Olen äiti siinä missä muutkin äidit
Olen äiti. Adoptiolapsen äiti. Äiti isolla Ä:llä. Uskon vakaasti, että lapseni on minut valinnut äidikseen.
Jotta minusta tuli äiti, minulta vaadittiin lukematon määrä pettymyksiä, itkua, huutoa, toivon pilkahduksia, hakemuksia, terveystarkastuksia, tapaamisia sosiaalityöntekijän kanssa, odotusta, odotusta, odotusta. Odotusta itse adoptioprosessin kanssa viisi vuotta ja ennen sitä odotusta aika monta vuotta.
Olen kiitollinen lapsestani, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Mutta minäkin olen vain äiti. En siis mikään yli-ihminen, jolla on lehmän hermot. Enkä aina aikuinen, vaan taannun välillä myös lapsen tasolle. Minäkin väsyn.
Anteeksi vaan kaikille, jotka toisin olettaa, välillä voisin myös lähteä kotoa ovet paukkuen ja jättää lapsen itsekseen sisälle kiukkuamaan. Varsinkin adoptiolapsen äitinä olen huomannut, että minulta odotetaan yli-ihmisyyttä. Koska olen ”onnistunut” lapsen itselleni adoption kautta saamaan, tulisi minun olla erityisen kiitollinen ja jaksaa niissä tilanteissa, missä ”normaalisti” lapsen saaneet äidit ei jaksa. Tämän olen saanut kokea jo vauva-aikana, jolloin sain paheksuvia katseita, kun kerroin olevani väsynyt.
Varsinkin nyt kolme ja puolivuotiaan kanssa asioista vääntäessäni, hermoni menettäessäni ja pää punaisena huutaessani tunnen epäonnistuneeni täysin. Tunnen olevani maailman huonoin äiti ja pelkääväni aiheuttavan lapselleni jonkun trauman. Tästä kuuluu osittain kiitos kaikille niille, jotka olette minua paheksuvasti katsoneet, kun minä adoptiolapsen äitinä olen äitinä oloa välillä valittanut.
Valitettavasti en ole lastani voinut itse synnyttää, saatikka imettää. Sekin kun on tuntunut olevan toisille se tekijä, mikä äidistä tekee äidin. En ymmärrä niitä puheita, missä hoetaan, että vain alateitse synnyttäneet ovat oikeasti äitejä. Tai miten olet huono ihminen, jos et lastasi ole imettänyt. Tuskaista on minunkin ”synnytys” ollut ja lapseni on ihan normaalisti kasvanut, ilman sen suurempia sairastelukierteitä, vaikka pullosta on vastikkeen imenyt.
Olen siis äiti isolla Ä:llä. Rakastan lastani yli kaiken, vaikka hermoni menetän nykyään melkein joka päivä. Ja perkule, olen ihan yhtä hyvä/huono äiti, kuin kaikki muutkin.
P.S. tähän vuoden aikaan pesemättömät ikkunat aiheuttaa vielä kaiken muun lisäksi suurta riittämättömyyden tunnetta. Kumpa oppisin olemaan itselleni armollisempi.
Nimim. Adoptioäitikin on ”vain” äiti
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Vastaus henkilölle Pohtija Peruuta vastaus
4 vastausta artikkeliin “Olen äiti siinä missä muutkin äidit”
Uusimmat artikkelit
Se, miten lapsen kanssa jaksaa olla /on on ihmis-riippuvaista, ei biologia-riippuvaista. Adoptoidut lapsen on omia siinä, missä biologisetkin. Jos kuitenkin päivittäin tuntuu siltä, että lapseen hermostuu, niin voisi olla aika etsiä syytä muualta, kuin lapsesta. Lapsen hyvinvointi riippuu täysin vanhemmasta (siis pienen lapsen). Tässä kohtaa siis kehoittaisin äitiä hakemaan tukea vanhemmuuteensa. Toki biologisen lapsen kanssa saattaa olla paremmin ”äitiyshormonit” valloillaan, jolloin äitiys saattaa olla helpompaa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmat (biologiset ja adoptio) saattavat kokea väsymystä vanhemmuuteen. Lapsen kasvatus ei kuitenkaan pitäisi olla jatkuvaa taistelua, eli jos niin on, niin apua saattaa olla saatavilla. Sitä rohkeasti vaan kysymään! Ja muista, sinä olet äiti tälle lapselle. Riippumatta mistään biologiasta. Äitiys on tekoja, ei munasoluja.
Te olette ihan yhtä huonoja/hyviä, kun me ”bio”äiditkin. Ja meidän ”bio”äitien ei kannattaisi yhtään ajatella noin, kuin teistä tuntuu, että teidän pitäisi jaksaa mukamas paremmin. Myös me teimme valinnan: Halusimme lapsia. Voimia lapsiperhe arkeen. Jaksaa jaksaa💖
Tunnistan itseni, olen itse hankkinut lapseni nimettömän luovuttajan kautta ja siten tietoisesti yksinhuoltajuuden. Usein tuntuu, että ei voi oman ajan puutteesta valittaa, sillä itsepähän tämän valitsin. Vaikka kiitollisuus ja onnellisuus omasta lapsesta on mieletöntä, ei se poista sitä väsymystä ja ajoittaista turhautumista, kun työpäivän jälkeen alkaa yksinäinen ”ilta- ja yövuoro” lapsen kanssa. Kaikilla tulisi olla oikeus koko vanhemmuuden tunnekirjoon ja ajatuksiin, on perhemuoto sitten millainen tahansa.
Koskaan elämä ei voi olla pelkkää iloa ja onnea – ja se tekee siitä elämän.
Kovin tuttuja tuntemuksia. Itsekin adoptio- ja sijaisäitinä tunnen itseni monin verroin huonommaksi, kuin bio.äidit, jos menetän hermoni lapsille ja huudan. Sitä kyllä tapahtuu vieläkin kun lapset ovat jo isompia ja tapahtui myös silloin kun olivat pieniä. Hermot meilläkin on, olemme ihmisiä niin kuin biologiset äiditkin. Koskaan en kyllä ole katunut, että otimme lapset vaikka välillä on vaikeaa. Monesti tulee se tunne, että pitäisi olla hieman parempi ihminen kuin muut, vaikka se tunne on luultavasti vain omien korvien välissä.
Kukaan ei ole ainakaan niin ääneen sanonut. 🙂