En halua erota, etten menetä lapsia joka toinen viikko
Huono Äiti sai avautumisen: ”Jokainen hänen hengityksensä, huoneen toiselta laidalta asti, tuntui rassaavan minua sisäisesti. Pieni, toistuva liike hänen rintakehässään sai minut melkein pahoinvoivaksi.
Olimme jakaneet tämän tilan, tämän elämän, lähes kahden vuosikymmenen ajan. Rakastin häntä kerran. Muistan sen tunteen, sen lämmön, sen turvallisuuden. Nyt jäljellä oli vain kuori, jonka sisällä asui ärsytys, pohjaton kaivo, joka imi kaiken ilon ympäriltäni.
Jopa hänen tavassaan istua sohvalla oli jotain sietämätöntä. Se levinnyt, itsestäänselvä olemus, kuin hän omistaisi jokaisen sentin siitä pehmusteesta. Äänet, joita hän piti – pieniä tuhahduksia lukiessaan, huomaamaton maiskutus syödessään, jopa hänen hiljaisuutensa, joka tuntui täynnä tyytyväisyyttä johonkin, johon minulla ei ollut pääsyä.
Olin yrittänyt puhua. Aluksi varovasti, sitten epätoivoisemmin. Valittanut pienistä asioista, toivoen, että ne johtaisivat johonkin suurempaan, jonkinlaiseen muutokseen. Hän oli kuunnellut, nyökytellyt ehkä, mutta mikään ei muuttunut. Hän oli edelleen hän, ja minä olin edelleen täynnä tätä kasvavaa inhoa.
Ero. Sana pyöri mielessäni päivittäin, tunneittain. Se oli houkutteleva lupaus vapaudesta, rauhasta, ilmasta joka ei olisi hänen saastuttamaansa. Mutta sitten näin heidät. Lapsemme. Kaksi valoisaa, äänekästä, rakastavaista ihmistä, jotka olivat puoliksi häntä ja puoliksi minua.
Ajatus siitä, että he olisivat minulta pois joka toinen viikko, repi sydäntäni. Ne päivät olisivat tyhjiä, täynnä hiljaisuutta, joka olisi paljon pahempaa kuin hänen hengityksensä ääni. Minä kaipaisin heidän nauruaan, heidän kysymyksiään, heidän lämpimiä pieniä käsiään.
Olin juuttunut. Vankina tässä avioliitossa, jonka rakenteet olivat muuttuneet minulle kidutusvälineeksi. Rakkaus oli kuollut, mutta sen tilalle oli tullut jotain vielä voimakkaampaa: äidinvaisto. Se piti minut ankkuroituna tähän rantaan, vaikka aallot löivätkin ylitseni armotta.
Niinpä minä sinnittelen. Teeskentelin hymyä aamuisin, vastasin hänen kysymyksiinsä lyhyesti, vältin hänen kosketustaan. Rakensin ympärilleni näkymättömän seinän, jonka läpi hänen olemuksensa ei päässyt täydellä voimalla. Se ei poistanut inhoa, mutta se teki sen siedettävämmäksi.
Ehkä jonain päivänä, kun he olisivat isompia, kun he olisivat lähteneet pesästä, minulla olisi rohkeutta katkaista nämä siteet kokonaan. Mutta ei vielä. Ei heidän takiaan.”
Nimim. Äiti
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 20 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Niin onhan se aina helpompaa syytellä muita ja uhriutua,kuin että katsoisi peiliin. Toki jos on omasta mielestään nii mahottoman täydellinen niin tilanteesta ei tarvitse ottaa vastuuta vaan syyttää miestä kaikesta. Niinhän se yhteiskunta nykyään toimii enempi tai vähempi.
Oletko ihan varma ettei ongelma ole omien korviesi välissä? Kirjoituksesi pääsanoma on että puolisossasi kaikki ärsyttää. Jos puoliso ärsyttää, johtuuko se siitä että hän on ärsyttävä, vai siitä että sinua ärsyttää?
Kestävä rakkaus ei ole tunnetta vaan tahtoa. Jos täällä mennään fiilisten mukaan, miin yksikään ihmissuhde ei voi kestää. Suosittelen että tutkiskelet ensisijaisesti omaa tahtotilaasi.
Melko paljon näyttää olevan naisten kommentteja.
Nyt miehen näkökulma asiaan.
Itse olin avioliitossa,ja vaimo tahtoi erota,koska parisuhde oli huono,ja kipinä puuttui,monesti asia oli kyllä esillä,itse en kokenyt että minulta olisi kipinä hävinnyt,päin vastoin,pidin häntä herkullisena.ihana ihminen kun oli hyvällä tuulella.
Vastakohtana hyvälle, hän oli kovin kiivas,impulsiivinen,ja ns tuulellakäyvä.
Se toi epämiellyttävää jännitystä,koska ei tiennyt millä tuulella milloinkin kotiutuu töistä harrastuksista tms.tiettyn rajaan sitä jaksoi ymmärtää,kaikillahan meillä on huonot päivämme.mutta kaikki paha olo purkautui henk.koht.minuun,en osaa teha jotakin,en ole tehnyt jotakin tai olen tehnyt jotakin.veti tai työnsi,aina väärin.
Muutaman kerran oli hänellä ollut vuosien varrella muita miehiä kuvioissa,niistä kysyttäessä tai yrittäessä keskustella asioista,vastaus oli raivokas että ei minun tarvitse sinulle kertoa,en halua puhua,muistella vanhoja..puhumattomuus on pahasta,mutta asiat ei selviä jos niitä ei selvitä,ja tottakai se jäi pyörimään ja hiertämään omaan mieleeen.
Lopulta päätettiin mennä pariterapiaan,että saataisiin ulkopuolista apua,koska itse tunsin että olen koettanut antaa suhteelle niin paljon siimaa,että kela on jo tyhjä.
Muutama kerta terapiassa jo helpotti,mutta sitten koitti exän syntymäpäivät,ja kävi ilmi että hän oli harrastanut seksiä juhlaviikonlopun aikana,asiaa selvitellessä kävi ilmi että sitä oli jatkunut jo aikaisemminkin,ja mikä hurjinta,synttäriviikonlopun jälkeen maanataina oli sovittu terapia,jossa yritettiin pelastaa avioliittoa..kysyikin että tämäkö on hänen näkemyksensä yrittää saada asioita parempaan.pariterapiaa ja salarakas.
Toki minä sain siitä syyt niskoilleni,että minun syy että hän pettää.vaikka samassa suhteessahan oltiin,en itse kokenut koskaan,että pitäisi pettää.sovittiin että vielä yritetään,koska 3lasta,talo ja vuosia yhteistä oloa.
No tästä jotenkuten selvisin,muutaman kuukauden se otti aikaa.mutta sitten kuulin että henellä on uusi mies,kysyin,niin tottakai kielsi asian,kunnes eräs päivä töistä tullessa,avioero paperit odotti valmiina pöydällä.
Lopulta kun muutin keskiviikkona pois,uusi mies muutti perjantaina.
Jouduin muuttamaan omatekemästä kodistani pois.kyllä se kaiveli,kaikki se mistä oli haavellut,oli kerrasta pois,harmittaa vieläkin,2v myöhemmin.
Exän uusi osottautui kuitenkin kaiken jälkeen jonkin asteen alkoholistiksi,muutaman kerran he kerkisivät erota,ennen lopullista välirikkoa.
Jälkeen päin ollaan exän kanssa muutamasti puhuttu,ja ääni on kyllä muuttunut,en enää ollutkaan niin huono, ei kaikki ollutkaan minun syytä.
Hänellä oli todettu masennus,ja määrätty mieliala lääkkeet,todennäköisesti nämäkin osasyynä kaikkeen tyytymättömyyteen parisuhteessa.
Ja kaikesta siitä sumusta selvityäni,ja asioista selvää ottaneena,voisin veikata että jokin trauma jostakin lapsuudesta tms.oli myös hänellä läsnä.ennen hänen käytös tuntui normaalilta,että se on nyt vaan tätä,mutta jälkiviisaana voi sanoa että se oli kaukana normaalista.
Ite olin melko rikki kaikesta,ja lopulta kävin terapiassa,joka helpotti,helpotti oloa,että joku sanoi että ei tämä kaikki ole sinun syytä.
Tarinan opetuksena olkoon se,että ero on se viimeisin,äärimmäisin tapa toimia.keskustelu,pariterapia,ja sitäkautta itsetutkiskelu,että onko oma toiminta moitteetonta,onko vara moittia puolisoa.
Toki jos kaikki tämä on yritetty,ja kokeiltu,niin sitten mahdollisesti ero vaihtoehto.
Sanonta when there’s will there’s a way!
Itseen jätti kyllä sellaisen jäljen,että vielä 2vuotta myöhemminkään,ei ole minkäänlaista halua aloittaa uutta suhdetta.ehkä sitten joskus,tai sitten ei
No eipä isoja lisättäviä tämän ketjun jatkeeksi.
Muistuttaa ihan omaa avioliittoa. Itse miehenä menin tuollaiseen tilaan, että ei enää huvittanut mikään. Kaikki mitä teki oli väärin ja ärsytti, kaikki mitä sanoi oli kohtuutonta ja ärsytti. Tunteet heitettiin takaisin päin pläsiä kun niistä puhuin. Pari vuotta meni ja odotin kuopuksen kasvamista. Sitten hain eroa, ja nyt on hyvin.
Erotetapia meilläkin lähti sillä, että exä ilmoitti ottavansa lapset ja muuttavansa pois. Terapeutti (nainen) onneksi muistutti painokkaasti, että lapsilla on myös isä jolla on oikeus lapsiinsa ja lapsilla häneen. Ymmärsi yskän. Omat mielihalut sivuun ja tajusi asian. Vuoroviikoilla mennään.
Kuolleeseen liittoon en enää palaa, koskaan! Tasavertainen parisuhde kiitos.
Epäilisin että tämän anon lapset päätyvät ihan yhtä rakkaudettomiin suhteisiin, sen mallin he ovat kotoa saaneet.
Ole hyvä ja eroa, kamalinta on opettaa lapsilleen oma paha olo normaalina jokapäiväisessä elämässä ja niin itsekkään asian takia, kun että SINÄ et näkisi heitä jokatoinen viikko! Oletko ajatellut, että he haluaisivat ehkä nähdä onnellisen äidin mielummin jokatoinen viikko, kun katkerpituneen, pahoinvoivan feikkaajan joka ikinen päivä? Rakkaudettoman parisuhteen jäljet asettuu heihin asumaan ja aikuisena he eivät osaa olla rehellisiä edes itselleen vuoksesi.. Älä ole tyhmä, lähde ennenkuin sun lapset joutuu terapiaan korjaaman itsestään sinun itsekkyyttäsi!!
Moi, osui silmään artikkeli, tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan yhteenkään vastaavaan kirjoitukseen. Tilanne vaikuttaa täysin samalta kuin omatilanteeni. Avaan omaa tilannettani. Yritän tehdä kaikkeni perheen eteen. Olen arvostetussa asemassa töissä ja palkkakin on hyvä, mutta työ on stressaavaa ja mielestäni pienemmälläkin palkalla tulisi toimeen.(Mutta puolisolle tuntuu olevan nykyinen työkuvani tarkeämpää, kun olen keskustellut jos vaihtaisin ns. Pienempi palkkaiseen työhön) Tämä työjärjestely on mahdollistanut hänelle pienemmät työtunnit ja vapaapäiviä viikollekun lapsen päivähoidossa Omia menoja itsellä on viimeisen puolen vuoden aikana noin 1krt/kk. Koska tuntuu että hän on ihan hermona useimmiten kun palaan kotiin.Ihan normaaleista asioista saan vastauksia usein takaisin tiuskimalla ja kun olen kuunnellut niitä pitkin päivää niin oma pinnakin pettää. Läheisyys tuntuu hänestä vastenmieliseltä esim. Halaukset keskellä päivää (kiire? Se ei voi olla siitä kiinni 1 min) ja ei voi halata etten halua seksiä. Hän suuttuu mikäli ehdottelen. Taloutta/taloa hoidan sen voin myöntää että imurointi on vähäisempää, mutta kaikkia muuta tulee tehtyä. Lapsia 3v ja 5v hoidan aivan siinä kuin puolisoni ja vien heitä harrastuksiin. Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. Itsetunto on rapissut, enkä ole haluttava kuin suorastaan ällöttävä. (Harvoin piereskelen ja röyhtäilen kotona😀) Kyllä mieskin joskus kehuja kaipaa.
Siinä pintaraapaisu, voi olla että tuli aika sekava kommentti.😀
Kannattaa myös miettiä asiaa lasten osalta, millaisen mallin saavat parisuhteesta ja rakkaudesta? Haluatko, että he päättyvät kylmiin parisuhteisiin? Kodin ilmapiiri vaikuttaa väistämättä myös lapsiin. Itse vastaavasta tilanteesta lähteneenä, voin kertoa että voimme kaikki paremmin. Pystyn olemaan parempi äiti lapsilleni. Myös exäni kanssa välit ovat parantuneet, kun molemmat ovat löytäneet uudet kumppanit, joiden kanssa voi kokea onnea. Ehkä myös miehesi kärsii tilanteesta. Meillä on vain yksi elämä ja kannattaa miettiä, millaisia muistoja siitä haluaa niin itselle, kuin lapsille. Itse olen myös eroperheestä, ja kiitän nyt vanhempiani erosta, vaikkakin terapiassa olen lapsuuden perheen tunnekylmyyttää ja riitoja joutunutkin läpikäymään. Tämä tilanne vaikuttaa eniten lapsiin.
Onko sinulla oma huone tai pystytkö järjestämään itsellesi sellaisen? Se helpottaisi elämää huomattavasti.
Oma tilanne melko sama, mies lakkasi haluamasta minua kun minusta tuli äiti, saatiin kuitenkin toinen lapsi aikaiseksi. Viiteen vuoteen ei peitto ole heilunut, kyllästyin torjutuksi tulemiseen. Esikoinen on rauhallisempi ja ujompi ja isän silmäterä, kuopus on puheliaampi ja itsenäisempi ja isän mielestä holtiton. Taas ”keskusteltiin” siitä, kuinka huonosti olen lapset kasvattanut kun en ole kuulemma tarpeeksi jämäkästi käskenyt ja nyt ei uskota mitään. Isä on luovuttanut lasten suhteen, minä olen kuulemma vastuussa mihin kaikki päätyy. Kun pesen pyykkejä ja siellä on lasten pyykkejä niin pyykkiä on liikaa, omia en juuri pese, tuuletan useimmin. Jos hän haluaa vaikuttaa reippaalta niin, hän kulkee edestakaisin: pöyhii tyynyä, tuulettaa peittoa, asettelee työvaatteita ja käy aina erikseen sammuttamassa valot. Kokoajan kuuluu hiihtelyn ääniä:huokailua, röyhtäilyä, piereskelyä. Vapaapäivän aattona sihautetaan oluita ja jos oikein pännii niin väkeviä, jotka ei varsinkaan sovi hänelle.Istuu sitten keskellä olohuonetta keinutuolissa ja tuijottaa kullanhuuhdonta ohjelmia.Ja niiden aikana ei kukaan voi hänelle puhua, koska hän seuraa ohjelmaa. Myönnän, etten ole mikään karjalaisemäntä mutta käyn päivätöissä, hoidan pääosan ruokahuollosta (koska mies ostaa karjalanpiirakoita, pitsoja ja lihapiirakoita ja on sitä mieltä, että muiden pitää syödä sitä mitä jääkaapissa on eli hänen lempiruokiaan ja jos ei kelpaa, niin ei) yritän muistaa kaikki lapsiin liittyvät ajanvaraukset, hoidan vaatteet (joita on miehen mielestä liikaa mutta teinitytöt ei vaan tule toimeen 10 mustalla T-paidalla ja kaksilla farkuilla, joita minä jatkuvasti pesen). Mies kuulemma tekee enemmän kuin useimmat miehet, mitä vahvasti epäilen, tälle kuuluvat kuulemma ulkotyöt ja me asumme kerrostalossa ilman pihaa.Tähän asti olen ajatellut sinnitteleväni niin kauan, että lapset pärjäävät ja muuttavat omilleen mutta en taida jaksaa ja kun näitä kommentteja on lukenut, niin ehkä olisi parempi, että tytöillä olisi kaksi kotia missä voivat olla mielensä mukaan, hirvittää vain se taloudellinen puoli – koska kyllä sitä nälkäänsä syö vaikka sen lihapiirakan, jos ei ole ruisleipää mutta onhan siitä muutkin selvinneet kun vain uskaltaisi. Ja ps. miksi aina kun joku pohtii näinkin isoa ratkaisua ja todennäköisesti kertoo vain osan kaikesta, niin tulee joku ja mitätöi kaiken viidenkympin villityksenä ja kehoittaa vain yrittämään enemmän eli nostamaan sen sohvaperunan alttarille ja palvelemaan&palvomaan mokomaa pottua?
Ymmärrän hyvin. Täysin samanlainen tilanne oli itselläni. Tosin mies ei perheenä tehnyt mitään, omat menot meni aina edelle ja minun olisi pitänyt järjestää kahdenkeskisiä hetkiä. En vaan nää viehättävänä ihmistä jolle perhe ei merkitse kaikkea. Minua ei siis kahdestaan vietetty aika kiinnostanut yhtään, ahdisti vaan suunnattomasti. Nyt erottu ja itse helpottunut. Lapset enemmän ovat minulla ja mitä isommiksi kasvaa niin lopulta varmasti päättävät olla kokonaan.
Älä hyvä ihminen jää tuollaiseen avioliittoon. Itse sinnittelin mutta sitten oli pakko erota. Tuntuuhan se pahalta lasten takia mutta kun nyt on lasten kanssa juteltu, niin lapset olivat tajunneet, ettei kaikki ole hyvin. Lapset ymmärsivät miksi halusin erota. Lapsilla kuitenkin on molemmat vanhemmat, kukaan ei häviä heidän elämästään. Nyt ollaan ex.n kanssa hyvissä väleissä ja lapsista pidetään huolta. Nyt saavat olla miten haluavat jommankumman luona kun pääsevät liikkumaan autolla, mopolla ja mönkijällä. Avopuolisoni ja ex ovat hyviä ystäviä, soittelevat päivittäin toisilleen ja jouluna ollaan saman pöydän ääressä. Lapset näkevät myös tämmöisen, että kaikki voivat olla väleissä ja kaikki on hyvin.
Ota nyt hyvä nainen ero!
Voin samaistua tähän. Itsekin olen tuntenut juuri samoin omassa parisuhteessa ja nyt isoimmat lapset ovat sen ikäisiä että voin lähteä. Menetän erossa yhden lapsistani miehelleni, mutta maksan sen hinnan vapaudestani.
Kun rakkautta ei enää ole, ei sitä syntyville inhon tunteille voi mitään. Olen samalla tavoin rakentanut kuplan ympärilleni, jonka sisälle ei pääse. Sama kupla estää minua myös loukkaamasta puolisoni, eli win-win tilanne toisaalta. Koen kuitenkin eron tullen kuplan hajoavan ja sen sirpaleet jättävät varmasti jälkeensä molemmille meille haavoja, joita saamme parannella kumpainenkin omilla tahoillamme.
Kirjoittaja ei avaa juurikaan, miksi puoliso on alkanut tuntua niin vastenmieliseltä. Olin tismalleen samankuuloisessa tilanteessa, ja päättänyt sinnitellä lasten takia hamaan hautaan saakka. Puolisoni jäi kuitenkin lopulta kiinni pettämisestä ja vyyhti alkoi purkautua. Lopulta tajusin totuuden: puolisoni oli piilonarsisti, ja minä olin ollut hänen henkisen väkivaltansa kohteena lähes 15 vuotta. Kehotan kirjoittajaa tutustumaan aiheeseen, englanninkielistä kirjallisuutta on enemmän (piilonarsisti = covert narcissist). Jos osuu kohdalleen, niin se on kuin palapelin puuttuvan palasen olisi löytänyt. Valaistumiskokemus. Siitä sitten sain minäkin voimia erota. Nyt näkyy jo valoa tunnelin päässä eikä se ole edes lähestyvä juna. Voimia vaikeaan tilanteeseen.
Ei ole lapsillekaan hyväksi.
Teet väärin miestäsi kohtaan. Teet väärin lapsiasi kohtaan
Teet väärin itseäsi kohtaan.
Suosittelen terapiaa.
Minä rupesin voimaan henkisesti niin pahoin, samanlaisessa tilanteessa. Luojalle kiitos tajusin lähteä. Nyt on viikko/viikko, hyvät välit exään ja olen onnellisempi kun 12vuoteen🥰 joskus parisuhde on pelastamisen arvoinen, meillä se ei ollut. Minä olin muuttunut ja mies ei.
Ihailtavaa äidinrakkautta. Varsinkin kun parisuhde voi parantua kyllä tekemällä töitä sen eteen. Itseä jäi mietityttämään, miksi puoliso herättää noin kielteisiä tuntemuksia kirjoittajassa.
Nykyaikana painotetaan oman onnen saavuttamista. Maailma toimisi kuitenkin paremmin, jos jokainen etsisi toisen onnea. Silloin kaikilla olisi hyvä olla.
Olisko ihan itsensä ja lasten vuoksi hyvä kokeilla pariterapiaa? Sitä kautta molemmilla olisi mahdollisuus tulla kuulluksi ja selvitellä omia ajatuksia. Riitaisa liitto= riitaisa ero. Joudut kuitenkin eronkin jälkeen tulemaan miehen kanssa toimeen lasten vuoksi ja viikko-viikko-systeemi toimii erittäin huonosti jos vanhempien yhteistyö ei toimi.
Nuo ovat niin vaikeita paikkoja. Lasten parhaan ajatteleminen on aina arvostettavaa mutta toki kannattaa muistaa, että lapset aistivat ja näkevät paljon enemmän, mitä arvaammekaan. Jos katsot miestäsi inhoten, lapset kyllä sen aistivat. Lasten takia kodin ylläpitäminen vie myös mieheltäsi mahdollisuuden rakastavaan parisuhteeseen, jonka hänkin todennäköisesti löytäisi, jos päättäisitte kuolleen suhteen. Lasten takia kannattaa ilman muuta yrittää kaikkensa mutta joskus ero on paras vaihtoehto ihan kaikille. Paljon tsemppiä vaikeisiin pohdintoihin.