Tätä en tiennyt synnytyksestä
Jokainen synnytys on omanlaisensa, ja kahden synnyttäneen naisen kokemusta on lähes mahdoton verrata keskenään. Joku synnyttää kotona luonnollisin kivunlievityskeinoin, toinen tahtoo ehdottomasti epiduraalin. Joku synnyttää syöksynä taksin takapenkille, toiselle varataan aika suunniteltuun sektioon. Jollain on mies mukana tukihenkilönä, toisella oma äiti, kolmannella doula. Neljäs ei tahdo ketään mukaansa – tai vaihtoehtoisesti ketään ei ole tarjolla.
”Synnytyskokemuksia on siis yhtä monia kuin naisiakin – tai oikeastaan enemmän, sillä saman naisen kaksi eri synnytystä voivat olla yhtä erilaisia kuin yö ja päivä. Sen takia synnytyksestä on lähes mahdotonta sanoa mitään yleispätevää.
Pelokasta ensiodottajaa on hankala neuvoa, kun ei mitenkään voi tietää millaisen synnytyksen hän tulee käymään läpi ja millaisella tavalla juuri hän kivun kokee. Siitä huolimatta yritin kasata pienen listan synnytykseen liittyvistä asioista, jotka olisin itse halunnut kuulla ennen tositoimia. Näitä juttuja en tiennyt ennen synnytystä – mutta nyt olen viisaampi!
1. Se voi olla piiiiiiiiiiiiiiitkä. Niin, kyllähän minä olin lukenut että ensisynnyttäjillä voi mennä kauan. En kuitenkaan arvannut että avautumisvaihe kestäisi yli vuorokauden! Olin synnytyssalissa noin 18 tuntia ja siellä viettämäni aika muistutti paria viimeistä tuntia lukuun ottamatta mielenterveyspotilaan hermolomaa. Makoilin sängyssä, torkuin, kävin suihkussa. Keinuin keinutuolissa, pompin jumppapallon päällä, soitin äidille. Hoitajat pistelivät minuun silloin tällöin akupunktioneuloja. Lapsen isä söi tylsyyksissään ensin oman eväsleipänsä ja sitten minun. (Kyllä, hänellä oli lupa tehdä niin.) Lopulta kalvot puhkaistiin, ja huhheijaa, sitten alkoikin tapahtua!
2. Et välttämättä tiedä, mitä sinulle tehdään. Suomessa ei yleensä tehdä synnytyssuunnitelmia suuren maailman malliin. Vallalla on ennemminkin go with the flow-tyyppinen lähestymistapa, ja ihan hyvä niin! Turha sitä on suunnitella liian tarkasti, kun kaikki voi kuitenkin mennä plörinäksi niin monella eri tavalla.
Suunnitelman puute ja kontrollin menettäminen voi kuitenkin olla synnyttävälle äidille vähän pelottavaa. Itse en ainakaan ollut synnyttäessäni ihan täysissä järjissäni (kukapa meistä olisi?), niin mitä kivunlievitysvalintoihin ja muihin hoitotoimenpiteisiin tulee en aina osannut ilmaista mielipidettäni ihan niin selkeästi kuin ehkä olisin halunnut. Ja vaikka olisin ollut ilmaisukykyinen, päätökseni eivät välttämättä olisi olleet niin tarkasti punnittuja.
Paras neuvo joka minulla on tähän antaa on seuraava: joskus hoitohenkilökuntaan kannattaa vain luottaa. Episiotomia eli välilihan leikkaus oli esimerkiksi sellainen toimenpide jonka olisin halunnut välttää, mutta ponnistusvaiheen tiimellyksessä hoitaja kuitenkin katsoi sen parhaaksi tehdä. Ja minähän en totta puhuen edes huomannut. Kätilö tuumi vain jälkeenpäin että ”mä laitan nämä tikit nyt kun leikkasin äsken tosta”. Selvä. Ja mitä tästä opimme, lapset? Epiduraali on tehokas aine.
3. Jälkeenpäin on nälkä. N-Ä-L-K-Ä. Kehosi on juuri äsken ollut yhtä kovilla kuin olisit juossut pari maratonia putkeen, ja viimeisestä ateriasta voi olla parhaimmillaan pari päivää. Kun tuo uutta ihmistä maailmaan, ei ruoka ole ihan se päällimmäinen asia mielessä muutenkaan. Yksi oman synnytykseni harmonisimmista hetkistä oli se kun vauva oli jo turvallisesti maailmassa ja hänet oli pesty, kapaloitu ja laitettu siihen pieneen kärryillä kulkevaan muovilaatikkoon lepäilemään. Hoitaja toi ruokatarjottimen sisään, ja yhtäkkiä tajusin miten nälkä minulla olikaan. Mutustelin mandariinia ja ihastelin laatikossaan loikovaa vauvaa. Lapsen isä ei tuntenut oloaan nälkäiseksi (miksi olisikaan, hänhän oli juuri äsken syönyt meidän molempien eväsleivät) niin sain hänenkin suklaakeksinsä. Kaunis hetki kerta kaikkiaan.
4. Se voi olla jopa hauskaa. Tiedän, tiedän, ”hauska” ei ole se adjektiivi joka ehkä ensimmäisenä yhdistetään synnytykseen. Ei se minunkaan avautumisvaiheeni kauhean hupaisa ollut, ja kalvojen puhkaisun jälkeinen tunti oli ehkä elämäni kauhein. Loistava kätilömme pelasti kuitenkin paljon: topakka rouva tokaisi heti saliin tultuaan ”Olettepas te nuoria! Näytätte mun silmään ihan kolmetoistavuotiailta!”. Silloin ei vielä hymyilyttänyt, mutta sitä mukaa kun epiduraali alkoi vaikuttaa minäkin aloin hieman rentoutua. Ponnistusvaiheessa en enää tuntenut kipua ollenkaan ja synnyttäminen oli oikeastaan ihan mukavaa. Kätilö kannusti minua innokkaasti ja käski supistuksen tullessa ponnistamaan ”koko sillä kolmetoistavuotiaan voimalla!” Se supistus meni valitettavasti ihan hukkaan, sillä minua hihitytti aivan liikaa että olisin voinut ponnistaa.
On se kyllä tehokas aine, se epiduraali. Eikä ilokaasu ole hullumpi sekään. Tsihi!”
Sinkkuäiti
PS: Naapurin äiti oli takuulla myös parempi synnyttäjä kuin sinä!
Päivän naurut täällä!
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tuohon lisäisin vielä tuntikausien oksentamisen ja paskantamisen ennen synnytystä, pahoinvoinnin vielä synnytyksen jälkeenkin eikä mitään voinut syödä, sen ”jälkeisten kaivelun” ja mahan painelun vielä pari päivää synnytyksen jälkeenkin, kaavinnan koska jotain ”riekaleita” jäi kohtuun, hemoglopiinin heikkenemisen alle yhdeksänkymmenen kun on vuotanut reilusti, eikä ole pystynyt kahteen vuorokauteen syömään. Nää oli semmosia asioita, joista ei kukaan kertonut ennen synnytystä. Silti koen, että mulla oli helpot ”oppikirjasynnytykset”, eikä traumoja jäänyt, tai ainakin ne on 22 vuodessa unohtuneet 🙂
Suunniteltu sektio tikkejä 7 ainoo mikä oli karmeeta oli eka paskalla käynti 😀 ainii kaikille tiedoks että ihan fyysisen terveydentilan takia SAIN suunnitellun sektion. Tästä tapahtumasta tulee tänä vuonna 11v 🙂
28 tunnin synnytyksen jälkeen lapsi lähti suoraan teholle hengityskoneeseen ja pääsi syliin 3 vuorokauden ikäisenä. Oli täysiaikainen. Hänen päänsä oli otsatarjonnassa ja hän jäi kiinni jos ymmärsin oikein niin häpyluuhuni. Kahden ihmisen voimin painettiin vatsan yläosaa että saatiin 4 kiloinen ainokaiseni maailmaan. Ainokaiseksi hän jäi siksi että hänellä diagnosoitiin autistinen kehityshäiriö ja kehitysvamma diagnoosi myöhemmin. Synnytyksellä ei ollut osuutta asiaan.Mutta oli kamala kokemus. Isäkin juoksi vartin välein ripuloimassa koska jännitti niin paljon ?
Ja koskaan ei puhuta siitä, mitä vaivoja äiti synnytysreissulta voi saada mukaansa. Eikä etukäteen puhuta jälkivuodosta, ei kivusta, ummetuksesta, ei herkistymisestä, eikä monesta muustakaan vaivasta, joista pitäisi selvitä vauvan hoidon lisäksi. Pari kuukautta sitten esikoiseni synnyttäneenä vasta nyt alan olla itse kunnossa. Jos ei muutaman vuoden kestävää väsymyskoomaa lasketa 😉
Kun viimein sain sen epiduraalin olin 10 cm auki ja piti ruveta ponnistamaan. Voimia oli runsaasti jäljellä 3 päivän käynnistyksen ja valvotun yön jälkeen. 20 min kesti ponnistus ja tuli 2. Asteen repeämät kahteen paikkaan. Jeejee.
Rupesi itkettämään kun tätä luin. Itselläni synnytys kesti n. 18 tuntia. Kätilöitä nähtiin neljästä eri vuorosta, kaikki hoki että kaukaa ei tarvitse ruveta ponnistamaan, tää on tässä ihan hollilla. Silti ponnistettiin yli puolitoistatuntia ja epiduraalin vaikutuskin ehti loppua ennen sitä. Että todellakin jokainen synnytys on erilainen. Itsellä kävi niin huono tuuri ja jäi niin isot traumat etten halua samaa enää uudestaan kokea.