Voiko aina olla kotona tekemättä mitään?
Huono Äiti sai avautumisen: ”En voi käsittää, miten työkaverini jaksaa. Viikonloput menevät aina hänellä samalla kaavalla: kotiin, lasten kanssa touhuamaan ja mieskin on aina kotona. Eihän heillä koskaan ole mitään omaa aikaa? Onko se todella niin ihanteellista, että viikonloput ovat pyhitetty pelkästään perheelle?
Muistan kun hän kertoi, että mies on niin innoissaan tästä järjestyksestä, että on aina kotona lasten kanssa. Mutta onko se todella niin? Onko hän oikeasti onnellinen? Välillä tuntuu, että hänen silmissään on väsynyt ilme, kun hän puhuu viikonlopuista.
Ehkä työkaveri on vain niin tottunut tähän elämänrytmiin, ettei hän enää edes huomaa, kuinka väsynyt hän on. Tai ehkä hän pelkää, että jos hän alkaisi vaatia omaa aikaa, hänen perheensä hajoaisi.
Mutta en voi olla ajattelematta, että jokainen ihminen tarvitsee välillä omaa tilaa. Eikö ole tärkeämpää, että vanhemmat ovat onnellisia, jotta he voivat olla hyviä vanhempia?
Yritin puhua työkaveria kanssamme toisen työkaverin läksiäisiin vaan ei. Koska viikonloppu on pyhitetty perheelle. ”
Nimim. Pyhä perhe
Kuva: Martti Salmi
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 15 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Monelle kiireisessä työelämässä olevalle aika oman perheen kanssa on omaa aikaa ja parasta laatuaikaa. Minulle ainakin oli. Mikä teille muille oli/on sitä?
Minä olisin kaivannut aikoinaan omaa aikaa ja rauhaa välillä. Ei vaan ollut ketään, joka olisi sitä järjestänyt.
Ei ollut mummoloita eikä sukulaisia lähellä. Kaukana asuvillakin oli omat juttunsa.
Ero oli helpotus. Yksin pärjäsin lapsen kanssa paremmin. Tiesin, että olen yksin vastuussa, ei tarvinnut kuluttaa energiaa sen vihaamiseen, että toinen ei kykene ymmärtämään tilannetta.
Monille lapsiperheaika on parasta, mutta se edellyttää kummankin kiinnostusta asiaan.
Ihan ekana itselle tuli mieleen, että mitä jos ei vaan halua tulla läksisiin ja viettää aikaa työkavereiden kanssa .yös viikonloppuna?
Toiseksi jos työ on kuormittavaa, niin helpointa on olla oman perheen kesken.
Kolmanneksi, tuo ”oman ajan” käsite on kyllä erikoinen nykyajan mantra. Jokaisella on omat tapansa ja tarpeensa. Itselleni se ”oma aika” on mieluisinta kotona erilaisessa puuhastelussa. Voin lukea kirjaa, tehdä käsitöitä jne, en tarvitse siihen tyhjää kotia vaan onnistuu yhtälailla silloin kun lapset on kotona. Voi lähteä kaverin kanssa puolen tunnin tai tunnin lenkille ja kuopus pärjää hyvin kotona.
En koe tarvitsevani kalenteriin merkattuna ”omaa aikaa” ja vielä vähemmän baarireissuja. Tehdään kavereiden kanssa erilaisia juttuja ja riippuu vähän aktiviteetista, haluaako lapset tulla mukaan vai ei. Juoksutapahtumassa ja sen jälkeen illallisella ja leffassa käytiin kavereiden kesken. Taidenäyttelyyn lapset halusi tulla mukaan. Erilaiset markkinat on yleensä myös niitä mihin haluavat mukaan. Sitten on jotain tapahtumia, mihin lapsettomat kaverit tulee mukaan: kiipeilypuistoon, trampolinparkiin, kylpyläkäynnille.
En ole eristänyt lapsia muusta elämästä ”omalla ajalla” enkä kavereita omasta perhe-elämästä, edes juhlapyhinä. Ollaan useampikin joulu vietetty niin että on ollut kavereita kylässä, sinkkuja ja perheellisiä. Lasten kanssa ajan viettäminen ei ole pelkkää hiekkalaatikkoa, hoploppia ja kananugetteja, vaan aikuisetkin saa yllättävän paljon iloa kun museokiertoksen tekee lasten silmin, osallistuu askartelu- ja käsityöpajoihin, käy koko perheen teatterinäytöksissä tai konserteissa. Joskus myös se että saa lasten varjolla heittäytyä hyppimään trampoliinilla tai laskemaan vesiliukumäkiä tai ottaa kaakaota termariin luisteluretkelle on vaihtelua, jota ei normaalisti aikuisten kesken tekisi.
Vastaavasti lapset oppii käytöstapoja ja miten ollaan osa ympäröivää yhteiskuntaa ilman että kaikki on aina vain hauskaa leikkiä ja just sitä ruokaa mitä mieli tekee.
Ja kun heitä on pienestä pitäen totuttanut tähän, niin koen että omassa elämässä on balanssi sen suhteen että jos kaverit ehdottaa jotain tekemistä, niin heille on yhtä ok, sanonko tulevani yksin tai että lapset haluaisi myös tulla. Vastaavasti voin heille ehdottaa että mennään lasten kanssa tänne, tuutko messiin ja minulle on yhtä ok suostuvatko vai sanovatko että ei kiinnosta.
Mennään kiinnostuksen kohteiden mukaan eikä aikuinen-lapsi jaottelulla. Jos lapset lähtee mukaan, niin sopeutetaan sen verran että melontaretkelle otetaankin kaksikot niin että lapsi-aikuinen parit, ruskaretkeen varataan enemmän aikaa ja eväitä, teatteri on kaikille sopiva tai mennään illalliselle klo 18 eikä klo 20.
Mistä ihmeestä saa sellaisen valtakirjan, joka oikeuttaa sekoamaan toisen ihmisen elämään, joka kaiken lisäksi kuulostaa normaalilta, hyvältä ja harmoniselta?
Interventio on ihan eri asia, älä kuvittele, että olet asiantuntija.
Jos luulet näkeväsi vieraan ihmisen silmissä väsymystä, herää epäilys, että mielessäsi on lohdutuksen tarjoaminen. Hyi yäk.
Jokainen perhe on omanlaisensa ja tekee omat ratkaisunsa,yhteinen perheaika on ihanne lapsille ja puolisolle,ei sitä raskaan työviikon jälkeen muuta kaipaa,se mitä työkaveri asiasta ajattelee on täysin merkityksetöntä,pääasia että perheenjäsenet ovat tyytyväisiä valitsemaansa ratkaisuun:)
Lapset on pieniä ja tarvitsevia vain hetken. Vuodet menee ihan huomaamatta ja sitten oletkin sen kaiken ajan kanssa ihan yksin ihmettelemässä. Omaa aikaa tulee jokaiselle, jossain vaiheessa elämää ja jokainen käyttää tuntinsa niin kuin haluaa.
Mä en voi käsittää että joku viitsii nähdä vaivaa siitä miten joku viettää vapaansa ja viikonloppunsa.Jokainen valitsee itselleen parhaan vaihtoehdon eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista, ainakaan työkavereilla.
”Talo tavallaan ja vieraat ajallaan”
Minulle parasta ja antoisinta ajanvietettä on kun saa olla oman perheen kanssa. Kotona, mökillä, reissussa tai missä vaan. Joko pelkästään oman perheen kanssa, tai siinä mukana muita tuttuja tai sukulaisia. Tanssit, elokuvat, baarit, shoppailu ym ”oma aika” ei voisi vähempää kiinnostaa. Ärsytti kun lasten ollessa pieniä kaikenlaiset muka-asiantuntijat suorastaan tyrkyttivät sitä. Meitä on moneksi.
Minä vierastin sellaista tuputtamista kun lapset olivat pieniä. Niin neuvolasta ja ympäristöstä jotenkin kokoajan yritettiin tuputtaa että vanhemmilla pitää olla omaa aikaa ja ottaa vapaata perheestä ja lisäksi se ainoa oikea oma aika etenkin isälle tuntui muiden mielestä olevan baariin kavereiden kanssa. Mies ei itse kaivannut mitään ryyppäämistä vaan viihtyi erilaisten aktiviteettien parissa. Ja kun työ pitää jo ison osan ajasta erossa lapsista, niin ennemmin sitä suurimman osan ajasta kaipaa lisää aikaa lasten kanssa kuin vapaata heistä. Tietty sit jos tuntuu itsestä siltä että pieni hengähdystauko olisi tarpeen niin voi järjestää mahdollisuuden puuhata jotain josta itse nauttii. Kaikille se ”hengähdystauko” ei tarkoita juomista tai juhlintaa.
Mua uuvuttaisi introverttina 100 kertaa pahemmin kaiken maailman kissan ristiäiset/juhlat vkonloppuna kuin kotona olo oman perheen kanssa. Arki sen verran hektistä, että todella nautin niistä päivistä, kun ei ole mitään ohjelmaa, touhuilen silti kyllä yhtä sun toista itsekseni. Lapset ovat jo teini-ikäisiä ja parasta seuraa mitä voin kuvitella esim. vkonlopun leffailtaan ym. ❤️
Voi tulla yllätyksenä tuon kirjoittajalle, että meitä ihmisiä on erilaisia, ja me nautitaan erilaisista jutuista! Joillekin se aika oman perheen kanssa on vain rentouttavaa ja palauttavaa aikaa, ei pakko tai velvollisuus. Heillä tuntuu perhe-elämä sujuvan just niin kuin pitää, miksi työkaverin pitäisi moisesta stressiä kantaa??
Itse koen saaneeni ”omaa aikaa” tarpeeksi nuoruuden ja opiskelu-ajan. Pikkulapsiaika on suhteellisen lyhyt ja nyt, kun on opiskelijoita, voi ihan hyvällä omallatunnolla vaikka koko viikonlopun olla kotona. Mies tekee epäsäännöllisen säännöllistä vuorotyötä, joten hänellä on omaa aikaa arkivapaat ja jäi tarvittaessa sairaan lapsen kanssa kotiin. Itse teen sosiaali- alan työtä, joten hiljaiset viikonloput ovat tärkeitä lataushetkiä.
Jos perheen perustaa, niin sen mielestäni kuuluukin tulla ykkösenä. En itsekään parasta kaveria menettänyt muutamien hiljaisempien vuosien aikana.
Nyt saisi omaa aikaa, mutta sosiaalisena introverttina en pahemmin kaipaa ylimääräistä.
Siis jos kotona viihtyy ja on hyvä olla niin kaikki ok. Toinen asia on sitten se, jos kotoa ei saa pääse lähtemään. Onko puoliso kontrolloiva, mustasukkainen, väkivaltainen? Kaikki väkivalta ei näy ulospäin. Huolissaan saa todellakin olla. Entä jos otat rohkeasti puheeksi?
Kannattaisiko ainakin antaa työkaverin elää niin kuin parhaaksi näkee. Entäs jos hänelle on helpointa elää elämää autopilotilla, suorittaen, ilman sen ihmeempiä miettimistä? Onko tullut mieleen, että ehkä hänelle voikin olla raskainta ajatella sitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat, jos he tämän tästä utelevat hänen elämästään ja asioistaan? Ehkä tuollainen työkaveri kaipaisi vain tukea ja hyväksyntää, eikä puuttumista, neuvomista tai utelemista.
Itse olen kokenut ,että se oma aika oli silloin kun oltiin perheen kanssa. Ensimmäistä kertaa lapset oli yökylässä kotoa pois kun olivat yläasteella. Tehtiin yhdessä mukavia juttuja ja joskus vaan niitä kotihommia. En aina ihan ymmärrä tätä oma-aika hössötystä. Lapset on tosi vähän aikaa pieniä. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee.❤️