Yksinhuoltajien ylistys
Hyvä yksinhuoltaja, tämä on kiitoskirje sinulle:
”En tajua, kuinka sen teette. Hoidatte lapsenne ilman toista vastuuhenkilöä. Tai tajuan tietenkin, ajatuksen tasolla – rakkauden ja pakon vuoksi. Ei ole vaihtoehtoja. Käytännössä en ymmärrä, kuinka itse siitä selviäisin.
Pärjääminen on tietenkin paljon kiinni omasta luonteesta, iästä, terveydentilasta, mahdollisesta tukiverkosta, lapsen luonteesta ja unenlahjoista, taloudellisesta tilanteesta ja lasten lukumäärästä.
Jäin itse arkipäiviksi yksin vauvani kanssa, kun hän oli kahden viikon ikäinen. Isän oli pakko lähteä keikkahommiin, joista hän palasi yleensä torstai-iltaisin kotiin viikonlopuksi. Vauvalla oli allergioita ja refluksia, minulla baby blues. En muista siitä ajasta juuri mitään. Muistan imetystä, kauhua, valtavaa väsymystä, vauvan itkua, omaa itkuani, imetysdieetin jossa taisin syödä vain viittä ruoka-ainetta ja katkeria viestejä miehelle.
Äitini auttoi aika paljon, taannuin lähes pikkutytöksi kaiken keskellä. Häpesin kuinka vaikeaa oman lapseni hoito minusta oli. En tiedä, kuinka olisin selvinnyt jatkuvasta vastuusta ilman kenenkään tukea, ilman nukkumataukoja, ilman lohdutusta ja ilman siivous- ja kokkausapua.
Tunnen monia yksinhuoltajia, heillä on aivan riittävän vaikeaa myös turvaverkostojensa kanssa. En tunne ketään, jolla ei ole käytännössä lainkaan apua miltään taholta. On varmasti olemassa niin pystyviä, vahvoja ja rakastavia ihmisiä, jotka hoitavat jälkikasvunsa yksin ilman katkeruutta ja kyyneliä. Ilman ketään muuta. En kuitenkaan usko, enkä toivo, heitä olevan kovin montaa.
Äitiys ja isyys on niin suunnattoman suuri tehtävä, niin vaikea ja vaativa, jatkuvasti muuttuva. Usein epäkiitollinenkin. Toivon, että yksin tämän vastuun kantavat saavat mahdollisimman paljon apua kunnalta, ystäviltään, sukulaisiltaan tai ihan vain avuliailta ihmisiltä.
Moni saattaa ajatella, että vanhemmuuden vastuu on mukisematta kannettava, kun on lapsen tähän maailmaan pukannut. Vedotaan entisaikoihin, kun lapset synnytettiin saunassa perunannoston ohessa ja äiti hoiti viittä pienokaistaan pelkkien nauriiden ja suolahauen voimalla. No ehkä ei ihan näin karua kaikilla, mutta toki elämä oli yksinkertaisempaa ja monilla köyhempää. Silloin oli kuitenkin usein koko suku saman katon alla, vauvaa ei yleensä kasvatettu vain yhden ihmisen energialla.
On totta, että lapsen kasvatukseen tarvittaisiin koko kylä. Yhden ihmisen täytyy revetä niin moneksi varsinkin pienen lapsen kanssa; olla tuki ja turva, kokki, tuttipullo, pelle, valmentaja, unilelu, sairaanhoitaja, opettaja, leikkikaveri ja ties mitä muuta.
Katselin eilen ikkunasta pihalle, kun äitini työnsi poikaani keinussa. Sain itse käydä rauhassa pesulla, syödä ja seisoa hiljaisessa keittiössä ilman jatkuvaa hulabaloota. Mietin naisia ja miehiä, jotka eivät koskaan saa samaa hengähdyshetkeä. Mietin kuinka he kestävät ja jaksavat.
Onhan tässä tehtävässä suuri palkinto, saa rakastaa rajoitta, niin että tuntee raivoa, surua, ylpeyttä ja pakahduttavaa onnea samassa hetkessä. Saa nähdä kasvun ja kehityksen, ehkä hiukan omaa itseään parannellussa paketissa.
Haluan vain sanoa kaikille yksin puurtaville, että kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta. En tiedä, kuinka itse jaksaisin jatkuvasti yksin. Tuskin selviäisin sekoamatta. Toivon teille voimia, apua ja paljon ihania hetkiä lastenne kanssa. Teidän harteillanne on kokonainen elämä ja sitä painavampaa kannettavaa ei ole. ”
Taaperon Äiti
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Vastaus henkilölle tuulihattu Peruuta vastaus
4 vastausta artikkeliin “Yksinhuoltajien ylistys”
Uusimmat artikkelit
Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Lapsia kuusi.
Ei ns. tukiverkkoja eli itse hoidin lapseni, joskin eron alussa isä otti lapsia luokseen joka toinen vkl. Jonkin ajan kuluttua ei pitänyt enää mitään yhteyttä.
Mutta hyvin me on pärjätty.
Kiitos <3 Tällainen pienikin huomionosoitus on tärkeä. Olen yksinhuoltaja vailla tukiverkkoa. Joskus tuntuu ettei jaksaisikaan, mutta on vaan jaksettava… Tähän päivään saan voimani tästä kirjoituksesta, kiitos <3
Moi ja kiitos hatunnostosta!
Itse olen kahden aivan mahtavan vahinkovarsan äiti, joiden kanssa olen alusta pitäen ollut yksin. Lasten isä ei juurikaan maisemissa ole pyörinyt, esikoiseni oli koliikkinen, onneksi kuopus oli paljon helpompi siihen asti, kunnes täytti vuoden.
Mein arki on hyvin leppoista ja tasaista, aamulla tarhaan, eskaan ja töihin, iltapäivällä kotiin ja harrastuksiin.
Nythän tämä elämä alkaa helpottamaan, kun esikko lähtee kouluun.
Tukiverkostoa virallisesti minulla ei ole paikkakunnalla, missä asumme. Vanhempani asuvat 350km päässä ja miehen vanhemmat käyvät lapsia tapaamassa kerran, kaksi vuodessa.
Siltikään en koe mistään jääneeni paitsi, enkä tiedä, mistä minun pitäisi olla katkera. Enemmänkin monesti olen ihmetellyt pariskuntaa jos toistakin, että miten hyö jaksaa ensinnäkin toisiaan, lapsia ja perhe-elämää. Miten se konsepti ikinä voi toimia kunnolla? En tiedä, minulla ei ole kokemusta kuin kovin pienen hetken asiasta.
En kiistä, etteikö ole ollut hetkiä, joilloin mamma on ottanut pitkän ulkoilun ja palannut vähemmän kiehuvana sisälle.
Ja niin mainitaan nyt sekin vielä, että olen töissä matalapalkka-alalla, joten tulot eivät ole suuren suuret, mutta hyvin tähän asti on pärjätty. Asumme omistamassani asunnossa, auto on pihassa ja lapsilla on vaatteet päällä ja ruokaa lautasella.
Ei elämän tarvitse olla kurjaa, nurjaa ja mälsää, vaikka ei perheessä toista vanhempaa olekkaan. Lapset eivät koskaan ole millekkään arjen toiminnalle este, hidaste kylläkin ja organisointi kysymys 🙂
Esikoiselle olin virallisesti yhteishuoltaja, käytännössä yksinhuoltaja. Arki toi haasteet, onneksi lapsi oli kohtalaisen helppo paketti. Tavanomaiset unitakut ja sairastelut käyty läpi. Hankalinta oli kuitenkin se, että tiesit hoitavasi KAIKEN yksin, maksavasi KAIKKI kustannukset opiskelijan budjetista, muistavasi KAIKKI menot ja ajanvaraukset. Nyt jälleen eronneena tilanne on kahden nuorimman lapsen jälkeen onneksi toinen. Isä on läsnä, huolehtii asioista ja osallistuu yhteisiin kustannuksiin. Lapset viettävät puolet ajastaan isänsä luona, esikoinen joka toinen viikonloppu 2kk kokeilujaksona (taas vaihteeksi).
Eniten kaipaan henkilöä, jolle heijastaa vanhemmuutta. Jonka kanssa peilata omaa äitiyttään, joka pohtii kanssani lapsen asioita ja joka myös joskus kantaisi enemmän vastuuta esikoisen kohdalla.
Koskaan ei ole tullut tilannetta, ettenkö olisi jaksanut. Siis oikeasti JAKSANUT. Ajoittain haaveilen hetkistä yksin, mutta onneksi saankin niitä nykyään hyvin. Tukiverkko on äärimmäisen tärkeä! Onneksi minulla on hyvä sellainen.
Mutta ympärillämme on paljon vanhempia, joilla ei ole käytännössä ketään. Myös ehjillä perheillä voi olla jaksamisen kanssa vielä vaikeampaa, kuin yksin olevalla vanhemmalla, sillä osalla tukiverkko on kaukana, omat vanemmat iäkkäitä tai jopa kuolleita. Heille nostan hattua, yhteiskunta olettaa heidän jaksavan. Meidät yksinäiset sentään huomioidaan hieman paremmin ja apua saa, jos jaksaa tai osaa etsiä.