Ei meidän lapset, vaan ne muut mukulat. Naapurin ipanat ja rinnakkaisluokan tyypit, eikös vain? Tuttua huttua. Jonkun äidin ja isän tuotosta ne kuitenkin ovat, ne vähemmän kiltin sorttisesti leikkivät ja jäynää vääntävät tertutkin. Mistä opitaan ilkeä käytös ja miten helposti se jää kuitenkin huomaamatta?

”Jokunen aika sitten istuin lähipuiston hiekkalaatikolla kuopuksen kanssa. Oli harvinaista aikaa tarkkailla ympäristöä, kun vain yksi tenava matkassa ja hetken aikaa jopa yllättävän intensiivisesti keskittynyt kaivurivääntöihinsä. Samaisessa puistossa ulkoili juuri sillä hetkellä myös päiväkotilasten ryhmä, arviolta parisenkymmentä pilttiä.

Puiston toisessa päässä pikkukundit heittelivät toisiaan kävyillä, oksilla ja pienillä kivillä. Kohta uhkailtiin jo isommilla murikoilla ja leikki uhkasi kääntyä raisuksi, joten opettajat pinkaisivat väliin ja mellakalta vältyttiin. Toinen pikkupoikien kahakka sammutettiin hetken päästä kun tilanne kärjistyi käsirysyksi 6 vastaan yksi. Jälleen lyhyestä virsi kaunis, sillä välikohtausta ei voinut olla huomaamatta. Niin äänekästä, remuisaa ja selkokielistä rymyämistä. Voi noita poikia, huokasi eräs opettajakin kollegoilleen kun punalippis-sälli karjui kaveriaan homoksi. Mistä lie sanan oppinut?

Samaan aikaan kun maskuliinista uhoa hohkaavia pieniä miehiä laitettiin ojennukseen, oli melodraamaa toisissa piireissä. Se ei näkynyt niin selvästi opettajarinkiin, koska äänentaso oli hiljainen ja mikään ei lentänyt, ei kolissut tai kiinnittänyt suurta huomiota. Minä huomasin ja kuulin, kun olin vain paikallani, siinä hiekkalaatikon reunalla.

Ryhmä pinkkiin pukeutuneita tyttöjä leikki kotia puun alla. Yksi oli äiti, yksi koira ja kaksi oli perheen lapsia. Leikin ulkopuolella oli Hello Kitty-lakkiin ja vaaleanvioletteihin farkkuihin verhottu pieni Emmi, kuka kyseli useasti saisiko liittyä leikkiin. Nämä vasta 4-5 vuotiaat ihmisentaimet olivat oppineet kummallisen kylmäkiskoista silmien pyörittämistä ja halveksuvia ilmeitä kun kerta toisensa perästä hylkivät Emmiä ja sulkivat tahallisesti rivejään, ettei ylimääräiset pääsisi heidän leikkiinsä. ”Kukaan ei halua leikkiä sun kanssa” ja ”Sä et meidän leikkiin kuulu”. Sydäntäsärkevää, tiedämmehän me aikuisetkin miltä tuntuu jos meille käännetään selkä ja vedetään tuoli pois, tähän pöytään et ole tervetullut.

Pinkki tyttöryhmä vaihtoi puistossa paikkaa useasti, jättäen Emmin aina jälkeensä tiuskaisten ettei tämä tyhmä saisi seurata heitä. Pari kertaa opettajat kannustivat yksin maassa istunutta tyttöä menemään reippaasti nyt vaan leikkiin eikä kyhnöttämään omissa oloissaan. Pian tyttölauma pelmusi vieressämme hiekkalaatikolla ja mielikuvitus laukkasi vilkkaasti. Opettaja talutti Emmiä kädestä kohti leikkivää ryhmää. Ottakaahan Emmi mukaan leikkeihin, aikuinen kannusti. ”Totta kai”, ”Emmi on meidän kaveri, saa se tulla” ja ”Joo joo, tuu vaan” kuului kirkkaalla äänellä, silmät suurina. Mitä näyttelijäntaitoja! Mikä uskottavuus! Ihan täydestä meni. No niin, sinne vaan, aikuinen vielä hörähti ja työnsi Emmiä lähemmäs muita tyttöjä. Ongelma selvitetty, saattoi opettajan ilmeestä lukea kun hän käpsytteli takaisin opettajarinkiin jatkamaan keskustelua lähipitserian tarjoilusta.

Tuskin oli aikuinen selkänsä kääntänyt kun ääni muuttui kellossa. Maireasti hymyilevät pikkutytöt ottivat ivallisemman ilmeensä ja alkoivat julman ilkkumisen”Ei kai me oikeesti sun kanssa leikitä” ja ”Haisetkin ihan pahalle”. Muutamia epäystävällisiä lisäkommentteja vielä jaettiin ja sitten huomaamatta ryhmä kääntyi pikkuhiljaa leikkimään omia juttujaan. Emmi jäi ulkopuoliseksi keltainen lapio kädessään. Pieni tyttö kaivoi kuoppaa, leuka oli tiukasti rintaa vasten ja hän puri vapisevaa alahuultaan. Mietin kuumeisesti miten voisin vastuullisena aikuisena puuttua tilanteeseen. Vaihtoehdot risteilivät päässäni, pohdin neutraaleja vuorosanoja, joilla en syyllistäisi ja tunsin polttavaa myötätuntoa pientä Emmiä kohtaan.

Päiväkotiryhmän pojat olivat taas saaneet hulabaloota aikaan heittämällä kengän puuhun ja nyt kaikkien huomio oli siellä. Yleistä kaaosta, kiljuntaa ja heti pian opettajat komensivat lauman parijonoon portille. Hophop, mennään jo.

Emmikin nousi vierestämme, vitkutellen, ja katsoi pikaisesti silmiini. Hymyilin tytölle rohkaisevasti ja sanoin heihei. Emmi käveli jonolle, hänellä ei ollut paria, joten hän otti aikuisen kädestä kiinni. Saman aikuisen, joka oli aiemmin kannustanut muiden joukkoon, näkemättä pienen lapsen hätää.

Itselläni oli koko sen päivän puristava olo, tykyttävä syyllisyys ja musertava avuttomuuden tunne. Miksi en puuttunut jollain tavoin, miksi en ollut se vastuullinen aikuinen. Sillä hetkellä olinkin vain se avuton lapsi, joka oli jätetty ulkopuolelle ja joka ei uskaltanut sanoa ääneen tarpeitaan. Sen jälkeen vakaasti päätin, että seuraavan kerran ryhmän nähdessäni puhuisin opettajien kanssa. Siitä on nyt viikkoja, ja kertaakaan en ole osunut puistoon samaan aikaan kuin pieni Emmi ja ryhmänsä. Älä sinä ole yhtä hiljaa silloin kun ääntäsi tarvitaan, se hetki voi muuttaa paljon.”

Terveisin Kolmen Pojan Äiti

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

5 vastausta artikkeliin “Aikuisen vastuu on olla pienen puolella”

  • Komenna vaan sanoo:

    Joo. Miksi pitäisi varoa syyllistämästä kiusaajia?? Niinhän juurikin pitäisi tehdä, jotta alkavat paksussa kallossaan vähän ajatella. Ei ole mitään syytä suojella pahantekijää. Asiasta voi ihan rauhalliseen sävyyn sanoa sekä opettajille että suoraan lapsille. Kun lapset ovat julkisella paikalla, heidän rauhallinen puhuttelemisensa ei ole millään tavalla kiellettyä. Tarhantäditkin saavat olla vain kiitollisia, jos joku hoitaa työn heidän puolestaan…

  • Epähiljainen sanoo:

    Miksi sitä suuta ei saada auki itse tilanteessa vaan taas tullaan someen kruunuilemaan hienolla teolla mitä ei edes tehty? Olen siksi epäsuosittu ihminen, että auon päätäni aina tarpeen vaatiessa – eli tällaisten ulkopuolisiksi jätettyjen Emmien kohdalla uskallan avata sanaisen arkkuni. En välitä millainen hinta sille tulee ja kuinka monta kertaa nynnyt ovat hyssytelleet mua, mut joka kerta se on auttanut kuin se että olisin istunut hiljaa vieressä.

  • Epe sanoo:

    Puristavan ahdistava tunne iski. Kamala tilanne, ja toivon, että oma tyttäreni osaa huomioida muut eikä jätä ketään ulkopuollelle. Ja toivon myös, että tyttäreni ei ole se, joka systemaattisesti jätetään ulkopuolelle. Toivion myös, että jos näin on niin hän uskaltaisi asiasta kotona mainita. Tyttöjen kiusaaminen on musertavaa.

  • hoitaja päiväkodista sanoo:

    Tunnistan tilanteen, varmasti joka päiväkoti ryhmässä on näitä naisen alkuja ja niin myös meidän päiväkodissa. Itse olen aina puuttunut tähän ja todella tiukasti, ryhmässä on yksi tyttö joka pyörittää ”piiriä” ja jos ei mene leikit hänen toiveiden mukaan joudut pois tms. Itse otan aina tämä tytön tiukkaan keskusteluun sivummalle ja sanon ihan suoraan, että jos ei tuollainen lopu niin hän tulee leikistä pois ja leikkii yksin jäljellä olevan ulkoilu ajan. Yleensä tuo rauhoittaa tilanteen, en ole ryhmän hoitaja joten en tarkemmin tiedä kuinka intensiivistä puuttuminen muissa tilanteissa on ja mikä olisi oikea tapa. Käsittääkseni aikuiset ohjaavat ja varmasti myös osin ”valitsevat” ryhmät sisällä. Ulkona on vapaata leikkiä.
    Tällä lapsella josta nyt kerroin, niin hänellä on erilaisia ”juttuja” joita työstetään ja niitä en tietenkään voi tässä mitenkään kommentoida, en edes tiedä kaikkea. Mutta on hyvä muistaa sellainen, että taustalla voi olla jotakin joka vaikuttaa lapsen käytökseen. En tarkoita etteikö kiusaamiseen saa, pidä tai voisi puuttua. Totta kai voi ja pitää, mutta kuitenkin menisin kertomaan päiväkodin aikuisille, mitä näit ja kuulit. Heillä voi olla sovittu tapa asia hoitaa. Itse olen näitä äitejä joka puuttuu kaikkeen mitä kadulla vastaan tulee, pysäytän lapsen/nuoren ja puhun/kuuntelen. Eli puuttukaa, olkaa läsnä myös ”muiden” lapsille.

    Tällainen vuodatus minulta, ollaan aikuisia lapsille 🙂

  • Hanna sanoo:

    Jos tiedät, mikä päiväkoti oli kyseessä, ota sinne yhteyttä. Soita ja kerro, mitä näit ja kuulit.