Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”En edelleenkään muista tarkasti miten kaikki alkoi, pikkuhiljaa vain riidoista tuli satuttavia ja ensimmäiset läimäykset astuivat kuvioon. Väkivalta ei ollut ikinä raakaa, päivittäistä tai juurikaan edes viikottaista, ja ihan muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta se ei ollut pahempaa kuin yksittäinen läimäys tai jälkiä jättämätön isku. Henkinen väkivalta kulki siinä rinnalla aina, mutta sekin oli lievempää kuin selviytyjien tarinoissa yleensä näkee: minua ei lytätty jatkuvasti ja julmasti, mutta ne satunnaisetkin syytökset siitä miten olen pilannut hänen elämänsä, miten ”v*ttumainen” olen, ja miten en yritä suhteemme eteen osuivat ja viilsivät. Ja se, miten opin jännittymään ja ahdistumaan riidoista ”entäs jos taas sattuu?”, mikä vain ärsytti häntä lisää.

Ja koko ajan mies myös tuki opiskelussa, hoiti kotia, teki ruokaa, oli hirmuisen huomaavainen ja meillä oli myös hauskaa. Lisäksi hänen syytöksistään osassa oli oikeasti perää: minulla aidosti oli puutteita vuorovaikutustaidoissa ja osasin varmasti olla rasittava, joten ajoittain oli helppo hahmottaa miksi hänestä tuntui niin pahalta, että päätyi turvautumaan väkivaltaan. Ja pahimpia pahoinpitelyitä hän myös pahoitteli ja oli todella järkyttynyt teoistaan, joten tunsin sympatiaa poloista kohtaan. Mutta silti ahdistus pysyi. Sydän tykytti ja kotona kahdestaan aloin helposti hermoilla, aiheutanko taas riidan.

Mutta sitten, vähitellen, väkivalta harveni. Näytti, että hän oikeasti vähensi satuttamistani (ainakin fyysistä). Lähes viikoittainen fyysinen satuttaminen harveni kuukausittaiseksi, kunnes loppuvaiheessa oli yli vuosi ilman yhtään lyöntiä, tönäisyä tai puristusta, kiinnipitämistä tai esineen heittoa. Mutta silti ahdistus pysyi – en vain pystynyt pääsemään yli siitä, vaikka kuinka yritin muistuttaa itselleni, että kaikki onkin nyt hyvin. Nyt ajattelenkin, että juuri tämä pitkä suvannompi vaihe mahdollisti oman ajatusprosessini käynnistymisen, ja ymmärsin, että minulla on oikeus hakea apua ahdistukseeni, vaikka mies ei sitä halunnutkaan ja syytti minua menneissä märehtimisestä.

Kuva John Towner. Ylin kuva Mika.

Kun lähdin kotoa turvakotiin, mieleni avautui, ja aloin tunnistaa kaikkea sitä, mistä oikeasti nautin ja mitä elämältäni halusin, mutta mikä oli jäänyt varmuuden vuoksi konflikteja vältellessäni piiloon. Tunnistin, että olin kokenut enemmän pahaa kuin aiemmin myönsinkään, ja jokainen lyönti, sanan sivallus ja kontrolloiva teko oli väärin. Sain apua ja aloin kasvaa omaksi itsekseni, jolla tiellä olen edelleen, vaikka matkaa onkin jo paljon takana. Mutta samalla myös mies heräsi tekoihinsa ja haki itselleen apua. Vaikka väkivallasta eroon pääseminen onkin todella vaikeaa ja harvinaista etenkin tekijöille, hän todella näytti, ja näyttää edelleen oikeasti alkaneensa käsitellä ongelmiaan ja luopuneensa väkivallasta. Koska en ollut koskaan elänyt aikuisuuttani ilman häntä, olikin vaikeaa päättää erosta. Tiedän edelleen, että jos olisin halunnut yrittää luottaa ja jatkaa yhdessä, meillä olisi voinut olla mahdollisuus.

Vaikka edelleen välillä epäilen, oliko ero kohtuutonta tai olinko todella hirveä vaimo (vaikka tiedän että näin ei ollut), tiedän että se että toinen muuttuu ei velvoita minua. En ole hänelle mitään velkaa. Vaikka hän ei ole murtanut luitani, raiskannut, hakannut mustelmille kuin kerran tai pari, kieltänyt tapaamasta läheisiäni, toivonut kuolemaani tai vienyt rahojani, väkivalta oli todellista, ei vain ”vähäistä, kyllähän tuosta pitäisi päästä yli”. Olen niin kiitollinen turvakodille ja ystävilleni, jotka eivät ikinä vähätelleet kokemuksiani, ja muistuttivat tosiasioista, kun yritin vähätellä kokemaani. Heidän ansiostaan pääsin toipumaan. Elän nyt elämäni parasta aikaa uudessa kaupungissa, opiskelen unelmieni alaa, käyn terapiassa ja kasvan oikeaksi minuksi, joka tuntee rajansa ja osaa puolustaa niitä.

Haluaisinkin sanoa sinulle, että jos olet kokenut ”vain mietoa” väkivaltaa, niin älä vähättele itseäsi. Kotona ei pidä pelätä. Jos sinua on satutettu, se on väärin. Vaikka olisit miten vaikea, sinua ei saa lyödä, kukaan, koskaan. Vaikka väkivalta vähenisi (mitä todella harvoin tapahtuu), se ei pyyhi arpiasi pois. Sinulla on oikeus toipua. Puhu, rakasta itseäsi, olet ihanampi kuin ajattelitkaan – niin minäkin opin sekä ammattilaisilta että rakkailtani, kun lopulta uskalsin puhua. Ja joskus lähteminen on myös parasta, mitä voit puolisollesi tehdä – joskus eron uhka saa väkivaltaisen ihmisen tajuamaan, mitä on tehnyt. Et ole mitään velkaa. Puhu rakas, et ole yksin.”

Ja niin minusta tuli minä

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Kirsikka Peruuta vastaus

Yksi vastaus artikkeliin “Upposin väkivaltaiseen suhteeseen, mutta pääsin ylös”