Anteeksi, anteeksi, minun vikani, tämä oli taas minun syytäni, anteeksi, minä olen syypää. Jatkuva anteeksi pyytäminen voi olla merkki lapsuuden traumasta, erityisesti vanhempi-lapsi-suhteessa koetusta traumasta.

Anteeksipyyntö voi toimia suojamekanismina: Lapsuudessa lapsi voi oppia käyttämään anteeksipyyntöä keinona välttää rangaistuksia tai vähentää jännitteitä. Tämä voi muuttua aikuisuudessa automaattiseksi reaktioksi, vaikka tilanne ei sitä vaatisikaan. Lapsi voi oppia pitämään aikuisen paremmalla mielellä pyytämällä jatkuvasti anteeksi. Jos henkilö on kasvanut kodissa, jossa pieni ristiriita on johtanut valtaviin tappeluihin, toisilleen huutamiseen tai jopa fyysiseen väkivaltaan, hän voi reagoida liiallisilla anteeksipyynnöillä keinona välttää konflikteja.

Jatkuva anteeksi pyytäminen voi liittyä alhaiseen itsetuntoon ja uskomukseen siitä, että itse on syyllinen kaikkeen huonoon. Tämä voi olla seurausta lapsuuden kokemuksista, joissa lapsi on saattanut tuntea olevansa vääränlainen tai riittämätön. Ihmiset, joilla on alhainen itsetunto, tuntevat olevansa arvottomia ja uskovat olevansa perimmäinen syy kaikkeen ympärillään tapahtuviin negatiivisiin asioihin. Heidän on yleensä vaikeaa asettaa rajoja, he tuntevat olevansa taakka muille ja asettavat muiden tarpeet etusijalle omien tarpeidensa sijaan. Tämä rohkaisee heitä pyytämään liikaa anteeksi.

Perfektionisteilla on korkeat ja lähes saavuttamattomat odotukset itselleen. Kun he eivät täytä näitä standardeja, he tuntevat tarpeen pyytää anteeksi muilta, vaikka muilla ei ole suoraa vaikutusta heidän prefektionismiinsa. Pelkäämme hylkäämistä tai kritiikkiä, ja anteeksi pyytäminen on tapa välttää ne.

Myös lapsuuden pahoinpitelykokemuksista tai jopa aikuisiässä kokemista väkivaltaisista ihmissuhteista johtuen ihmiset käyttävät joskus liiallista anteeksipyyntöä suojatakseen itseään väkivallalta parisuhteessa. Jos henkilön vanhempi tai kumppani on moittinut häntä pienistä virheistä, hän voi kehittää toistuvan vastauksen pyytää anteeksi ennen kuin tilanne kärjistyy. Tämä käyttäytyminen voi jatkua, vaikka he eivät enää olisi väkivaltaisessa tilanteessa.

Miten eroon jatkuvasta anteeksipyytelystä?

Sinun on  muistutettava itseäsi, ettei sinun vastuullasi ole hallita muiden tunteita. Jos tapasi pyytää liikaa anteeksi on traumareaktio, se voi auttaa muistuttamaan itseäsi siitä, että et ole enää väkivaltaisessa ympäristössä ja tarpeesi ovat päteviä. Kysy itseltäsi,  miksi pyysit taas anteeksi ja opettele erottamaan, milloin anteeksipyyntöä ei tarvita.

Kerro selkeästi, mitä olet valmis sietämään ja mitä et. Tämä ei tarkoita, että sinun täytyy pysyä lujasti kaikissa asioissa, mutta tietäminen, milloin pyytää anteeksi ja milloin pitää kiinni, on erittäin tärkeää mielenterveytesi ja emotionaalisen terveytesi kannalta.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

3 vastausta artikkeliin “Tästä syystä pyydät koko ajan anteeksi”

  • Nimetön sanoo:

    Jos on syntynyt ei-toivottuna, sen vaistoaa ja huomaa kaikesta. Siitä voi alkaa alistumisen ja anteeksipyytelyn ketju, joka katkeaa vasta vanhempien kuolemaan.

  • Nimetön sanoo:

    Minä pyytelin anteeksi jatkuvasti nuorempana ja aikuisenakin vielä. Taustalla väkivaltainen ja kovaääninen isäni, jonka kynsistä pelastelin äitiäni harva se päivä koko lapsuuteni. Jossain vaiheessa anteeksipyytelyni loppui kuin seinään, kimmokkeena se, kun eräs ystäväni kerran sanoi, ettei mun tartte jatkuvasti pyytää anteeksi sitä että oon syntyny tähän maailmaan. Työsti tietoisesti, itsekseni, tuota lausetta. Silloin en tiennyt, että voi johtua väkivaltaisesta, huutavasta ja alista Asta isästä. Äiti ei kertaakaan eläessään edes huutanut minulle. Olen nyt 57 v enkä ole pariinkymmeneen vuoteen enää turhaan pyydellyt anteeksi

  • Anteeksi pyyntelijä sanoo:

    Olisikin niin helppoa, mutta tottahan tuo on. Jos ottaa syyn aina omille niskoilleen, helpottaako se oikeasti kenenkään oloa? Konfliktin pelossa on kuitenkin mukavampi ottaa syyt niskoilleen, koska itse kokee sen olevan helpompaa eikä saa toisten vihoja päälleen. (Tai ainakin luulee niin)