”Mieheni on masentunut. Hän oli ennen niin iloinen ja energinen ihminen, meillä oli ihanaa yhdessä, teimme yhdessä asioita, nauroimme, olimme onnellisia. Nykyään hän on vaan hailu muisto entisestä. Mies on ärtynyt, etäinen, ei jaksa keskittyä, ei kuuntele, ei halua viettää aikaa yhdessä, on holtiton eikä myöskään aina tunnista täysin omaa tilannettaan tai mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei.

Olen tukenut, auttanut, yrittänyt ymmärtää, sanonut olevani tukena ja ennen kaikkea olen sietänyt. Olen sietänyt yllättävät kiukunpuuskat, mielialavaihtelut, ilkeilyt, tuntikausien pelaamiset pleikkarilla, vetäytymisen, itsekkyyden ja loputtomat vellomiset ikävissä asioissa, ja sen että kaikki pyörii hänen ja hänen masennuksensa ympärillä. Mieheni on hakenut apua ja saanutkin sitä. Hän siis on tehnyt ja tekee töitä masennuksen voittamiseksi ja on palannut sairaslomalta takaisin töihin eli on siis edistynytkin asioissa.

Yhä useammin kuitenkin mietin nykyään, missä menee raja ja voiko tästä edes selvitä yhdessä…? Olen ilmaissut haluavani olla tyttöystävä, en hoitaja. Olen itse aivan loppu tähän. Tuntuu etten saa enää mitään otetta mistään ja en voi vaikuttaa mihinkään. Lähes kaikki menee toisen ehdoilla. Olen turhautunut ja yksinäinen. Koen olevani täysin yksin tässä suhteessa, vailla kumppania. Koen etten tule kuulluksi eikä tarpeitani täytetä. Kukaan ei tue minua enkä minä voi olla heikko. Emme tee enää yhdessä asioita. Lisäksi useat tunteenpurkaukset ja syyttelyt ovat loukanneet. Myös se on loukannut, että on luvattu asioita, joista ei sitten ole pidetty kiinni. On tullut pettymyksiä kerta toisensa jälkeen.

Kuva Nik Shuliahin. Ylin kuva K. Mitch Hodge.

Meillä on omat asunnot, joka on pelkästään hyvä asia. Vietimme masennuksen alkuaikoina paljon aikaa saman katon alla ja se alkoi käydä todella raskaaksi. Nyt olemme ottaneet etäisyyttä ja saaneet molemmat omaa tilaa ja happea. Kun miehen vointi hieman kohentui, aloin tuomaan enemmän esiin omia tarpeitani ja sitä, että minäkin olen olemassa ja en voi hyvin tässä suhteessa. Ilmeisesti mies ei ollut vielä niin hyvässä kunnossa, että olisi pystynyt ottamaan tätä vastaan ja siitä seurasi se, että olemme lähes menettäneet puheyhteyden ja etäännyimme lisää.

Emme ymmärrä enää samalla tavalla toisiamme ja turhaudumme. Mies hermostuu aina, kun otan asioita puheeksi. Ei kykene vastaanottamaan minulta mitään, kun kokee kaiken syyttämisenä ja että on huono kaikessa, on täysin lukossa. Tiedän että hän on pahoillaan tästä kaikesta tapahtuneesta ja kantaa siitä syyllisyyttä. Olemme siis joutuneet jonkinlaiseen kehään, joka ei johda mihinkään. En ole tyytyväinen parisuhteeseemme tällaisena, mutta en tiedä mitä voin enää tehdä enkä saa itseäni kuuluviin… Ikävöin miestäni ja rakastan häntä edelleen ja ymmärrän, että masennus on kavala ja kokonaisvaltainen sairaus, joka pahimmassa tapauksessa sairastuttaa läheisetkin. Olen itsekin käynyt läpi masennuksen, joten tiedän siitä jotain.

pisaroita lasilla

Kuva Jose Fontano.

On tapahtunut paljon ikävää ja on vaikea hyväksyä sitä, että toinen on ilkeä ja aiheuttaa mielipahaa, vaikka takana olisikin sairaus. Mielestäni mikään ei oikeuta kohtelemaan toista huonosti. Ja tämä onkin yksi asia, joka vaikeuttaa asioita. Kuinka päästä yli epäreiluuden tunteesta ja olla katkeroitumatta? Anteeksi voi antaa, mutta voiko todella unohtaa? Aina välillä näen hänessä kuitenkin sen ihmisen, johon joskus rakastuin ja se on saanut jaksamaan tätä kaikkea ja luonut toivoa. Mutta olen jo ihan lähellä sitä, että luovutan. Kaikki mahdolliset keinot on mielestäni käytetty ja asiahan on niin, että vain hän itse voi itsensä parantaa.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä selvitä yhdessä ja saada kaiken vielä kuntoon? Miten pääsen itse yli kaikesta tapahtuneesta? Onko tämä kaiken tuskan ja kivun arvoista?”

Nimim. Voiko parisuhde masentuneen kumppanin kanssa onnistua…?

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 16 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Yksin Peruuta vastaus

16 vastausta artikkeliin “Voiko parisuhde masentuneen kumppanin kanssa onnistua?”

  • Sininen huone sanoo:

    Itse ehdin jo naimisiin asti masentuneen miehen kanssa. Nyt, alle vuosi häistä, mietitään josko sittenkin pitäisi erota. Mies halusi vielä häiden aikaan lapsia mutta nyt hän on todennut, ettei masennuksensa vuoksi vielä haluakaan lasta. Tämä on toisaalta erittäin ymmärrettävää ja järkevää, mutta itsellä ikää jo 31 v. ja pelkään että oma biologia tulee vastaan ennen kuin saamme edes ensimmäisen lapsen, puhumattakaan toivomastani kolmesta lapsesta. Pitäisikö tässä siis jäädä vai lähteä…

  • Tiukka ämmä sanoo:

    Ei, ei ja ei. Menee päin helvettiä. Onko se joku velvollisuus tuhota terveytensä toisen ihmisen takia lunastaakseen paikkansa hyvien ihmisten joukosta? Jos hän ei osaa käyttäytyä kunnolla, vaikka varmasti haluaisi, hän tarvitsee rajat eli akan joka ei anna tuumaakaan periksi kiukuttelukohtauksille.

  • Yksin sanoo:

    Minulla on sama tilanne ja tuntuu siltä että odotan että hän pikku hiljaa tukisi minua mutta entä jos turhaa odottaa tilanteen paranemista? Minä olen kavereilta ja sukulaisilta saanut tukea mutta en mieheltäni.

  • kiittimulleriitti sanoo:

    Hei. Kiitos kirjoituksesta! Samaistun ja kertomasi kuulosti tosi tutulta. Olen keskellä riipivää eroa muutaman vuoden suhteesta keskivaikeasti masentuneen ja työuupuneen, todennäköisesti myös bipolaarisen mielialahäiriön takia oireilevan itsekkään ja tylyn, kiukkuisen ja ärtyneen, holtittoman ja syyttävän, vetäytyvän mutta yliaktiivisen, loukkaavan, arvostelevan, tarvitsevan ja epäluotettavan miehen viereltä. Asuimme yhdessä reilun vuoden ja koko se aika on ollut hirvittävän raskasta. Luonamme on ollut myös hänen kouluikäiset lapset joka toinen viikko. Arkirutiinien hoitaminen on ollut paljon minun vastuulla, hän jaksaa tarjoilla lapsille kaupan valmisruokia ja saunoa, näplätä kännykkää, korjata autoa (yleensä lähelläasuvan ex-vaimon omakotitalon kellarissa), nettishoppailla, surffata netissä peppuvideoita tai pelata x-boxia ja kuskata lapsia harrastuksiin iltaisin ja viikonloppuisin. Olen ollut aivan loppu. Emme ole tehneet mitään yhdessä moneen kuukauteen, tai jos teemme, se menee hänen ehdoillaan – yleensä hän peruu tai muuttaa lupauksiaan tai ei lupaa eikä suunnittele yhtään mitään yhteistä tekemistä tai tulevaa. Lakkasin jossain kohtaa kyselemästä, kun olin ensin monta kertaa kertonut omista toiveistani viettää enemmän aikaa yhdessä. Tuntui, että puhuin kuuroille korville. Lapset ja työ sekä puolison omat harrastukset menivät heittämällä minun edelle! Tunsin, ettei puolisoni enää viihtynyt kanssani. Se teki minusta surullisen ja vetäytyvän ja iloisuus ja jaksaminen katosi vähitellen itsestäni, aloin myös syyttää itseäni.
    Olen hakenut apua uusperheiden liitosta ja Finfamista, keskustellut ystävien kanssa ja pitänyt kiinni omasta ajasta ja ulkoilusta. Kodin ilmapiiri on ollut ailahteleva ja tunnekuohuja ja vihanpurkauksia on kevään mittaan sadellut. Minua on uhattu erolla, minua on arvosteltu, vähätelty ja haukuttu, ja vaikka puolustauduin, meni hetki niin sama jatkui. Rajani ylitettiin toistuvasti, eikä niitä kunnioitettu. Tunnen, että olen ollut toiselle enimmäkseen itsestäänselvyys, jota ei enää arvosteta, hellitä tai ihailla. Tunsin oloni kurjaksi, hylätyksi ja yksinäiseksi, minua ei nähty eikä tarpeitani ja toiveistani huomioitu riittävästi. Aloin mukautua liikaa toisten tarpeiden mukaan ja melkein unohdin itseni. Uusperheessä menee aikaa ja me emme pärjänneet.
    Vaikka ero onkin raskas, tunnen helpotusta, rauhaa ja tasapainoa nyt omassa arjessa. Saan levätä, palautua ja olla vaan ❤️ Kukaan ei vieressä vaadi, tiuski tai loukkaa. Saan olla minä. Ja se riittää.
    On hyvä, että asutte erillään. Vaikeinta on varmasti hyväksyä toisen ailahtelevaisuus ja epäluotettavuus sekä parantumisen huono ennustettavuus, kun sille ei ole mitään varmuutta. On raskasta tulkita toisen tunnetiloja ja tietää milloin kyse on masennuksesta tai milloin vain normaalista väsymyksestä, turhautumisesta tai kiukustumisesta. Välillä voi tulkita väärin ja masentunut itse tulkitsee myös väärin muiden tunteita ja käytöstä ja loukkaantuu hyvin helposti. Se tekee vuorovaikutuksesta vaikeaa, katkonaista ja epätasapainoista. Yhteys pätkii toiseen, joka lisää ahdistuneisuutta ja turhautumista. Masentunut usein karkottaa muut ympäriltään itsekkään tai vetäytyvän olemuksensa takia. Hänen seurassa voi olla kuormittavaa olla. Jos itse on väsynyt tai huomiota vailla, masentunut harvoin jaksaa antaa itsestään muille. Hänen voimansa menee lähes kokonaan itsensä kannatteluun.
    Mieti, mitä suhteelta haluat ja mitä et halua. Toivottavasti löydät vastaukset sisältäsi, kuuntele itseäsi ja tunteitasi – niiden alta kumpuaa viisaus, turva ja luottamus – itseesi! Älä hae vastauksia ulkopuoleltasi tai kumppaniltasi. Vain sinä tiedät, mikä on itsellesi parhaaksi. Ärsytys, väsymys ja suru voivat olla myös tunteita, joiden alla on pelko hylätyksi tulemisesta, alistumisesta tai riittämättömyydestä. Mieti rehellisesti haluatko olla suhteessa, jossa pelkäät tai tunnet olosi näkymättömäksi ja riittämättömäksi? Toisinkin voi olla. Voit ja saat myös vaatia toiselta! Älä pienennä itseäsi toisen varjoon.
    Voimia, rohkeutta ja hyvää kesää!

  • Ei niin mustavalkoista sanoo:

    Itselläni on kokemus myös että mies ilkeilee ja on itsekäs eikä halua puhua asioista ja moittii sekä jättää huomiotta. Paitsi että meidän suhteessa se jolla on masennus olen minä. Heti kun sain diagnoosin masennus ja ahdistus mies muuttui. Olen välillä heikkona mutta en koskaan ilkeile ja kun haluan puhua hänelle niin hän ”ei jaksa puhua” tai laukoo ”miksi sä aina jankutat samaa asiaa” ”kasva aikuiseksi” ja ”Voi vittu ku on pienet ongelmat” kommentteja. Monesti myös jättää huomiotta ja itse siedän tällaista vaikka mun pitäisi saada tukea rakkaalta ihmiseltä. Eli ei se ole aina se masentunut joka ilkeilee ja on itsekäs. Luulen että mieheni ikäänkuin pokkuroi vastaan koska ei ehkä täysin ymmärrä tilaani tai ehkä jopa häpeää sitä etten ole enää terve.

  • Miims sanoo:

    Kyllä se niin on että jätä se. Syyllisyys tulee syömään sua pitkään, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen katkeruuten joka seuraa jäämisestä. Elämä on elämistä varten ja myös miehesi saa uuden mahdollisuuden kun kieltäydyt jatkamasta enää kuvailemassasi umpikujassa PS. Ennen eroa, katso että teillä kummallakin on talousasiat oikeasti kunnossa.

  • Ole kovana nyt sanoo:

    Itse pistäisin koko suhteen poikki. Ainakin siksi aikaa, että mies tajuaisi oikeasti tilanteen. Hän ei näe sinua ja tarpeitasi nyt oman vellomisen läpi. Eikä muutu, kun pitää sinua itsestään selvyytenä siinä pyörimässä jaloissa. Lähde kylmästi pois. Hän ei parane jos olet siinä, koska hänellä ei ole siihen halua eikä tahtoa. Älä opeta häntä siihen, että jaksat aivan kaiken. Alistuminen ei ole ratkaisu, eikä se että itse voit huonosti. Jos sinusta tuntuu että tilanne ei ole oikein, silloin se ei ole todellakaan oikein.
    Ja muista, kun olette erossa, sinä ET ole syyllinen mihinkään hänen olotilaansa. Saattaa käyttää niinkin rumaa keinoa syyllistää.

  • Vappuzo sanoo:

    Vikea tilanne. Usein kun kuule miten lapset käyttäytyvä huonosti, vanhemmat selittävät sen ”tietyllä ikäkaudella” – ja niitä on keksitty joka menoon. Uskon kuitenkin vahvasti, että iässä kuin iässä voi asettaa rajat ja vaatia joitakin tapoja. Miten se tähän liittyy? Siten, että jotkut ovat keksineet täydellisen selityksen omille anteeksiantamattomille tavoille ha käyttävät niiden varjolla läheisiään hyväksi. Vuosikausia kestävä ilkeily ilman pyrkimystä paranemiseen ei ole minusta merkki siitä, että suhde kannattaa yrittää pelastaa.

  • Virheistä oppinut sanoo:

    Ihan kuin luin elämää exäni kanssa. Niin identtinen teksti ja ajatukset.
    Lopulta kävin niin että olin itse aivan lopussa. Uuvuin täysin. Loppujen lopuksi hän jätti minut kun olisin halunnut kaikki asiat nostaa pöydälle ja käydä järkevän keskustelun asioista mitä mies oli kuukausi tolkulla siirtänyt eteenpäin.
    Hyvä niin että jätti. Palautumiseen meni monta kuukautta tämän suhteen takia.

  • Suometar sanoo:

    Kiitos tekstistäsi, tuo on erittäin hyvä kuvaus masennuksen kanssa käytävästä kamppailusta! Itsekin kaipaisin apua vastaavanlaiseen tilanteeseen, sillä mies on tosiaankin ihan kyltymätön kaivo, joka tarvitsee jatkuvasti empatiaa, tukea ja kannustusta, pystymättä silti olemaan edes kiukuttelematta lapsille!

    Mitkään lupaukset tai sopimukset eivät velvoita häntä (vain minua…) eikä hän pidä niistä kiinni. Töissä on käynyt koko ajan, mutta muuhun ei energiaa riitäkkään ja iltamyöhällä kotiin tullessaan (n. 20.30 aikoihin) uppoutuu puhelimeensa ja sen tarjoamaan pelimaailmaan, niin ettei edes lapsia nukuttaessaan voi olla ilman sitä. Kiukuttelee lapsille, kun nämä saavat joka päivä pelata (2h ruutuaikaa) ja hän ei pysty sitä nyt tietokoneellaan harrastamaan, vaikkakin käy työpaikan tilaisuuksissa ja joskus kaverinsa luona ”lanittamassa”. Myös viikottaisesta liikuntaharrastuksestaan pitää tiukasti kiinni, jotta edes sitä kautta pystyy purkamaan stressiään eli lauantai ja sunnuntai-illat kuluu harrastaessa.

    Mies on ”hajamielinen” eli unohtaa ostaa kauppalistaa merkittyjä juttuja, hukkaa tavaroitaan, jättää jälkiään jatkuvasti muiden siivottavaksi ja ”välttelee” /”unohtaa” hoitaa lupaamiaan pieniä kotitöitä. Se vaan johtuu kroonisesta univajeesta, kun ei koskaan saa nukkua tarpeeksi, mies on todennut, mutta vaikka nukkuisi kuinka, niin hänen toimintakykynsä ei ole siitä muuksi muuttunut ja lasten kasvettua nyt jo kouluikäisiksi saamme yleensä nukkua yömme jo kokonaan. Tämä tilanne on ollut lähes sama jo vuosia ja olemme käyneet niin parisuhdeterapiassa kuin perheneuvolassakin, mutta vasta avioerosta puhuttaessa hän on aktivoitunut hakemaan itselleen apua ja on nyt aloittanut sekä lääkityksen, että psykoterapian. Se vaan ei toistaiseksi ole lainkaan näkynyt arjessamme, sillä yhä edelleen minä hoidan suurimman osan koti- ja pihatöistä, auton huolloista, lasten synttäreistä, lääkäreistä, laskuista, viemisistä, tuomisista, hoidoista ja huolenpidosta ja olen aivan loppu! Olen sanonut tämän useasti myös miehelleni, että nyt jos koska, minä tarvitsisin vuorostani tukea, mutta sitä on kyllä turha odottaa!

    Omassa lähipiirissäni on ollut vakavia, leikkauksia vaatineita sairastumisia, joten viimeiset puoli vuotta on ollut todella raskasta. Itsekin olen tarvinnut ambulanssia ja suonensisäistä kipulääkettä, mutta silti minun on vaan jaksettava pyörittää kaikki työni ja kotiarki: käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota ja pestä pyykkiä, sekä ennen kaikkea tukea ja auttaa miestäni selviämään tästä kaikesta sekä hänen kiputiloistaan! Hyvätuloisena tietotyöläisenä vain hänellä ja lapsillani on harrastuksensa, minähän saan sentään opiskella tässä töiden ohessa. Tosin milloin ihmeessä sille olisikaan aikaa tai tilaa, kun nukkuakin pitää jossakin välissä?! Omille ystävilleen tai työnantajalleen mieheni ei edes ole kertonut masennuksestaan, sillä ei ole halunnut, eikä se vaikuta työhön, vaan nimenomaan IHAN kaikkeen muuhun elämään kyllä ja vieläpä ERITTÄIN dramaattisesti!

    Niin kauan kun minä jaksan tehdä ja suorittaa kaiken kotiarjen, hoitaa ja huolehtia lapsista, hommat toimivat, mutta nyt kun omakin terveyteni on reistaillut alkaa olla jo käännekohdan paikka: tästä täytyy joko voida tehdä kotitöiden ja tehtävien jako uusiksi tai erota ja muuttaa omilleen (mikä toisaalta merkitsisi samaa, sillä mieheni asunnossa en enää hoitaisi niitä…) jotta on helpompi hengittää ja olla!

    Tällä hetkellä itsekin toivon (kenties turhaan…) että masentunut mieheni toipuisi nopeasti ja alkaisi ottaa vastuuta asioista, joten en ole kykenevä neuvomaan sinua, mutta oman terveytesi ja hyvinvointisi vuoksi ehdotan sinun pitävän ehdottomasti kiinni omista harrastuksistasi, asunnostasi, kiinnostuksenkohteistasi, ystävistäsi ja unelmistasi, sillä ilman niitä et jaksa. Itse olen asettanut aikarajan, johon mennessä pitäisi jotakin muutosta olla näkyvissä tai sitten jätän avioerohakemuksen ja jatkan lasten kanssa elämäämme eteenpäin, sillä ketään toista ei (valitettavasti!) voi rakastaa ehjäksi, vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi! ❤️

    • Höpö sanoo:

      Ehkäpä miehesi ei ole masentunut, vaan kyseessä on jokin muu juttu. Ehkä jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Usein masennuksen alle jää kaikenlaista koska masennus on asia joka yleisesti tunnetaan ja hyväksytään. Masennuksen hoito pitäisi kuitenkin aloittaa nopeasti jotta sairaus ei kroonistu. Ei helppo yhtälö. Yleensä koko perhe voi huonosti ja tarvitsee apua kun joku sen jäsen oireilee psyykkisesti tai sairastuu. Perheelle myös muodostuu joskus outoja tapoja selvitäkseen tuosta kaikesta. Mutta yhden ihmisen ei tarvitse suostua tekemään enempää kuin jaksaa ja haluaa. Tulee tunne että sairautta käytetään tekosyynä välttää ikävät kotityöt tms.

  • Kaiken se kestää? sanoo:

    Ehkä joku jaksaa, minä en. Puolison masennukseen liittyi myös alkoholi ja perheen kaksi pientä lasta. Jossain vaiheessa väsyin elämän raskaaseen sävyyn ja pistin itseni ja lasten hyvän lapsuuden edelle. Erosta nyt nelisen vuotta ja nyt voin sanoa, että selvittiin. Kaikki osapuolet.

  • itsekäs mies sanoo:

    Liittyykö masennukseen ilkeily ja kiukuttelu? Vai voiko kyseessä olla joku muu mielensairaus, jonka yksi oire on masennuskaudet?
    Pidä ensin huolta itsestäsi. Jos uuvut, et voi auttaa toistakaan. Miehesi palasi jo työelämään mutta ei silti jaksa antaa sinulle mitään? Tuli tunne, ettei hän halua olla kanssasi mutta ei vaan uskalla repäistä itseään irti.
    Voimia!

  • Taistelija sanoo:

    Niin kauan kun on rakkautta kannattaa yrittää, mutta älä itseäsi riko.

    Masennuksesta toipuminen voi viedä monia vuosia ja valitettavasti masentuneen on juurikin opeteltava laittamaan itsensä etusijalle koska hän on kuin tyhjä kuppi josta ei ole enään muille annettavaa, joten sinun tarpeet häntä kohtaan ei voi toteutua vaikka kuin tahtoisit tai hän tahtoisi.

    Olen itse sairastanut myös masennusta ja edelleen sairastan, liika yrittäminen parantua voi pahentaa asiaa, koita keskittyä omaan elämään ja hyviin asioihin.
    Asioilla on tapana ratketa tavalla tai toisella.

    Neuvoisin olemaan läsnä, hyväksymään ja rakastamaan lempeästi mutta älä uhraa omaa elämää ja hyvinvointia jos se sinulle sitä on. Voimia teille kummallekin ja niitä iloisia päiviä toivottavasti enemmän.

  • Pikku-Myy sanoo:

    En voi tarjota vastauksia, mutta voin tarjota vertaistukea. Elän itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa erona vain se, että kumppani miettii välillä kuolemista.
    Ainoa asia, mikä saa jaksamaan on kumppanin katumus ja hyvät päivät. Kumppani oikeasti katuu sanojaan ja tekojaa. Välillä myös on esillä se kumppani, johon alunperin rakastuin.
    Avun piiriin pääsy on hyvä, mutta käytöksen ja olotilan muuttuminen vaatii aikaa sekä kärsivällisyyttä.
    Yhteiset terapiakäynnit voisivat myös auttaa. Voisit purkaa tuntojasi turvallisessa ympäristössä.
    Paljon voimia tilanteeseesi.

  • Voimaantunut sanoo:

    Niin kauan kun näkee, että toinen yrittää, on vielä toivoa elämän palautumisesta.
    Minä jaksoin ja näin valoa tunnelin päässä siihen asti, kun exäni luovutti. Lopetti terapian ja vetäytyi sanomansa mukaan omaan tyhjyyteen, ei lähtenyt enää töihin, valvoi yöllä ja nukkui iltaan asti. Kaikki oli näennäisesti hyvin. Oli perhe, oma koti ja työ. Puntaroi omaa jaksamista ja tunteita, sieltä löytyy vastaus.Pitkä prosessi tulee olemaan. Vakava masennus yhdistettynä muihin sivuoireisiin voi vetää läheisen imussa mukana.
    Voimia sinulle❤️