Yksinhuoltajia, varsinkin yksinhuoltajaäitejä, usein säälitään.

He joutuvat hoitamaan kaiken yksin. Heillä ei ole ketään apuna. He eivät pääse minnekään eivätkä ehdi tekemään mitään. Ja tietenkin heidän on pakko olla onnettomia, koska he ovat YKSIN! Vaikka yksinhuoltajaäiti olisi parisuhteessa, niin hän on kuitenkin vähän säälittävä ja yksinäinen.

Kuvitelmista huolimatta jokaisen tilanne on omanlaisensa. Joku yksinhuoltaja on varmasti yksinäinen, mutta eivät kaikki. Joku yksinhuoltaja varmasti uupuu kun työtä on niin paljon, mutta ei jokainen.

Voi olla, että kuvitelmat yksinhuoltajuudesta eivät muutenkaan ole tosia. Uusi tutkimus nimittäin paljastaa yllättäviä asioita yksinhuoltajaäideistä verrattuna naimisissa oleviin äiteihin…

Amerikkalaistutkimuksessa selvitettiin yli 23 000 eronneen, leskeksi jääneen tai muusta syystä yksinhuoltajana olevan äidin elämää. Tietoja tutkittiin 18-54-vuotialta, alle 13-vuotiaiden lasten kanssa eläviltä äideiltä.

Kävi ilmi, että yksinhuoltajaäidit (tai sinkkuäidit) eivät eläneetkään mitään kurjaa ja uuvuttavaa elämää. He nimittäin nukkuivat enemmän kuin naimisissa olevat äidit ja tekivät vähemmän kotitöitä kuin nämä. Sinkkuäideillä oli myös enemmän vapaa-aikaa.

Tämä selittyy helposti sillä, jos lapsi on isänsä luona osan ajasta. Tämä ei kuitenkaan aina ole kuvio, vaan yksinhuoltaja voi olla myös niinsanottu ”totaaliyh”, eli ainoa lapsesta vastuussa oleva vanhempi.

Mutta miksi yksinhuoltajaäidillä sitten on enemmän vapaata ja miksi hän tekee vähemmän kotitöitä?


Ylin kuva Karla Alexander.

Tutkijat selittävät asiaa tavalla, joka kuulostaa monelle eronneelle naiselle tutulta. Eronneen yksinhuoltajaäidin ei nimittäin tarvitse 1. siivota miehen jälkiä, 2. esittää miehelle tai kenellekään sen puoleen ”hyvää vaimoa”.

Kun kotona ei ole toista vanhempaa vaatimassa tiettyä siisteystasoa, puhtaita vaatteita tai ruokaa pöytään, sinkkuäiti voi itse päättää kuinka siistiä tarvitsee olla, ja tarvitseeko lapsen saada alusta asti itse valmistettua ruokaa. Standardeja on helpompi laskea, on päätäntävalta on kokonaan itsellä eikä kukaan valita tai arvostele.

Lisäksi moni eronnut nainen on päätynyt eroon juuri siksi, että avioliitossa ollessaan hän joutui huolehtimaan sekä omista, lasten että miehen asioista. Yhä valitettavan moni mies luikertelee kotitöistä jollain verukkeella, ja osallistuvienkin miesten panos on monesti naisen panosta vähäisempi. Epätasa-arvoinen työnjako ajaa osaltaan eroon, ja ero helpottaa naisen työtaakkaa.

Vaikka työmäärä ei vähenisi, kotitöiden tekeminen ja asioiden hoitaminen voi tuntua mukavammalta, kun ei turhaan yritä saada toista ihmistä ottamaan vastuuta, eikä hänen tekemisiään tai tekemättä jättämisiään joudu vahtimaan.

Tuskin kukaan toivoo avioeron osuvan omalle kohdalleen, mutta eroon päätyville se on usein helpotus. Mutta toisin kuin on ehkä ajateltu, helpotus ei välttämättä liity ainoastaan siihen, että huono suhde päättyy. Elämä voi helpottua myös muuten. Lastenhoidon, kodin ja asioiden hoitamisen sekä työn ristipaineissa kärvistelevälle naiselle työtaakan väheneminen voi olla yllättävästi elämänlaatua parantava tekijä.

Miten sinä olet kokenut asian? Helpottuiko elämäsi eron myötä vai onko yksinhuoltajuus raskaampaa kuin vanhemmuus avioliiton aikana? Kerro kommenteissa!

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mustikkasmoothie Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “Usko tai älä: yksinhuoltaja pääsee helpommalla!”

  • Kaikkeni tein ollakseni riittävän hyvä sanoo:

    Itse tulin jätetyksi kahdenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. En osannut aavistaa mitään, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Miehellä oli ilmeisesti uudet kuviot viritteillä. Lapsia kolme, kaikki alle kymmenen vuotiaita. Jouduin muuttamaan lasten kanssa uudelle paikkakunnalle, kaikki meni uusiksi. Jäin työttömäksi, lasten piti sopeutua uuteen kouluun ja päiväkotiin jne. Mies käyttäytyi aggressiivisesti, huusi ja räyhäsi ja kiirehti eroa, vaikka olin aivan sokissa ja surun murtama, kuten myös lapset. Nyt yritän vain tarjota lapsille tasapainoista elämää ja rauhaa. Sokista toipuminen vie aikaa.

  • Eronnut, mutta onnellinen sanoo:

    Olen tällä hetkellä onnellisempi, iloisempi, energisempi… Kuin silloin yhdessä perheenä. Nyt olen pienen 3v pojan totaaliyh. Isän päihdeongelmat, epämääräiset ystävät, laiskuus kotitöihin, anoppi kuka luuli olevansa pojan äiti, kuin mummi… Näistä kaikista negatiivisista asioista olen päässyt ja tiedän, että tämä kuulostaa kamalalta, mutta totuus on se että poika on niin tyytyväinen elämäänsä näin, eikä kaipaa isää ollenkaan. Taloudellisesti pärjäämme just ja just. Nyt lähdin lisä kouluttautumaan osittain paremman palkan toivossa. Mutta se on totta, että vähemmän on stressiä, kuin silloin isän kanssa parisuhteessa/ perheenä. Enkä halua yleistää. On niitä hyviäkin miehiä/ naisia.

  • Pipsa sanoo:

    Hyvinvointi ja jaksaminen lisääntyy, kun ei enää tarvi kestää huonon liiton tuomia negatiivisia asioita. Toisen välinpitämättömyys, itsekkyys, riitaisuus ja jopa kiusanteko ovat poissa eivätkä enää pilaa elämää ja kodin ilmapiiriä. Et enää joudu vastaamaan toisen tekemisistä ja ylläpitämään kulisseja. Jaksat arkea paljon paremmin, elämä tuntuu helpommalta ja se heijastuu lastenkin hyvinvointiin.

  • A sanoo:

    Puolensa ja puolensa.. Jos pariskunnat puhaltavat yhteen hiileen ja arki pyörii vastuiden jakamisella niin molemmat saavat hengähdysaikaa ja on helpompaa varmasti. Itselläni mies alkoholisoitui tai ainahan siihen oli taipumusta. Pikkuhiljaa vastuullani oli kotityöt niin sisä – kuin ulko hommat omakotitalossa, talonmieshommat kun joku meni rikki, auto huollot, taloudenhoito, lastenhoito ja heidän harrastuksissa kuljettaminen sekä kaikki arjen juoksevat asiat lasten ajanvarauksista terveyspalveluihin ja vanhempainilloissa istumiseen. Oma työkin piti jaksaa hoitaa. Kun valitin jaksamiseni olevan lopussa niin kannustimena sain kuulla olevani niin hyvä näissä asioissa, kun lopen uuvuin tietyin väliajoin ja sain raivokohtauksen tai itkukohtauksen niin kuulin vain hakevani sääliä ja olevani mielenvikainen. Aloin siihen uskoa itsekin. Lopulta en enää jaksanut anella vastuunjakamista ja lähdin. Vaikka hoidan kaiken nykyään yksin ei se tunnu niin turhauttavan väsyneeltä koska ei tarvitse toiselta odottaa turhia lupauksia. Teen asiat sillä aikataululla minkä parhaaksi näen. Välillä tietty väsyttää mutta niin tekee kaikilla. Paljon helpompaa on kuitenkin henkisesti olla joten jaksaa sitä myötä valtavan paljon paremmin. Omaa aikaakin on järjestynyt ja paremmin kuin ennen.