Kun ei saa nukkua
Nukkuminen tuntuu joissakin elämäntilanteissa ainoalta ylellisyydeltä. Sanna Kiiski kertoo tässä Huonon Äidin nettitv-jaksossa, miten hänen unilleen kävi ja miten unettomuudesta on pakko selvitä. Katso täältä:
— Huono Äiti
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Niin tuttua! Mutta nyt kun on jo toinen vauva joka valvottaa, niin oma kokemus siitä, että oikeasti tämä on vain väliaikaista, helpottaa kummasti. 🙂 Vaikka koliikkisen esikoisen aikana sai neuvoja ja ymmärrystäkin, niin ne ei mitkään auttaneet niin paljon kuin nyt muisto ja oma kokemus rankasta vauvavuodesta ja siitä, että se kyllä loppuu aikanaan. Varsinkin kun esikoisen vuosi oli oikeasti yhtä helvettiä ja tämä seuraava on huomattavasti helpompi. Ekan kohdalla tulevaisuutta oli jotenkin vaikea hahmottaa kun kaikki oli ennen kokematonta ja koko ajan tuli jatkuvalla virralla uutta. Nyt huomaa että ne samat kehitysvaiheet ja ongelmatkin käydään läpi ja voi muistella ja jo ennakoida vähän seuraavaa tapahtumaa.
Esikoisen vauvavuodesta ensimmäiset 3-4kk meni ihan sumussa ja muistot perustuu kyllä suurimmaksi osaksi valokuviin… huh se oli kyllä rankkaa. Jälkeenpäin ajatellen ihmettelen miten selvisin edes hengissä siitä valvotuskidutuksesta. Luojan kiitos tämä uusin tulokas on armollisempi äidille ja nukkuu kuitenkin jopa 3-4 tunnin pätkiä öisin, mikä kyllä riittää pitämään järjen päässä ja muistinkin suunnilleen kasassa. 🙂
Kun ei saa nukkua, se tuntuu varpaissa saakka. Kun olet juuri vaipunut uneen ja syvimmästä unesta sinut revitään kitisevän vauvan luokse useita kertoja yössä usean kuukauden ajan, se hajottaa. Se sattuu. Se on fyysistä kipua! Joskus voisi vain itkeä, mutta se ei auta. Pakko jaksaa. Välillä tuntuu kuin päässä olisi puuroa, tahmaista harmaata puuroa.”Ei se aina valvota”, ”Mene lääkäriin”, ”Mene nukkumaan jonnekkin kokonaiset yöunet”. Kiitos kannustamisesta, mutta nuo sanat ei auta. ”Ymmärrän väsymyksesi, muistan nuo ajat. Voisinko auttaa jotenkin?” Kiitos tuo auttaa! Se että joku ymmärtää ja antaa myötätuntoa.