Saimme seuraavan keskustelunaloituksen ja avunpyynnön:

”Hei. Toivoisin nimettömästi keskustelua ja erityisesti vertaistukea aikuisten ADHD:sta puolison näkökulmasta.

Kuinka miehen ADHD vaikuttaa perheeseen, lasten kanssa olemiseen, parisuhteeseen ym. Miten arjesta selviää, onko haasteita? Miten hän purkaa höyryjä? Urheilu vai mikä? Onko ylikeskittymistä tai riippuvaisuuksia (päihteet, pelit, netti tms.) Onko lääkitystä, onko se toimiva?

Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä vasta kolme vuotta ja meillä yksi pieni lapsi. Minulla on aiemmasta liitosta lapsia. Mieheni sai diagnoosin reilu vuosi sitten, juuri vauvan syntymän aikoihin. Aiemmin ei ole koskaan edes tutkittu, eikä kukaan siihen ole puuttunut kouluiässäkään. Onpahan pidetty vain eloisana lapsena.

Arki tuntuu välillä niin raskaalta kun toisella ”soi kymmenen radiokanavaa” kerralla päässä, niinkuin hän itse asian ilmaisee. Ei kuuntele, ei pysty keskittymään. Paitsi nettiin. Sinne uppoutuu ihan kuurona tuntikausiksikin.


Ylin kuva Chuttersnap.

Koko ajan pitää olla toimintaa ja menossa johonkin suuntaan. Ison perheen arki vaatii muutenkin suunnitelmallisuutta, ja se on miehelleni aika haasteellista.

Muuten hän on hyvä mies ja touhukkaana saa paljon aikaiseksi. Impulsiivisuus tuo sopivasti yllätyksellisyyttä elämään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kaikki vinkit kokeneemmilta kehiin miten olette saaneet yhteiselon sujumaan!”

Kerro kommenteissa neuvosi tälle kirjoittajalle! Mikä toimii teillä, mikä ei? Miten sinä itse jaksat?

Myös sinä, jolla on ADHD, voit kertoa kokemuksistasi. Mikäli haluat kirjoittaa pidemmän tarinan elämästäsi tai arkenne sujumisesta, voit lähettää sen Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Duracell Peruuta vastaus

17 vastausta artikkeliin “Vertaistukea kaivataan: Miten selviät arjesta, kun puolisolla on ADHD?”

  • Kunpa olisi ollut viisaampi sanoo:

    Luen tätä 2023 eropäätös tehtynä. Takana (liian) nuoresta asti jatkunutta liittoa yli 20-vuotta. Toki; Miehelläni mitään ADHD:ta ole. Ihan kuin ei monella juopollakaan ole itsensä mukaan ongelmaa viinan kanssa.

    Olihan nuo merkit ilmassa jo alusta asti. En vain tajunnut. Ja tosiaan; Olisi tuossa ollut jo diagnoosin tarvetta lapsesta alkaen. Vaan eipä tuota siihen aikaan ruukattu tutkia. Väärät ihmiset päätyi vääristä syistä yhteen; Minä en missään vaiheessa osannut omien traumojen takia etsiä tasaväkistä kumppania. Ja mieheni etsi itselleen äidin korviketta ja jotakuta, joka pitää langat käsissä.

    Aikansa tuo toimikin. Kunnes tuli lapsi. Toinen. Lapset olivat 10v ja 14v, kun ero oli väistämätön.

    Ei toinen paha ihminen ollut, mutta arki minulle älyttömän kuormittavaa.

    Mihinkään ei voinut arjessa luottaa. Ikinä. Mies ei vain osannut ennakoida mitään; Ei sitä, että lapsille pitäisi tehdä ruoka (tai että kaappi on tyhjä ja ruokaa varten ei ole siellä mitään). Ei muistanut antaa lapsille lääkkeitä. Ei osannut pitää tavaroita tallessa; Siitä sai aina nauttia, kun lähtö johonkin ja tavarat hänen jäljiltään missä sattuu (Vuosia – Ei vain sujunut). Milloin pukkasi koululaisen ilman reppua kouluun, väärään aikaan kouluun. Ja nämä joka luojan kerta tuolla lähtöpaniikilla höystettynä.

    Talous; Tienasi parhaimmillaan kolminkertaisen summan minuun nähden. Silti aina Visa-tapissa, ei saanut säästöjä kerrytettyä, aina piti joka ikinen kuukausi muistuttaa laittamaan rahaa yhteiselle lainanhoitotilille. Jatkuvalla syötöllä maksumuistutuksia.

    Tunneäly; Kommunikaatio ja tunteista puhuminen. Sitä meillä ei ollut ikinä. Olisi pitänyt tajuta nuorena osata vaatia enemmän, mutta mitäpä tuota traumoilla höystettynä itsetunto nollissa. Tämä korostui siinä, miten kädetön oli lapsille mitään opettamaan tunteista puhumisesta. Vähänkään vaikeampi aihe (kuolema, seksi tmv) niin meni totaalisesti lukkoon, kun lapsi asiasta kysyi. Sitten oli mykkäkoulua, suuttumisia, marttyyrin viittaa. Kaikkea kokeili kaaoksessa vuorotellen. Yritystä kaiken suhteen oli ihan helvetisti. Mutta sepä se; Kaikki oli päälle liimattua, eikä tullut luonnostaan.

    Ärsyyntyi helposti ja koko ajan piti olla tosiaan jotain. Kyky rauhoittua puuttui täysin.
    Koko ajan tosiaan ”kymmenen radiokanavaa auki”. 90% energiasta ja olemassa olosta suunnattiin valmentamiseen ja urheiluun. Koko ajan puhelimessa – ja lapsille ei vastannut ikinä. Kotona tuo haahuili, meni tuli miten sattui. Ei kyennyt miettimään, miten nämä hänen menemiset vaikuttaisi loppu perheeseen. Etenkään jos sattui tilanne, että toinen auto vaikka rikki.

    Mitään ei saanut hoidettua; Ei autojen huoltoa, ei soitettua sähkömiestä, ei siivottua autoa. Lista on loputon.

    12.12.2023 tuli se lopullinen niitti. Kaikki kulminoitui pakkasaamuna. Kun hän yhden illan varoajalla oli lähtenyt taas päiväksi johonkin harrastustoimintaan liittyvään tapahtumaan toiselle puolelle maata. Lähtiessään jättänyt taas nuoremman lapsen vaatteet mikä mihinkin ja niitä aamulla etsimme, vaikka illalla sanoin, että hoitaisi paikalleen. Ja lopulta kun tulin pihalle näin, ettei ollut laittanut autoa roikkaan vaikka niin oli luvannut. Pakkasta yli 20’c. Se oli siinä. Siihen kuoli viimeinenkin toivon ja rakkauden ripe. Arvostus ja kunnioitus toista kohtaan oli mennyt jo vuosia sitten.

    Lupautui tuolloin hakeutumaan tutkimuksiin heti joulun jälkeen. Ei liene yllätys, ettei ole edennyt tämäkään. Ero. Sekin jää totaalisesti minun töikseni. Korkeintaan roikkuu kahta hanakammin lahkeessa kiinni, vaikka järkikin sanoo, että hänkin sopisi yhteen jonkun ihan toisen kanssa paremmin. Kun ei tuo ilkeä ole. Ei tuo tahallaan noin valtavan kuormittava ole. Ei vain muuhun pysty.

  • Justiina sanoo:

    Tutustuin puolisooni noin 20 vuotta sitten. Hän oli karismaattinen, maskuliininen, jännittävä, turvallinen. Tunnistin hänestä syvällä olevan perusturvallisuuden ja -varmuuden, hän on hyvin luotettava ja uskollinen. Etsin parisuhdetta, puolisoa, isää tuleville lapsilleni. En kiinnittänyt huomiota vuorovaikutustaitoihin, kykyyn kuunnella, kykyyn puhua tunteista tai muusta henkilökohtaisesta. Hän on aina liikkeellä, häntä ei voi pidätellä eikä estää. Muut elämän velvollisuudet kuten lasten kuljetus hammaslääkäriin tai kouluun on aina väärään aikaan, hän menettää työnsä ja taloudellinen tappio on niin ja niin suuri. Hän on ärtynyt etenkin olleessaan väsynyt. Hän huutaa kotona meille läheisilleen, hän haukkuu ja sättii, syyllistää syyllistämistään. Hänen mielestään emme tee koskaan mitään, hän on marttyyri ja hän tekee meillä kaikki työt omasta mielestään. Työ onkin hänelle kaikista tärkein. Ainoa mittari jolla meitä muita perheenjäseniä arvotetaan. Olemme taloudellisesti sidoksissa toisiimme. Puoliso on minusta riippuvainen monella tavalla. Ihmisyyttä ja ihmisarvoa minun silmissäni mitataan muullakin tavalla kuin rahalla. Vaikka hän arvottaakin meitä muita työllä eli rahalla. En ole onnellinen mutta en täysin onneton. Lapsemme on saanut autismikirjon ja syömishäiriön diagnoosit. Ymmärrys puolisoni ongelmista lisääntyi merkittävästi lapsen tutkimusten ja diagnoosin jälkeen. Olen hoitanut kaikki lasten asiat lähes yksin, yksittäisiä kuljetuksia lukuunottamatta. Olen nyt varovasti kysynyt puolisoltani onko hän koskaan tullut ajatelleeksi adhd-dg mahdollisuutta omalla kohdallaan. Olen kehottanut häntä tutustumaan aiheeseen omaa itsetuntemusta lisätäkseen. En saa elää näköistäni elämää. Rakentamani koti ei sijaitse paikassa jonka sijaintia olisin saanut itse olla päättämässä. Ystäväni ovat toisaalla, he eivät vieraile luonamme kuten ei oikeastaan kukaan muukaan. Puoliso ei kutsu ketään kylään, enkä minä ole osannut kutsua ketään tultuani tänne vieraalle maalle. Olen niin yksinäinen. Mietin katkeroidunko jos en lähde, kadunko jos jään. Kuinka kauan tätä yhteistä elämää vielä jatkuu, pitää jaksaa. Harrastan yksin, yhteiset menot ovat harvassa. Kaipaan tavallista juttelua, sitä meillä ei ole ollut koskaan. Keskustelut kärjistyvät välittömästi negatiiviseksi piikittelyksi ja syyttelyksi. Ainoita turvallisia keskustelunaiheita on politiikka.

  • Lopen uupunut vaimo sanoo:

    Missä aikuisiän ADHD on tutkittu ja todettu? Ja millä perusteella aikuiselle ihmiselle annetaan ADHD-diagnoosi?

    Pääseekö tutkimuksiin esimerkiksi terveyskeskuslääkärin lähetteellä? Onko puolisonne hakeutunut oma-aloitteisesti ADHD-tutkimuksiin?

    Olen epäillut jo pitkään, että puolisollani voisi olla hoitamaton ADHD. Hänen oppimisvaikeuksia ei ole tutkittu lapsuudessa ja kouluiässä. Kouluiässä hänellä on ollut tarkkaavuuden ongelmia. Huono keskittymiskyky on vaikeuttanut opetukseen keskittymistä oppitunneilla ja koulutehtävien tekemisessä. Mielenkiinto on suuntautunut koulussa enemmänkin oppituntien häiritsemiseen. Jälki-istuntoja on tullut koulussa jatkuvasti. Koulumenestys on ollut heikkoa.

    Parisuhteessa puolison käytös on usein lapsellista, äkkipikaista ja ennalta-arvaamatonta. Suuttuessaan puoliso puhuu omille perheenjäsenille (vaimolle ja lapsille) epäkohteliaasti ja käyttää töykeitä ilmaisuja puheessaan. Pienikin vastustus voi saada hänet hermostumaan ja suuttumaan kotona. Kodin ulkopuolella puoliso pystyy hillitsemään käytöstään ja puhettaan.

    Joudun puuttumaan toistuvasti puolison ei-toivottuun puheeseen ja käytökseen. Olen ehdottanut puolisolle monta kertaa, että hän menisi tutkimuksiin. Hän ei ole kuitenkaan suostunut tähän.

    Onko ero paras vaihtoehto, kun puolison käytös ei muutu? Olen lopen uupunut puolison epäystävälliseen ja töykeään puhetapaan ja lapselliseen käytökseen, joka ei muutu. Mitä Te ehdottaisitte neuvoksi?

  • Duracell sanoo:

    Täytynee sanoa artikkelin ja kommentit lukeneena, että mielestäni on käsittämätöntä syyllistää arjesta selviytymistä ADHD puolison kanssa. Loppuen lopuksi ADHD on osa puolisoa ja hänen persoonaansa. Jos rakkaus on aitoa, kyllä ne huonotkin puolet kestää jos vain haluaa – jos ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, ette vain sovi yhteen. Enemmän kun ADHD puolison kestämistä miettisin sopiiko kaksi ihmistä – kaksi erilaista persoonaa omine persoonallisuuksineen – yhteen.

    Olen 30 vuotias nainen, asunut nykyisen mieheni kanssa avoliitossa jo 8 vuotta. Minulla on ADHD, mieheni on rauhallisuuden perikuva. En tiedä kumpi ärsyttää toista enemmän. Asioista voi kuitenkin keskustella ja keksiä molemmille sopivia ratkaisuita, jos on halua ymmärtää puolin sun toisin. Turha sitä ADHD on syyttää, se on vain osa persoonaa.

    Olen varma, että miestäni ärsyttää se, että en ole koskaan väsynyt. Hereillä ollessani en vain voi olla paikallani tekemättä mitään, tai esimerkiksi katsomassa leffaa, koska se on tylsää ja vähintään heilun samalla niin että toista ärsyttää. Minua taas ärsyttää se, että mies tulee kotiin ja kaipaa omaa rauhaa. Lähdenkin yleensä koiramme kanssa lenkille, kavereiden kanssa pelailemaan tai muuta, mies ottaa omaa aikaa ja odottaa ruuan kanssa kotona.

    Haaveilemme lapsista, joita toivottavasti tulee lähiaikoina. Mieheni sanoo, että olisin erinomainen äiti – leikin aina suvun lasten kanssa, enkä koskaan sano etten jaksa. Minua huolestuttaa, voiko mieheni tarjota riittävästi huomiota ja ymmärrystä mahdollisesti vilkkaalle lapsellemme.

    Jos miestäni ärsyttää vilkkauteni, minua ärsyttää hänen rauhallisuus. Itseni täytyy vain päästä purkamaan energiaa johonkin, kuten urheiluun. Mielelläni tekisin yhdessä, mutta toinen haluaa relata, koska kokee että teki jo liikaa. Suhteen alussa ADHD:ni haittasi elämäämme siten, että suutun nopeasti ja lepyn yhtä nopeasti. Olen kuitenkin äkkipikainen ja saatan sanoa ilkeästi, vaikken sitä tarkoitakaan. Miehen kesti kauan ymmärtää, että se on vain ikävä luonteenpiirre, enkä halua hänelle kuin hyvää. Työstämme asiaa, yritän oppia hillitsemään itseni riidoissa – hän taas yrittää ymmärtää ja olla ainakaan lisäämättä kiukkua.

    Sanoisin vinkkinä, että jos rakastatte toisianne, antakaa aikaa ja rakkautta. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta paljon kannattaa yrittää ymmärtää.

    • Pelastakaa edes lapset sanoo:

      Jos rakkaus on aitoa?! Eli siis jos adhd-puolisosi uhkaa sinua väkivallalla, uhkaa muita väkivallalla, käyttää väkivaltaa tuntemattomia kohtaan esim. kun joku vain ärsyttää kadulla/liikenteessä, haukkuu tuttujasi yht’äkkiä päin kasvoja ”koska mulla on oikeus sanoa mitä ajattelen”, tiuskii lapsille päivittäin, haukkuu lapsia vammaisiksi päivittäin jos nämä huutavat/eivät tottele/hyppivät päälle kun tämä aikuinen adhd keskittyy kännykkäänsä kun on tarkoitus leikkiä lasten kanssa/ovat impulsiivisia (lapset alle 5-v. eli aika ikätasoista käytöstä)… niin puolison rakkaudestako tämän suhteen jatkuminen on kiinni? Puoliso ei muka rakasta tarpeeksi? Puolison pitäisi siis katsoa tätä sormiensa läpi ja unohtaa lapsille olevan parempi kasvaa henkisesti vakaammassa ympäristössä?

      • Ulkiojh sanoo:

        Kuvauksesi kuulostaa enemmän psykopaatin kuin adhdn touhuilta. Ehkä hän on adhdn lisäksi psykopaatti?

  • Kiitollinen piika sanoo:

    ”Yritän pysyä positiivisena”

    ”Keskityn hyviin puoliin”

    ”Lapsen takia”

    Onhan noita… jokainen kuulostaa korvaani jatkuvalta selviytymiseltä, pärjäämiseltä, taistelulta pysytellä itse tasapainossa, oman rakkaan sietämiseltä – koska hänellä on tuo tauti/diagnoosi/sairaus/häiriö.

    Erilaisten ADHD-lasten ja -aikuisten kanssa eläneenä siinä missä autismin kirjoon luokiteltujen ihmisten kanssa olleena ajattelen, että nämä ja muut ”häiriöt” persoonallisuuksissa eivät ole sairauksia ja tauteja, ne ovat erilaisia persoonallisuuksia, erilaisia luonteenpiirteitä meissä inhimillisistä ihmisissä. ”Ylivilkkaan” ja ”kovin reippaan” välillä on sangen hento raja siinä missä ”impulsiivisenkin” ja ”yllätyksellisenkin”. Näin ajateltuna on hankala näitä persoonallisuuksien kirjoja luokitella diagnoosilokeroihin ja ”häiriöiksi”, kun meissä kaikissa on joitain moisia, eri vahvuuksina eri aikoina eri konsepteissa. Tällä pyrin itse hyväksymään kaikkien ihmisten erilaisia oikkuja, kuten myös mieheni.

    Parisuhteessa sen sijaan… voi huokaus. Tässä ja edellisissäkin olen ajatellut niistä kumppanin vaikeasti-siedettävistä ”huonoista puolista” että suhde on mahdollinen kun ne sietämisen haasteet eivät ole liian kuormittavia omalle pääkopalle. Puhun itseni siis pussiin, koska ADHD-miehen kanssa ne haasteet ovat välillä, usein, toistuvasti, jumatsuikka ne ovat liikaa!! En voi logiikallani selittää suhteeseen jäämistä sillä, että koska mutta kun hänellä on tuo diagnoosi, siksi hän on tuollainen. Tottahan se on, mutta kyse onkin minusta; minun sietokyvystäni, minun pääkopasta, tasapainosta, elämästä ja oikeudesta onneen tässä yhdessä ainoassa elämässä.

    Keskityn hyviin puoliin.
    Yritän pysyä positiivisena.
    Lasten takia.

    Eli selviydyn. Pärjään. Taistelen tasapainon puutteessa.

    Aloittaja pyysi konkreettisia neuvoja miten yhteiselo on saatu sujumaan, eikä tämä minunkaan vastausavautuminen kannustavan kuuloinen ole.

    Haluisin vastata, että sitoutumisen ja rakkauden lisäksi kärsivällisyys on avainasemassa tässä. Silti koen nykyisin yhö useammin, kun toisella ei sitä kärsivällisyyttä minulle ja minun oikuilleni meinaa olla, että alkaa se omakin kärsivällisyys olla koetuksella.

    Suora kysymys sinulle, minulle ja muille adhd-puolisoille; MIKSI minä jään tähän?

    Ja tähän rehellinen vastaus.
    Ei mitään ”ehkä se muuttuu paremmaksi” tai ”tasapaino on edessä” tai ”uhriudun sietämään lasten/elintason/yhteisen velan takia”. Niin kauan kuin se .todellinen. syy olla adhd-puoliso on tarpeeksi vahva kannattelemaan omaa itseä, naiseutta, onnea, siinä puolison paikalla on hyvä olla. Jos se syy onkin tekosyyn kaltainen, kannattaakin (minun ainakin) katsoa peiliin ja miettiä, olenko itse heikko tai alistuva, pelkuri persoonaoikku, kun en pyri onneen ja vaadi itselleni enempää.

    Siinä missä alkoholistia ei ulkopuolinen paranna ilman tämän omaa halua, on yhtä turhaa olla tukena ja tehdä suunnitelmia ja rytmittää päivää ja omia ja lasten menemistä, pitää kotia siistinä ja tavaroita paikoillaan ja sietää ja sietää ja sietää ilman, että sillä adhd-rakkaalla on itsellä vahva aie ja tavoite oppia elämään oman persoonansa kanssa sovussa ja yhteistyössä samassa taloudessa.

  • Vaimo sanoo:

    Omalla puolisolla on diagnoosi ja lääkitys. Ennen näitä arki oli todella paljon vaikeampaa. Riitaa tuli usein, hän halusi erota jatkuvasti. Pahasta olosta / ongelmista syytti minua. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, kuusi naimisissa ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Täällä myös kaikki virallisten asioiden (te-toimisto, kela, verot, laskut) hoitaminen on vaikeaa ja aiheuttaa hänelle vihan tunteita. Ei kestä minuuttiakaan odottaa, jos esim. jokin asia ei heti toimi/onnistu viranomaisasioissa. Luovuttaa mielummin. Meillä on omat rahat, maksamme puoliksi yhteiset laskut. Hänen kanssaan on ollut mahdotonta sopia ns. yhteisestä taloudesta. Hänelle en voi sanoa, jos itselläni rahahuolia enkä voi pyytää auttamaan rahallisesti. Hän tienaa paremmin kuin minä. Talo on hänen, yritin jossain vaiheessa osallistua lainaan ja sopia, että talo olisi yhteinen, mutta siitä ei tullut mitään. Raha-asioista keskustelu päästää yleensä helvetin valloilleen; eli en ota niitä puheeksi ikinä. Nostan mielummin luottoa, kuin pyydän apua. Hän kääntää asian myöhemmin kyllä minua vastaan riitatilanteessa.
    Ystävät ovat hänelle kaikki kaikessa. Ystäviä auttaa mielellään kaikessa, mutta ei mielellään omaa perhettä tai lapsia.
    Pitkään meillä on mennyt tasaisemmin kun hoitotasapaino alkaa löytyä, mutta myönnettäköön että itselläni on joskus paha olla, koska lapsi ja kodinhoito on vastuullani yksin. Hän keskittyy omiin hommiinsa, töihin, kavereiden auttamiseen jne. Hän ei ikinä halua tehdä mitään meidän kanssa. Tämä on joskus vaikeaa, kun näkee että monet perheet tekevät yhdessä asioita. Pahimpina aikoina mies on kuitenkin ollut todella kauhea, ja olen jopa pelännyt häntä. On sanonut minulle kauheita asioita. Nyt on huomattavasti tasaisempi ja vastuullisempi, riitoja on harvoin. Kuitenkin jos riita tulee, syyttää edelleen minua ja sanoo että minä aiheutan hänen pahan olon. On myös usein käskenyt minun lähteä.

    Remontoi kyllä taloa aika ajoin, mutta ei koskaan ns. tarpeellisia remontteja (katon korjaus, putkien korjaus, räystäät, huoltomaalaus, piipun kunnostus) vaan käyttää aikaansa esim. tapettien vaihtoon tai muuten vaan vaihtelua halutessaan saattaa yhtäkkiä purkaa seinän, terassin tms. ja alkaa tehdä uutta. Minulta hän ei kysy koskaan, että miten haluaisin tai mitä. Minkään ei saa ikinä maksaa mitään, esim. keittiöremontin on tehnyt itse eikä ole esim. käyttänyt sähkö- tai putkimiehiä. Toki hyvä, että asiat luonnistuu ja osaa tehdä, eikä tuhlaile. Saattaa kyllä joskus ostaa ihan yllättäen esim. uuden puhelimen, tv:n, auton tms.

    Aika ajoin mietin, että en enää jaksa. Lapsen takia kuitenkin haluan vielä yrittää. Jos yhteistä lasta ei olisi, en ehkä olisi tässä enää. Tuli nyt aika negatiivinen teksti, mutta meillä on myös hyviä aikoja. Ja esim. viimeisen vuoden aikana paljon enemmän niitä kuin vaikeuksia..

    • Parempi huominen sanoo:

      Apua, luen tätä 2021 ja tunnistan tuosta mieheni, jonka kanssa olemme juuri eronneet. Hänellä vain ole koskaan annettu diagnoosia ja minä olen ollut todella pulassa kun miehestä kuoriutui todella raskas taakka vilkkaan lapsemme synnyttyä. Mies ei pysty sietämään yhtään lapsen vilkkautta/huomion kaipuuta/huutamista/aggressioita vaan lyö 5 sekunnissa hanskat tiskiin huutaen ”tee sit saatana mitä tykkäät, kuole vaikka pois”. Luojalle kiitos viimein tilaisuudesta eroon jotta voin auttaa lastani paremmin – myös kestämään impulsiivisen isänsä empatiakyvyttömyyttä!

  • K sanoo:

    Itse olen miettinyt avomiehelläni olevan myös ADHD. Mieheni ei itse ota kantaa asiaan, eikä oikeastaan usko minua. Minulla kuitenkin löytyy lähipiiristä muutama tämän diagnoosin saanut ja olen hoitanut ADD ja ADHD diagnosoituja lapsia, joten jotain pientä kokemusta aiheesta on.

    Mieheni tylsistyy ja turhautuu usein arjessa, ei halua olla järjestelmällinen eikä osaa organisoida asioita. Asioita, joita hän tykkää tehdä itse, tekee todella hyvin, mutta etenkin pakolliset asiat stressaavat häntä usein todella paljon ja juurikin nämä vero, kela ym lappusten täyttämiset ovat hänelle ihan ylivoimaisia. Silloin kuin hän nukkuu huonosti, on todella kiukkuinen. Tavaroiden pitää olla aina tietyssä paikassa ja häntä saattaa ahdistaa selkeästi jos tavarat on jossain muualla (esim. Avaimet yhtä alemmassa laatikossa kuin normaalisti). Myöskin rahankäyttö on todella spontaania ja hieman hälyttävää.

    Lääkkeiden demonisoimisen ymmärrän täysin, sillä moni niistä on amfetamiinijohdannainen ja aiheuttavat riippuvuutta. Yhdellä ystävälläni lääkkeiden käyttö meni väärälle puolelle eli käytti lopulta päihteiden kaltaisesti ja jäi koukkuun. Hienoa, että joku niistä saa apua, ja tottakai jos muu ei tehoa niin asia on eri. Pointtini on vain sanoa, että kriittisyys on paikallaan näin vahvaa lääkitystä harkitessa.

    Huomaan että miestäni auttaa yhdessä asioiden suunnittelu, niin että kirjoitamme kaikki menot ylös ja käymme läpi vielä juuri edellisenä iltana (ei toki perusarkisia menoja). Myös urheilu auttaa paljon, hyvä uni ja se että tehdään asioita myös spontaanisti aina siinä kuin pystytään. Urheilussa hän on ollut aina suorittaja, joten pitää olla motivoiva laji, johon hän keskittyy 100%.

    Tällaisen puolison kanssa eläminen vaatii paljon ymmärrystä ja itseltä hermoja.

    Myös minulla on sama tilanne, että mieheni parhaimmillaan on upea ja toimelias isä, joka leikkii ja hassuttelee paljon. Hän myös keksii tekemistä lapsen kanssa ja hänellä on spontaanit ideat. Itsekin kaipaisin vielä lisää ideoita arkeen, ja parempia hermoja (omakin temperamentti on kova).

  • Ennakoiva sanoo:

    Viesti: Miehelläni on adhd ja erittäin impulsiivinen hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan hän on aivan mahtava kaikin puolin mutta kun impulsiivisuus, energia tulee ja alkaa miestä turhauttamaan on munkin pinna koetuksella kun olen tuli sieluinen luonteeltani. Minä suunnittelen ja mietin aina tulevaa viikkoa ja miten lapsen hoito menee ja jne. Mies vain keskittyy siihen että vie koirat ulos ja menee töihin. Kelan lippulapuista tai muusta vastaavan täyttämisestä ei tule mitään, hän ei pysty mutta kappas kumma kuinka etevä ja taitava kaveri sieltä löytyykään jos tekeminen häntä kiinnostaa. Arki vaatii minulta paljon kärsivällisyyttä ja ennakointia vaikka kaikkea en minäkään ennustaa osaa.. Välillä tekisi mieli erota mutta sitte kuitenki miehessä on yhtä paljon hyvääkin. Hän tekee vkl sponttaanisia, saattaa ostaa perheelle yhteistä kivaa. Toisinaan taas saattaa kadota vkl kuin tuhka tuuleen jos oikein alkaa ärsyttämään ja koti olot tympäsemään. Hirveästi ei voi toisen varaan laskea. Miehelläni on lääkitys mikä on parantanut arkea ja hänen omaa elämänlaatua, selkeästi harkitsee ja miettii ennen kuin tekee. Toki diagnoosin saanut 3vuotta sitten ja aina kaikki ei siis mene niin kuin strömsöössä vaikka lääkitys on. Siltikään en vaihtaisi päivääkään ja nämä yhteiset vuodet ovat opettaneet minulle myös paljon. Päivät on pitkiä ja vuodet lyhyitä. 🙂

  • Kaikki langat käsissä sanoo:

    Kuulostaa tutulta. Minulla myös adhd-diagnoosin saanut mies. Impulsiivisuus tuo tosiaankin yllätyksiä elämään. Palkkapäivänään saattaa tehdä yllättävän heräteostoksen tai tuoda minulle ison kimpun kukkia. (Ja minä tuskailen, miten selvitään laskuista). Mies saattaa aloittaa uuden projektin, vaikka olis 10 edellistä kesken. Itseään kiinnostaviin asioihin uppoutuu tuntikausiksi, näkemättä ja kuulematta mitä ympärillä tapahtuu. Pinna on välillä tosi lyhyt.
    Hoitovastuu lapsista ja talon töistä, maksuasioista on minulla. Muutaman lapsen kanssa pärjää jonkun aikaa, mutta koko pesuetta ei hallitse.
    Riittävä yöuni ja säännöllinen päivärytmi auttaisi..mutta hän on iltayökukkuja. Lääkitys auttaa ehdottomasti, sitä ennen haki päihteistä apua. Myös liikunnasta on apua. Omega kapselit käytössä.

  • Puoliso sanoo:

    Puolisoni adhd on parhaillaan sitä että hän jaksaa hullun lailla tehdä kodin remonttia, leikkiä lasten kanssa ja osallistua arkeen huomattavan paljon enemmän kuin joku toinen vanhempi. Pahimmillaan se on sitä että hän ”oksentaa” sen ajatusjuoksun ollenkaan suodattamatta minun niskaani, unohtaa aamukahvin tai oman syömisen tehdessään jo jotain muuta sekä sitä että hän ei pysty suoriutumaan kodin ”paperitöistä” mm. veropapereista, jotka vaatii hetkellistä keskittymistä. Jossakin vaiheessa kävi niin raskaaksi toisen persoona ja hänen tunteiden kannattelu että jouduin turvautumaan itse lääkitykseen. Yritän keskittyä hyvään.

  • Piika sanoo:

    Heip. Olen itse vastikään adhd-diagnoosin saanut aikuinen. Pitkä avioliitto päättyi kaaokseen; taloudelliseen ja henkiseen. Oltiin aina eri aaltopituuksilla ja loppuaikoina molemmilta loppui myös ymmärrys.
    Oma adhd-diagnoosi tuli eron jälkeen ja se sitten selittikin lähes kaikki hankaluudet, syyt ja seuraukset. Olen add-tyyppi, eli en se vilkas versio vaan ulospäin hidas ja jumittuva, myöskin tavattoman luova ja innostuva. Lähes kaikkeen toimintaan tarvitsen sen innostuksen tai vähintäänkin kiinnostuksen, en juuri pysty tylsiä asioita suorittamaan. Arkiset asiat vaativat minulta valtavaa ponnistelua ja ovat nyt tässä elämän puolivälipyykillä johtaneet jo neljään burnoutiin. Olen yrittänyt olla kiltti tyttö ja suorittaa ns. normaalia elämää. Kun itselläkin ymmärrys ja tietoisuus omasta pään toiminnasta ja asioista, joita pystyn kohtuudella tekemään, lisääntyy, niin joudun ehkä jossain vaiheessa kiittämään ex-puolisoa siitä, että hän antoi minulle kuitenkin pitkän aikaa hyvän ja turvallisen elämän avioliiton suojaisassa satamassa. Itse olen nyt sinkkuna kolmessa vuodessa ajanut oman elämän alta aikayksikön aivan kaaokseen.
    Lämpimästi suosittelen kokeilemaan lääkitystä ja toimintaterapiaa. Mielestäni näitä kyseisiä tabuja aivan turhaan demonisoidaan. Kokeilla ainakin kannattaa. Mutta jos yhtään arveluttaa niin sitten ensin luomukeinot kokeiluun. Ruokavalio, öljyt, hivenaineet, liikunta, tarkat päivärutiinit. Riittävä lepo, siis nukkuminen on aivan ehdottoman tärkeää. Jos se ei onnistu niin voi kokeilla avuksi melatoniinia.
    Ennakkoluulottomasti hakemaan tietoa ja vertaistukea. Tilanne on tällä hetkellä ehkä vielä se, että vertaisilta saa erilaisia vinkkejä nopeammin ja runsaammin kuin mistään muualta. Mutta kyllä meidän terveyspalvelut ja yhteiskunta tulee kivasti jo perässä.
    ADHD ei ole sairaus vaan supervoima -on näissä piireissä pyörivä slogan. Yritän itse vielä löytää sitä asian positiivista kulmaa. Tasapainoa on turha etsiä, jonkin sortin kaaos kulkee todennäköisesti mukana koko elämän. Ja nyt näyttää, että tarvitsen runsaasti yhteiskunnan ja lähipiirin apua, että pysyn edes pinnalla. Ellen nyt satu löytämään jonkun miehenpuolen, joka haluaa jakaa kaaoksen kanssani…

  • -Adhd-perhe- sanoo:

    Meillä suurperhe, lapsia 6kpl Diagnoosina kaksisuuntainen, ADHD miehellä. Itse olen täysin toisesta ääripäästä, rauhaa ja säännöllisyyttä rakastava ihminen. Arki on muotoutunut vuosien jälkeen vasta nyt viimeisten 2 vuoden aikana ns. ”normaaliksi”. Yhteistä matkaa siis taitettu 12vuotta. Hyvin paljon on itsestä kiinni miten paljon pystyt suodattamaan läpi korvien valtaosan toisen ajatuksia ja ns. ”käänteitä”. Itselläni kesti 10vuotta hyväksyä tilanne ja se että tämä on meidän arkea kaikkine impulsiivisuineen. Yhteiset säännöt perhe-elämässä myös ovat tärkeät, keskustelut lasten kanssa ja rehellinen kommunikointi miksi ehkä juuri meidän perheessä toimitaan toisin kuin kavereiden. Hyväksyminen siitä että aikuista ihmistä ei voi muuttaa. Omien voimavarojen ylläpitäminen, niin harrastusten kuin ulkopuolisen vertaistuen/keskustelun voimin. Meni ehkä hieman ympäripyöreäksi mutta toivon että saat jotain poimittua itsellesi.
    Pakkasenkirpakkaa päivää ja voimia sekä rohkeutta tuleville päiville! Asioilla on aina tapana järjestyä.

  • Ohmy sanoo:

    Suosittelen keskittymistä hyvään. Itse ADHD-ihmisenä, monilapsisen perheen äitinä, yritttäjänä, ystävänä, harrastajana, veronmaksajana jne. olen kokenut elämän olevan ihan hyvää, kun rinnalla kulkee se rauhoittava vastakappale. Minulla ei ole lääkitystä, mielikuvaharjoitteiden avulla selviän loistavasti.
    Se mikä minua itseäni ärsyttää, on tämän kirjainyhdisteen demonisointi ja yleistykset. Samoin typerät vitsailut esim. kiireisestä elämänvaiheista tyyliin, ”kyllähän tämä menee tässä , kun oon tällainen ADHD!”
    Lapsistani yhdellä on tämä sama ominaisuus, kuin minulla, mutta mukavasti pärjäilee jo nykyään, kun varsinainen peruskouluaika on ohi, lapsena hänellä oli hetken aikaa lääkitys, mutta murkku-ikä toi helpotusta tähänkin, nyt pärjää ihan kivasti, urheiluharrastus on helpottanut. Sekä lapsella että itselläni ohjaavana ajatuksena on se, että hommat tehdään täysillä, sekä hyvässä että huonossa. Molemmat ollaan lisäksi sangen tunteellisia, mikä ei aina ole paras mahdollinen asia, itselläni hoitoalalla korkeammassa asemassa työskentelevänä empatian oppiminen aikanaan oli haastavaa, lapsellani taas kavereiden suhteen puolien pitäminen on ollut avainasemassa, kavereiden puolia pidetään aina. Ystävyyssuhteet meillä molemmilla korostuvat ja pidämme heistä tiukasti kiinni, hyvässä mielessä, perhe-elämän ollen kuitenkin keskiössä.