mies painui autotalliin omalle hengähdystauolleen. Alhainen verensokeri ei selkeästi sovi äidille sen paremmin kuin penskoille. Oli kuitenkin hauska huomata, että äitiys nuorentaa, näköjään ihan teinin tasolle.”

Oikeasti ihan kiva äiti

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

12 vastausta artikkeliin “Äiti veti teiniraivarit”

  • Itkupotkuraivari mutsi sanoo:

    Mulla meni kanssa vati täysin nurin esikoisen 2v uhman aikana. Odotin silloin toista lasta, ja esikoinen oli jo silloin erittäin vaativa tapaus. En muista mikä tähän tilanteeseen lopulta johti, mutta lopputulos oli, että pompin kahdella lattiaan huutaen jotain epämääräistä. 🙈 Tämä hetki ei pitkä ollut, mutta hiljensi kyllä uhmatyypin… 😬 Paremminkin olisi voinut joo käyttäytyä, mutta tää nyt meni vaan näin.

  • Monen äiti sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Muistan hyvin vastaavat tunteet, vaikka nuorin on jo 12v. Tsemppiä!!! Lapset onneksi kasvaa.

  • Tuleva lastenpsykiatrian asiakas? sanoo:

    Pieni lapsi tuli äidin luo pyytämään huomiota/ruokaa? Sen seurauksena äiti sai raivarit ja LÄHTI kotoa. Hienoa! Opetit juuri lapsellesi, että hänet hylätään, jos käytös ei miellytä. Sokerina pohjalla, lapsi ei millään voi ymmärtää miksi hänen täysin normaali käytös aiheutti äidissä niin pahan kriisin, että äiti hylkäsi.

    Kohta pilttisi ei uskalla tehdä mitään, ettei äiti taas syöksy ovesta ulos.

    • Oravamami sanoo:

      En usko, että tää on valloillaan oleva toimintamalli kuitenkaan jatkuvasti. Välillä menee hermot, eikä sille mahda minkään. Yksivuotias ei tule tästä tilanteesta mitään tulevaisuudessa muistamaan, jos vastaavia tilanteita tulee myöhemmin niitä varmasti käydään lapsen kanssa läpi ikätason mukaisesti.

    • Hohhoijaa taas sanoo:

      Hyvä vaan jos ei uskalla. Loppuu älytön perseily.

  • Miss Teen sanoo:

    Ihanaa lukea muidenki äitien teinianksti kohtauksista! Lohdullista huomata etten ole ainoa jolla välillä piiputtaa👍

  • VIIDENÄITI sanoo:

    On se rankkaa yhden pienen kanssa… Koskaan kuullut Panadol-suppojen auttavan hammaskipukiukussa??

    Mielestäni et ansaitse ”huono äiti” -titteliä – kypsymättömän, ja suhteellisen itsekkään, sellaisen kyllä.

    Taiteilen kolmen murkun raivareiden, itsekkyyden tilasta ja sen hallinnasta, toisen nimittelyn (=vittuilun)sekä keskinäisestä taistelusta seuraavan fyysisen vahingoittamisen uhkan kanssa…

    Kuopus onneksi vielä sen ulkopuolella – ja esikoinen jo omillaan.

    Kun kotona-asuvista kahden vanhimman, poikia, testosteronitasot eivät kohtaa (heh!) tulee tappelu.. Silloin täällä on oikea HUONO ÄITI! Mie kiljun paljon kovempaa kuin ne, solvaamiseen en tosin sorru, mutta oman äitini äänen kuulen helvetin usein näille posmottaessani…
    Ja rangaistuksia ”yksinvaltiaana” voin jakaa – Xbox-pelivuoro menee aika iisisti… Käsiksi käyminen riittää. Myös känny lähtee ensin illaksi, varoituksen jälkeen, ja jos ”homma” jatkuu, lisätään taas uus päivä…

    Niin älä nillitä VAUVAN NORMAALISTA KÄYTÖKSESTÄ!!!

    • Huono Äiti sanoo:

      Huono Äiti -titteliä hallitsee vain Huono Äiti itse. Tämä kirjoittaja kirjoitti Melkein Huono -palstalle, jonne voi kirjoittaa kuka hyvänsä. Voiko sitten vauvan normaalista käytöksestä avautua? Voi. Kirjoittaja kuvasi hyvin itseironisesti omaa käyttäytymistään ja alentumistaan lapsen tasolle. Ei kukaan muu voi tulla sivusta sanomaan, että väärin reagoitu. Kaikilla menee proppu loppuun eri kohdissa.

    • riinuliinu sanoo:

      Ei kai tämä ole mikään kilpailu siitä kenellä menee paskimmin. Joillekin se yksi pistää kupin nurin, toinen pyörittää lauman tosta vaan lonkalta.

  • Roosa sanoo:

    Ihan normaalia että napsuu. Miettikää aikaa kun sait olla töissä, eikä lapsia ollut. Se töissä olo on puolisolle juuri sitä samaa kuin silloin ennen vanhaan. Se aika kun itse on kotona ja puoliso saa edelleen viettää edes sen työpäivän verran aikaa kuin ei lasta olisikaan, niin noh, onko reilua? Varsinkaan jos toinen ei sitä tajua? Tai arvosta?

    Se joka kotona on, ei saa pahimmillaan HETKEÄKÄÄN aikaa ilman että pentu pyörii siinä ja on kaiken aikaa mielessä. Ei hetkeäkään, että voisi unohtaa lapsen tarpeet ja edes syödä yksin. Jos siihen vaaditaan napsahdus, että saa aikaa olla yksin niin napsukoot. Jos työssä käyvä (eli se joka edes osan elämäänsä saa viettää edelleen kuin ennen) ei pysty ymmärtämään sitä että toiselta on KOKO elämä muuttunut niin napsukoot. Napsuisi puolisollakin jos osat vaihtuisi.

    Ihminen ei ole kone, on normaalia että väsyy. Sitä väsyy kun ei saa edes muutamaa tuntia pitää enää itsellään. Sitä ei työssä käyvä ehkä tajua, mutta kun itse on kuitenkin ennen lasta käynyt itsekin töissä, tietää kuinka paljon helpompaa se on. Työkiire on erilaista. Töissä ei kukaan vaadi sun ruokaa itselleen, mukaan vessaan, vaadi jakamatonta huomiota koko päivän. Töissä saat pitää taukoja. Töissä ollessaan puoliso pääsee ihan oikeasti rentoutumaan VAIKKA olisi työkiireet.

    Kyllä me työssä käyneet muistetaan ettei KOSKAAN IKINÄ oltu tunnettu niin kovaa väsymystä tai napsahtelua kuin lapsen kanssa. Se johtuu just siitä että ei ihminen pysty vain antamaan. Ihmisen täytyy saada aikaa uudistua. Työpaikka on se paikka työssäkäyvalle.

  • Hormoonihermo sanoo:

    Tää nuorentui kans täs taannoin 35 vuotta! Itkupotkua, marttyyriä, huutoa sopivasti ja sit pako rikospaikalta, känny äänettömälle ei pois päältä koska haluuhsn sitä nähdä kaipaako edes teinit..

  • myy sanoo:

    Niin tuttua. On oikeasti mukavaa kun joku muukin on ollut samanlainen kuin itse. Kun lukee kaiken maailman Jari Sinkkosen hyvän vanhemmuuden ohjeita ja määritteitä voin sanoa että olen paska mutsi. Mutta toisaalta lapset on nyt isoja ja pärjäävät ihan hyvin maailmassa ja eivät ole ainakaan koskaan ääneen arvostelleet minua äitinä voin todeta että ehkäpä näille kasvatus kuruille tekisi hyvää joskus päästellä höyryjä ja sanoa totuus edes kerrankin ääneen että vanhemmuus ei aina ole palkitsevaa ja ihanaa vaan syvältä sieltä ja helvetin rankkaa ja epäpalkitsevaa ja kaikkea mitä kurja sana pitää sisällään