”Vetkutin eroamista ihan liian kauan”
Usein sanotaan, että nykyään erotaan liian helposti. Sanonta johtunee siitä, että harvoin ulkopuoliset tietävät, mitä avioliitossa tapahtuu. Pari on näyttänyt ulospäin ihan perusonnelliselta vaikka totuus on voinut olla ihan muuta. Sitten lähipiiri päivittelee, että helpollapa nuokin erosivat.
Mutta eiväthän ihmiset eroa onnellisista avioliitoista, eivät ainakaan omasta tahdostaan. Ehkä tilanne ei olekaan se, että ihmiset eroavat liian helpolla, vaan se että he eroavat liian myöhään, kärvisteltyään turhaan, turhan pitkään.
Avioerojen määrä ei ole kasvanut enää vuosikymmeniin. Eikä varmasti ole tapahtunut niin, että 30 vuotta sitten ihmiset erosivat oikeista syistä ja nykyään ainoastaan siksi, että ei nyt huvitakaan tämä naimisissaolojuttu.
Ennen kärvisteltiin yhdessä koska oli pakko. Yksin ei pärjännyt ja eroaminen oli häpeä. Väestöliiton Perhebarometrissa kerrotaan, että ”1970-luvulla molemminpuolisena koettu rakkaus oli merkittävästi harvinaisempaa kuin millään myöhemmällä tutkimuskerralla. Tuolloin monet parit sinnittelivät yhdessä, vaikka suhde oli sangen onneton. Sen jälkeen rakkautta on pidetty parisuhteen jatkamisen ehtona ja suhde on useimmiten päätetty, jos rakkauden on koettu siitä kaikonneen.”
Avioerojen määrä on nousi 70-luvun jälkeen kun avioeron ottaminen muuttui helpommaksi. Eikö ole ainoastaan hyvä, että enää ei ole pakko kärsiä loppuelämää huonossa suhteessa vaan voi erota?
Kuva Jon Asato.
Jos sanotaan että ihminen on eronnut ”liian helposti”, samalla sanotaan että kyllä hänen olisi pitänyt kärsiä vielä enemmmän. On suorastaan hirveä vääryys että et jäänyt kärsimään vielä useammaksi vuodeksi!
Siitä, että onnettomia avioliittoja on paljon, useimmiten vaietaan. Samaisen Perhebarometrin mukaan 2000-luvulla 7-25% sekä miehistä että naisista on kokenut olevansa onnettomassa avioliitossa. Prosenttiluku vaihtelee iän mukaan, ja onnellisimpia olivat nuoret parit.
Moni löytää luvuille vahvistusta omasta liitostaan tai tuttavapiiristään. Usein kun suhteista puhutaan pintaa syvemmältä, paljastuu jotain ihan muuta kuin onnea tai liian helppoja eroamisia.
On päihdeongelmaisia puolisoita.
On todella kontrolloivia puolisoita.
On vuosia jatkunutta pettämistä.
On lapsettomuuskriisi joka on vieraannuttanut parin toisistaan.
On suhteita, joissa ei ole harrastettu seksiä moneen kuukauteen tai kenties vuoteen.
On suhteita, joissa rakkaus on loppunut.
On suhteita, joissa on totuttu vuosia kestäneeseen kaltoinkohteluun ja pidetty sitä normaalina.
Jos ulkopuolinen ei tiedä näistä asioista, voi ero vaikuttaa siltä, että suhteesta lähdettiin huvin vuoksi. Oma avioliitto saattaa olla suurimmaksi osaksi onnellinen tai ainakin ihan jees, jolloin on vaikea kuvitella että asia ei ole toisilla samalla tavalla. Itse on saattanut valita jatkaa suhdetta vaikka se ei ole täydellinen, ja tällöin muiden valinnat erota ihmetyttävät ja ärsyttävätkin. Mutta kenties avioeron takana ei ole lievä tylsistyminen ja se että miehen sottaisuus ja kuorsaaminen ärsyttää, jotka saattavat olla oman suhteen ainoat vaikeudet. Ehkä syynä on vuosia kestänyt onnettomuus, väkivalta, riippuvuudet tai hylkääminen.
Kuva Matt Duncan, ylin kuva Franck V.
Avioeroja paheksutaan yhä edelleen. Avioliiton kestämistä pidetään suhteen onnistumisen mittarina ja avioeroa kokonaisvaltaisena epäonnistumisena. Ajatusta siitä, että avioliiton tulee olla ikuinen, vaalitaan viimeiseen asti.
Näiden asenteiden takia moni ottaa eron liian myöhään. Vasta sitten, kun on ensin vuosia kärsinyt liitossa ja sitten vielä vuosia kärvistellyt sen päätöksensä kanssa, että saanko ottaa eron ja saanko tavoitella sellaista elämää jossa voisin paremmin. Miettinyt, onko minulla oikeutta yrittää etsiä sellaista suhdetta, jossa minua kohdellaan hyvin. Ylipuhunut itseään, että ei tämä liitto nyt niin huono ole. Ajatellut, että avioliittoon kuuluu myös ne vaikeudet.
Eronnut nainen kertoo:
”Harkitsin eroa pari vuotta. Sekä avioeron ottaminen että suhteeseen jääminen tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta. Ajattelin, että erota ei missään tapauksessa voi. En mennyt naimisiin erotakseni. Uskoin olevani hirveän itsekäs ja ajattelin että suhteeseen on pakko tyytyä. Että ei se muillakaan sen kummoisempaa ole, pitää vaan kestää. Ei saa erota helpolla.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että avioero oli pakko ottaa. Nyt vuosia eron jälkeen olen miettinyt sitä monelta kannalta. Varsinkin siltä, että miksi ihmeessä tuhlasin vuosikausia elämästäni suhteessa jossa voin tosi huonosti. Olin niin fiksoitunut siihen ajatukseen että ero ei ole edes vaihtoehto, että annoin toisen ihmisen kohdella minua huonosti vuosikausia. Eroa en ole koskaan katunut, mutta sitä että viivyttelin eroa niin pitkään kadun useinkin.”
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus
11 vastausta artikkeliin “”Vetkutin eroamista ihan liian kauan””
Uusimmat artikkelit
Miten ihmiset valitsevat noin umpisurkeasti? Vai onko syy heissä itsessään joka projisoidaan puolisoon.
Näköjään juttu on vuosien takas…mutta varmasti edelleen ja aina ajankohtainen….
Niinhän se minullakin kävi….
Kun vuosikauson elänyt suhteessa ja sitten pikkuhiljaa tajuaa että oma ahdistus ja paha olo vaan lisääntyy
Ja se vaikuttaa myös lapsiin…
Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt miltä meidän keskivertoperheidylli piti sisällään…ei se kuulunut muille.
Tosin exmies on edelleen sitä mieltä että erosin liian heppoisin perustein.
No, 20v kynnysmattona riitti minulle.
Lasten kanssa kun on jälkikäteen asiasta puhuttu niin he olivat ihmetelleet jo pitkään miksi siedin sellaista kohtelua.
Jos vaan olisin uskaltanut ja jaksanut lähteä avioliitosta jo aikoja sitten, ehkä omatkin traumat olisivat olleet pienempiä .
Ehkä kaikkein vaikein osuus eroatessa, se aika joka huomaamatta on venynyt ehkä vuosiksi, onkin juuri omien ristiriitaisten tunteiden käsittely ja niiden tai tosiasioiden hyväksyminen. Ihminen joka uskoo hyvään, uskoo siihen että ongelmat on tehty ratkottavaksi ja esteet ylitettäviksi, ei varmasti luovuta helpolla edes huonossa parisuhteessa. Kun kaikki keinot suhteen pelastamiseksi on kokeiltu, oma mielenterveys alkaa olla koetuksella ja kun lopulta vuosien helvetin jälkeen havahtuu siihen, ettei itsellä tai edes lapsilla ole mahdollisuutta selvitä täysipäisinä tässä nk. perheidyllissä. Voin kokemuksesta kertoa, että kaikki rakkaus on siinä vaiheessa kadonnut ja ero on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Olen myös miettinyt miksi prosessi lopulta venyi vuosien mittaiseksi. Ehkä osittain siksi, etten halunnut rikkoa perhettä joka minulla oli. Ehkä siksi, että alkuaikojen muistot saivat minut yrittämään lähes kaikkea suhteen pelastamiseksi. Eropäätöksestäkin kului melkein vuosi ennenkuin todella erosimme. Sinä aikana yritin potkia miestä ulos mitä mielikuvituksellisimmin keinoin ja välillä kiljuin raivonpartaalla ja todella rumaa kieltä käyttäen, että hän voisi painua sinne missä pipouri kasvaa ja kerroin miten ovelle löytää. Näillä ei vain ollut häneen mitään vaikutusta… Kun lopulta sain hänet ymmärtämään, että me eroamme, vei vielä ainakin kuukauden saada hänet todella ulos.
Olen onnelisempi kuin ehkä koskaan, vaikka ex jatkaakin elämäni sabotoimista psyykkisessä mielessä. Sen kyllä kestää, kun tietää ettei enää koskaan tarvitse alistua kyseisen tyrannin piiaksi. Lapsetkin alkavat tasaantua ja heidän käytöksessään on tapahtunut paljon positiivisia muutoksia. Ennen kaikkea, nyt minulla ja lapsilla on koti jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on!
En rakastunut tyttäreni isään ensisilmäyksellä. En rakastunut vielä toisella tai kolmannellakaan. Jälkikäteen ajatellen tuskin koskaan. Olin nuori, ja yhtäkkiä raskaana. Mies oli kunnollinen, kohteli hyvin minua ja lasta, meillä ei riidelty ja asiat näyttivät olevan hyvin. Ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että en rakasta häntä, kun hän ei halunnut tukea minun opiskelujani. Ja siis kyse ei ollut siitä, että hän olisi joutunut hoitamaan kotia mitenkään merkittävästi enemmän. Kyse oli siitä, että hän ei lainkaan arvostanut koulutusta. Ei sitten niin yhtään. Sitten tapasin sattumalta miehen, joka kehoitti monella tapaa minua jatkamaan, jaksamaan opiskelua. Hän oli vain ystävä, mutta se jotenkin avasi minun silmäni. Hän kannusti omaa vaimoaan opiskeluun, hoiti lapsia ja kotia enemmän, jotta vaimolla oli aikaa opiskella.
Vuosien myötä tämä kamala tunne vain vahvistui. Olin ahdistunut, onneton, arki oli jatkuvaa sietämistä. Päätin joka kevät jaksaa vielä ensi syksyyn. Ensi jouluun, ensi kevääseen. Tätä jatkui noin kuusi vuotta, jonka aikana kyllä kerroin miehelleni, että en vaan rakasta häntä. Hänen ainoa pyyntö oli, että jos vain voin olla uskollinen hänelle. Miten ihmeessä siis voi jättää kunnollisen miehen, kun ongelma on pelkästään omien korvien välissä? Niin. Ei oikein mitenkään, etenkin kun on yhteinen lapsi. Siksipä koitin vain sinnitellä.
Kunnes se sitten tapahtui. Tapasin töissä miehen. Erittäin älykkään, ihanan ja päämääräisen miehen. Vaikka hävettääkin, niin pakko kai tunnustaa, että pettämiseksihän se meni. Ja siitä sitten kertomaan omalle miehelle.. Päätimme mieheni kanssa yhdessä, että nyt tämä sitten oli tässä. Miehelle kamala paikka, hän olisi vain halunnut pitää perheen yhdessä. Miehen pyynnöstä en tavannut tätä uutta ihastusta puoleen vuoteen eromme jälkeen, ja kun se puoli vuotta oli mennyt, niin totesin, että sinkkuna paras juuri nyt.
Tästä kuitenkin alkoi minun elämässäni uusi kausi. Uusi, ja niin paljon parempi kausi. Kaikki se vuosien ahdistus on poissa. Erosta on nyt kohta 9 vuotta aikaa, enkä enää koskaan halua joutua samanlaiseen tilanteeseen. Olen seurustellut uuden miehen kanssa nyt kohta viisi vuotta, ja olen edelleen rakastunut. Emme asu yhdessä, joten minulla on myös omaa tilaa ja aikaa. Olen onnellinen tilanteestani.
Erosinko siis liian helposti? Olisiko lapsen elämä ollut selvästi parempaa, jos en olisi eronnut? En varmaan koskaan saa tietää. Lapsi on nyt jo teini-ikäinen, eikä oireile tai ole muutenkaan lainkaan hankala. Hän vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä. Toivon siis, että en ole aiheuttanut mitään liian pahaa itsekkäistä syistäni erota..
Kohta yhteiseloa takana 20 vuotta. Seksiä ei ole ollut enää viiteen vuoteen. Sitä ennen noin pari kertaa vuodessa alkuaikaa lukuunottamatta. Kaksi lasta saatu aikaiseksi. Olen tottunut ajatukseen, että seksiä voi harrastaa kaikkien muiden paitsi oman miehen kanssa. Oma työttömyys pitää yhdessä.
Täälä myös muuten kaikki sujuu, on hyvä mies, hyvä isä, tekee ruokaa, auttaa kotitöissä, lähes täydellinen mutta seksiä on ehkä kerran vuodessa jos osaan tarkalleen oikeaan aikaan olla asialla. Tämä raastaa suhdetta ja olen valmis eroamaan. Olemme keskustelleet, olen ehdottanut terapiaa, olen antanut aikaa. Olen tullut siihen päätelmään, että mieheni ei halua minua.
Se rakkaus ei lopu, vaan katoaa ja voi löytyä uudelleen. Nimimerkillä 2kertaa tunteensa kadottanut ja löytänyt uudelleen. Oivalsin että ennenkaikkea rakkaus katoaa koska jokin asia sattuu liikaa.. ei päästä yli esimerkiksi toisen haluttomuudesta.. syntyy nk negatiivinen kehä, koska syvistä tunteista ei puhuta. Lopulta aivot suojautuu ja tunteet katoaa. Mutta rakkauden voi löytää uudelleen. Se vaatii tosin että tietoisesti käsittelee asiat.
Silloin kun ei ole lapsia, voi mielestäni erota ja pariutua niin kuin haluaa.
Sitten kun pn lapsia, en haluaisi kuulla eron syynä sanoja kuten oli kipinä kadonnut, oltiin enemmän kavereita. Aikuisilla on vastuu lapsista.
Niin kun vanhempien välit ovat niin hyytävät että jääpuikot kalisee välillä ja riitely on joka päiväistä niin ei saa erota lasten vuoksi?
Sellainen kuin järki on keksitty.
Itse koen juuri samoin. Erosin melkein 20 vuotta sitten ja vieläkin kadun, että nuoruuteni tuhlasin huonoon liittoon. Kadun, etten ollut terveesti itsekäs vaan kestin väkivallan ja vähättelyn, koska olin valinnut hänet. Miksi en ajoissa valinnut itseäni?
Luultavasti suurin syy olettamukseen ”erotaan liian helposti”, on se, ettei kerrota eron todellista syytä. Vaietaan. Nytkin kirjoittaja ei ”avautunut” eron syistä – hän voi suhteessa huonosti ja häntä kohdeltiin huonosti. Se ei sanonut minulle mitään. Oliko mies väkivaltainen? Mies tai nainen on saattanut ”juosta vieraissa” koko avioliiton ajan, ollut väkivaltainen tai kitannut kaljaa kaiket illat. Ulospäin on näyttänyt kaiken olevan hyvin. Ei kehdasta tunnustaa, että on tällaisen kumppanin valinnut. On pidetty suuret häät, on lähdetty parisuhdelomille. Sitten kerrotaan, että erotaan ystävinä tai kasvettiin erilleen tms. Näitä fraasejahan julkkispariskunnat suosivat. Annetaan ”väärää” viestiä, että eroaminen on helppoa. Kunpa he alkaisivat ”avautua” eron syistä, niin ehkä tavallinenkin kansa uskaltaisi kertoa totuuden.