Tämä on kertomus yhdestä tietokoneesta, yhdestä kännykästä ja yhdestä nimeltä mainitsemattoman perheen lapsukaisesta, joka joutui kohtamaan elämän realiteetit äitinsä muodossa:

Lapsen pelikone – se on kaikkien tutkimusten mukaan valtavan kehittävä, hyödyttävä, kielitaitoa ja sosiaalisuutta kehittävä värkki. On upeaa, että lapsen oppivat kouluissa koodaamaan ja pääsevät meitä vanhempia sukupolvia valovuoden edelle tietokonetaidoissa. Koneita ilman ei voi elää ja se on vaan kerta kaikkiaan realismia sekä jotkut pelit ovat minustakin aivan huikeaa viihdettä. Hyvä.

Lapsen pelikone – se on myös jatkuvan lapsi-vanhempi -kinan moottori. Saanko pelata edes vähän heti aamulla? Saanko pelata ennen läksyjä vai läksyjen jälkeen? Onko pakko mennä tänäänkään ulos, kun voisi vain pelata? Kaikki kaverit saa pelata enemmän! Kaikki kaverit saa pelata K-18 -pelejä! Kaikilla kavereilla on ( joku pelin nimi tähän)! Peli, peli, peli, peli, kone, kone, kone, kone! Hysteriaa! Hysteriaa! Ääni nousee, itkettää, toista tämä joka joka päivä välillä klo 07-21. Lapsen kännykkä palvelee kaikki väliajat, kuten koulumatkat tai muut kohdat, joko yksin tai yhdessä kavereiden kanssa.

Eräänä päivänä eräs nimeltä mainitsematon aikuinen päätti, että nyt ***** riittää tämä koneiden aiheuttama tauoton verenpaineen nousu. Aikuinen otti ja irrotti pelikoneesta johdot. Lapsi huusi ja kirkui, muttei sentään tuhonnut huonekaluja tai yrittänyt myrkyttää äitiään, kuten on tapahtunut suuressa maailmassa ja Suomessa. Kyllä, tämä on totta – lapset ovat alkaneet sekoilla ihan tosissaan, kun heidän koneaikaansa on yritetty rajoittaa – siinä kohtaa silmille käyvä lapsi ei ole mikään harvinainen luonnonoikku.

Nimeltä mainitsematon aikuinen otti vastaan urputuksen, anelun ja vaikeroinnin, mutta pysyi kannassaan. Se ei ollut millään tavalla helppoa ja aikuisesta itsestäänkin tuntui ikävältä, mutta aikuisten ikävä tehtävä on tuottaa pettymyksiä lapsilleen. Miten muuten lapsi tietäisi, mitä rajat tarkoittavat?

Pelikone vaikeni kuukaudeksi ja älypuhelin pysyi kiinni. Kun koneen piuhat palasivat näkyviin, pelaamisessa oli tapahtunut selvä muutos. Jatkuva jankuttaminen ja vaatiminen oli loppunut, koska lapsi ymmärsi, että neuvottelu on paljon parempi tie. Kompromissi on paras oppia tekemään, jos haluaa ylipäänsä pelata. Lapsella on koneellaan paljon vapautta, mutta hän ymmärtää sen, että elämä ei voi olla pelkkää pelihupia. Talossa on rauha maassa.

Aikuisen tehtävä on asettaa rajat lapsen elämässä. Aikuisen on osattava sanoa EI. Aikuisen täytyy näyttää, mikä käy ja mikä ei käy. Ilman muuta on aikuiselle paljon helpompaa olla piittaamatta lapsen tekemisistä tai antaa lapsen päättää itse esimerkiksi nukkuma-ajoistaan, mutta lapselle se ei ole hyväksi. Lapsi tarvitsee ja janoaa ohjausta, koska se on välittämistä. Joskus on mentävä siihen, että piuhat pysyvät kaapissa kuukauden.

Aikuinen päättää. Piste.

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Aikuinen päättää. Piste.”

  • Emmakko sanoo:

    Meillä muuten lapsi yritti tuhota huonekaluja ja satuttaa mua, kun tein saman. Lopulta meni ylös ja paiskoi ovea viitisen minuuttia…

  • Onneksi olkoon sanoo:

    Hienoa että otit itseäsi niskasta kiinni ja ryhdyit kasvattajaksi. Mutta miksi et pitänyt rajoista kiinni ennen kuukauden kasvattajaksi opettelukuuria.

  • Esiteinin äiti sanoo:

    Amen! Ja tähän kone-kännykkä- tablettihärdelliin vielä se pakollinen suihkussakäynti, vaatteidenvaihto ja sivistyneet (lue:muut huomioon ottavat) käytöstavat ja niiden opettelu – aikuinen päättää! Välillä huokaisen syvään, vedän henkeä ja aloitan TAAS alusta – kun tuntuu, että keskustelua on todellakin käyty se miljoona kertaa. Meillä on nuoren herran kohdalla tuonut positiivisen vaikutuksen ympärillä pyörivät tytöt – ei voi haista pahalle nenä kiinni koneessa, kun pitää käydä tyttöjen kanssa esim. leffassa. 🙂 Tiedän, että lopussa kiitos seisoo – koekappale on tehnyt minusta jo Mummun – ja huvittuneena seuraan nyt vierestä, miten siellä käydään samoja keskusteluja leikki-ikäisten kanssa, kun meillä kotona on aikoinaan käyty. Ja silloin aikoinaanhan olin typerin mutsi, mitä maa päällään kantoi ja aina minua sai kavereille hävetä, kuulemma natsiksikin kutsuivat! 🙂