”Se ei ole ongelma. Se on hallinnassa. Tiedän mitä teen. Minun kehonihan se on. Joskus, tai oikeastaan todella usein, elämä vain käy sietämättömäksi. Ja silloin on helpompaa nukkua unia näkemättä. Mitä pahaa siinä on? Toistelen samoja valheita kuin rikkinäinen levysoitin.

Tyttöystävän kanssa tulee riitaa ja muuta sitten ei tarvitakaan. Ryntään keittiöön ja kiskon paketteja lääkekaapista. Kaikkea tulee kerättyä noin kolme kertaa liian paljon. Unilääkkeitä, rauhoittavia, ties mitä. Ihan sama! En jaksa tätä elämää, tätä oloa. Seuraavasta 18 tunnista en muista mitään. Kuulemma kompuroin jossakin vaiheessa vessaan ja puhuin sekavia. Ihan normaalia.

Kun seuraavan kerran täytän dosettia, tajuan että kuukauden lääkkeet ovat kestäneet kaksi viikkoa. Kerta ei ole ensimmäinen. Yritän miettiä miten selittelen asian lääkärille. Minusta on tullut mestari keksimään tekosyitä sille, että lääkkeet ovat jatkuvasti loppu. Omiinkaan korviin ne eivät kuulosta uskottavilta, mutta ne ovat tarpeeksi vedenpitäviä jotta kukaan ei kysele enempää. Mutta nyt lyö tyhjää. Mitä enemmän mietin, sen pahemmaksi paniikki muuttuu. Lopulta ryntään vessaan itkemään.

Se on ongelma. Se ei ole hallinnassa. Minä olen lääkeaddikti.

Olisi helpompaa olla alkoholisti. Alkoon tai edes lähikauppaan meneminen vaatisi enemmän vaivaa kuin huoneesta toiseen käveleminen. Ja kenelle lääkäri määrää reseptillä viinaa?

Kun menen viikottaiseen tapaamiseen psykologini kanssa, olen kylmästä hiestä märkä. Päätin kertoa kaiken. Pyytää apua. Minua hävettää ja pelottaa, mutta vielä enemmän minä haluan lopettaa.

Psykologini vertaa ongelmaani pussikaljoitteluun. Niihin, jotka juovat rahansa heti palkkapäivänä, sen sijaan että joisivat vähän joka päivä. Vastaus vetää minut sanattomaksi. Tähän ihmiseen minä panin kaiken toivoni. Tältä ihmiseltä minä pyysin, ei, minä anoin apua. Loppukäynnin puhumme niitä näitä, minä hammasta purren.

Kotiin päästessä olen tavallistakin huonommalla tuulella. Ravaan edes takaisin kuin villi eläin liian pienessä häkissä. Ei kestä kauaa, ennen kuin tyttöystävän kanssa välit kiristyvät taas.

Kerroin hänelle jo aiemmin, että haluan lopettaa. Mutta hänen kannaltaan paheeni on kovin käytännöllinen; ja kun heittäydyn tarpeeksi hankalaksi, hän pelaa saman kortin kuin niin usein aiemminkin:

”Ota vähän lääkkeitä ja mene nukkumaan.”

Minulla ei ole voimia väittää vastaan. Tässäkin kohtaa ainoa oikea vastaus on ”Kyllä kulta”. Sekavuuden seasta nousee vielä viimeinen lukukelpoinen ajatus: Lopetan sitten huomenna.”

Nimim. Koukussa

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.