Olen se paska äiti, joka huutaa lapsilleen
Huono Äiti sai avautumisen:
Lapseni ovat 15- ja 9 vuotiaat.
Molempien kohdalla normaali puhe ei ole koskaan tehonnut. Olen saanut paheksuvaa palautetta siitä, miten lapseni eivät aina tottele minua.. kaikki tällainen ”hetkellinen kuurous” tapahtuu aina epämukavuusalueella ja silloin kun joku asia ei ole mieleinen tai jotain ei saisi tehdä.
Nuorimmaisen kohdalla normaali puhe toimii vielä huonommin. Tekee kaiken puheista huolimatta, ikäänkuin eläisi jatkuvaa 9- vuotta kestänyttä uhmaa! Kun sitten sen 20 kertaa sanon asiasta, aloittaen lempeästi ja loput 10 kertaa toistan jämäkästi asiaani, on sama kuin puhuisin kuuroille korville. Lopulta on tilanne se, että joudun avaamaan äänihuuleni ja korottamaan ääntäni, aina sekään ei tehoa, lopulta tarvitaan kunnon leijonan karjaisu jonka seurauksena dramaattinen 9 vuotias kokee suurta loukkaantumista siitä, miten hänelle on huudettu.
Kun asiaa sitten keskustellaan asiallisesti läpi heti tilanteen jälkeen, ei lapseni näe mitään muuta ongelmaa asiassa kuin sen, että hänelle on huudettu. Voi sitä krokotiilin kyynelten määrää!!!
Ihaillen olen aina lukenut kasvatusoppaita ja kritiikkejäkin siitä miten paskoja me vanhemmat ollaan, jotka joudumme ärjymään lapsillemme.. en tiedä, pitääkö seuraavaaksi hankkia megafoni jolla saan asian korvan juuressa kerrottuna menemään aivojen komentokeskukseen ja sieltä ymmärrykseen vai lopetanko kokonaan puhumisen?
Onko kohtalontovereita, vai olenko vain huono äiti jonka lapset on kasvanut kieroon?
Nimim. Karjuvan leijonan ruuhkavuodet
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 19 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Muistan ajan, kun tyttärenioli pieni ja sai käsittämättömiä raivokohtauskia bussissa. Kun sitten yksin ollessani matkustelin bussissa ja noteerasin jonkun lapsen kiljuvan äidilleen ja kaikkea sitä, mitä siitä seurasi. tuumin että ohhoh: Ymmärrän tilanteen täyin. Jostakin syystä sen vieraan lapsen iinät eivät tuntuneet yhtä kauheilta kuin oman, vastaaassa tilanteessa.
Olkaamme täydellisiä: ei her,ostuta mistään. Ollaan tosi cooleja joka tilanteessa. Katsokaas; mehän olemme ”äitejä”, joiden kuuluu olla täydellisiä.
Paitsi sitten, kun koulut yms. yhteiskunnalliset instanssit painava täitiytymme täysin lyttyyn, ilmoittaen, että äidit ovat pahimmasta pästä ja tosi paskoja kaiken kaikkiaan. Että lasten kannattaaignoorata heidät ja uskoutua yhteiskunnan antamiin roleihin.
Ädit ovat paskoja,mit tahansa he ovat, se on yhteiskuntamme sanome.
Joskus tulee huudettua. Lähinnä silloin, kun on sanottu jo monta kertaa, että minua ei saa läpsiä tai potkia tai vauvaa kiusata, ja olen yrittänyt tilanteesta pois. Kun nämä ei auta, niin sitten nousee äänitaso. Tämä yleensä herättää pojan tajuamaan tekosensa. Eli ei, en tunne huonoa omaatuntoa huutamisesta. En kuitenkaan koskaan huuda mitään inhottavia, usein vain käsken lopettamaan tai menemään kauemmas.
Ihan tuttua kuules on! Ja voi voi, kyllä sitä ääntä maailmaan mahtuu! Ja kaikki lapset eivät vaan ole samanlaisia. Helppoa niiden täällä sanoa, joilla sellaiset lapset, jotka helpommin kuuntelee / tottelee.
Johtuu siitä että puhut heille väärällä tavalla
Hyppää nyt alas sieltä jalustaltasi.
😅😅
Huomasin, ettei huutaminen tehoa, mutta helpottaa kyllä omaa oloa. Asuimme omakotitalossa ja naapurit kaukana, joten menin yksin takapihalle ja huusin siellä metsän puille. Helpotti kummasti ja jaksoin palata rauhallisena sisään.
Selkeästi sanominen ei toimi, joten vaihda lähestymistapaa. Toki tiedän, että sanominen tai huutaminen on se helppo tie, mutta joskus (usein) vanhemmuudesta ei selviä helpolla. Eli seuraavaksi kun haluat lapsesi tekevän tai olevan tekemättä jotain, niin sano kerran. Jos ei tapahdu, niin mene lapsen luo ja kysy, että haluaako lapsi apua asiassa, joka hänen pitää tehdä. Jos kiellät lasta, niin siinä tapauksessa kiellä kerran ja harhauta toiseen tekemiseen. Olen kasvattanut oman lapseni tällä tavalla ja vaikka se silloin aikanaan oli paljon vaativampaa kasvatusta, niin työ kyllä palkitsee nyt, kun lapsi on teini. Keskity siis oikeasti lapseen äläkä vain huutele neuvoja tai ohjeita. Älä sano, että tee läksyt. Tai voit sanoa kerran, mutta sen jälkeen mene lapsen luo, kysy missä tarvittavat kirjat on, ota ne esiin ja kysy, että mistä aloitetaan. Ole ystävällinen, mutta jämäkkä. Ei ehkä ole helppoa heti kääntää kelkkaa, kun näin ei ole aiemmin toimittu, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa. Ja jos lapsella on jotain nepsy-oireira, niin älä yritä tehdä ikävää asiaa liian pitkään. Tehkää esim yhdessä 10 min, sitten tauko. Lapsen kasvatus on kuin koiran koulutusta. Muista positiivinen vahvistaminen, palkkaa paljon (no, lapselle ei tarvitse antaa nameja, mutta sanallista palkkaa), kiinnitä huomio pois vääristä asioista ja palkkaa taas heti, kun lapsi tekee oikein. Selitä syy-seuraussuhteet, mutta säästä rangaistukset niihin tilanteisiin, joissa on tapahtunut jotain OIKEASTI pahaa. Eli lapsi on esim ollut väkivaltainen. Ja silloinkin rangaistuksen pitää olla järkevä ja korreloida teon kanssa.
Kyllä on tuttua,vanhinmman pojan kanssa ..Tuli huudettua välillä kun ei mikään pyyntö mennyt perille,sain kuulla että aina huudan tai nalkutan,ei koskaan mitään kiitosta jne. Loukkasi kyllä kun omasta mielestäni ”nalkutin” asiasta ” kun pyysin monta kertaa eikä mitään tapahtunut. Ei helppoja teini-ikävuosia! Nuoremman kanssa paljon helpompaa ollut.
Vanhimmalla diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä myöhemmin. Osaltaan kertoo ehkä miksi oli niin vaikeaa.
Puhuin pojan kanssa tästä hiljattain…pyysin kertomaan miten huono äiti olin hänen mielestään.. ja tunteeko hän vielä samoin…Hänen vastaus oli että ”et ollut huono äiti,minä olin vaikea!”
Ehkä molemmissa vikoja kuitenkin löytyi!!Ja onhan se ekan lapsen kasvattaminen aika haasteellista,pitää yrittää löytää ne omat jutut ja yrittää kasvattaa lapsista suht hyviä ihmisiä.
Ja meillä on nykyään hienot välit,halataan ja kerrotaan rakastavamme!! 💕
Lapsien draamailu kuulostaa oudolta. Kyllä lapsi voi aidosti kärsiä huutamisesta
Kun lapset oli pieniä oli iltaisin kaaos ja kuuntelu loppui. Väsyneenä tuli huudettua kun tuntui ettei muu tehoa. Loppupeleissä käy niin että lapset ei tottele ennen kuin ääntä korottaa. Päätin tietoisesti ettei meillä huudeta . Lapset kasvaa ja mennään iloisempina kun ei huudeta. Kyllä se on mahdollista lopettaa. Huutaminen ja siitä seuraava paha olo kuluttaa. Kaikki tilanteet pitää purkaa muuten kuin huutamalla. Jos huutaa lapsille he huutavat myös. Ei sellaista kukaan jaksa
Ikävä kyllä 🙁
Pitäisi puhua paremmin. Eihän aikuiset toisillekaan huuda, miksi lapsille pitäisi. 🙁
Kyllä täälläkin huudetaan. Ensin toki sanotaan asiasta 30 kertaa nätisti, mutta eihän lapset sitä kuule. ”Aina sä äiti huudat” on sitten vastaus. Niinpä.. välillä saa pihalla kulkea naama punaisena naapurien ohi, kun aamulla karjunut keuhkojen täydeltä. Huutaminen ei ole ratkaisu, tiedetään, mutta kun ei enää pinna veny enempää..
Minä toistin ensimmäisten lasteni kanssa vanhaa kaavaa/nalkutus ja lopulta huuto. Inhosin itseäni kun katselin millainen minusta on tullut, en halunnut että lapsilleni jää minusta sama kuva kuin minulla omasta äidistäni:kotona nalkuttava äiti ja ikävä tunnelma.
Yhtä tehokasta on sopia (varsinkin kouluikäisten kanssa toimii) tietyt pelisäännöt yhdessä, yleensä riittää nätisti sanominen.
On tosi harvinaista että korotan ääntä (ehkä kerran pari vuodessa) ja silloin tottelevat kaikki puolessa sekunnissa kissoja ja koiria myöten… Erityislapselle joutuu toki asiat menemään toistojen ja kuvallisten ohjeidenkin kautta, huutaminen ei toimi hänenkään kohdallaan.
Olen huutanut tarpeeseen ja tarpeettomasti ja katumus on joka kerta. Stressi on aiheuttanut huutamista, vaikka olen päättänyt että en ole huutava vanhempi, minulle on huudettu ja paljon. Siltikin siihen on sortunut. Nyt ei ole pitkään aikaan tullut sorruttua huutamiseen, kyllä ne välit on lapsiin paremmat, kun keskustelemalla hoidetaan asiat. Kun itsellä on hyvä olo, ei pinna kiristy ollenkaan niin helposti. Huolehtikaa äidit itsestänne, sillä on suuri merkitys miten jaksaa vääntää ipanoitten ja teinien kanssa ❤️
Saa ärähtää, muttei joka asiasta ja joka päivä. Jos ei koskaan kukaan karjahda kun on aihetta. Alkaa poloiset 30-vuotiaana itkemään. Meil on lapsia joilla on kotonaan ihan hirveät olot ja asiantuntijat kieltävä normiperheitä näyttämästä tunteita laisinkaan. Huuto joskus on tunne nyt riittää, kun väsyttää, eikä ole nyt itsellä kykyä keskustella.
Kohtalotoveri!!
Mä olen sanonut että lapsilla on joku pysyvä kuulovaurio mun äänen kohdalla. Pyydän ja pyydän ja pyydän että siivoaa/käy vessassa/suihkussa/tulee syömään. Ja mitään ei tapahdu. Kun sitten sadannen kerran jälkeen karjahdan että ”nyt syömään” alkaa varsinkin esikoisella itku kuinka äiti aina vaan huutaa. Ja kun sanon että ”niin, pyysin sen sata kertaa että tulee syömään eikä ilmestytty niin huusin” niin vastataan että ”en mä kuullu”. Vaikka ihan varmaan kuuli, miten ei voi kuulla 2 metrin päähän normaalia puhe ääntä?! ÄRSYTTÄVÄÄ!
Varmaan esim perheneuvolasta voisi saada apua.
Te olette älä karju sano vaikka että Tulkaa syömään ja sitten syönnin jälkee voit vaikka pelata