”Synnytyskertomuksia on yhtä monta erilaista kuin on kertojiakin. On helppo hehkuttaa onnistunutta ja ongelmatonta synnytystä, mutta entä kun kaikki ei mene niin kuin pitää?

Miten ja kenelle siitä saa kertoa? Mistä äiti saa silloin apua niin fyysisiin kuin henkisiinkin kipuihin? Onko eheytyminen enää mahdollista, kun traumaattinen synnytys rikkoo haavekuvan suurperheen perustamisesta ja johtaa eroon lapsen isästä?

Toivon tämän minun tarinani antavan voimia kanssasisarille, ymmärrystä sivustaseuranneille sekä toivoa haaveileville. Näin minä nostin tämän uponneen veneen ja sen mukana hukkuneen elämän:

Ensisynnyttäjän ei ehkä kannata tätä tarinaani lukea. Toisaalta lääkärit ja kirurgit kertoivat, että noin 1% synnyttäjistä saa osalleen näin pahat vauriot.

Joitain vuosia sitten sain diagnoosin endometrioosista ja lääkärit kertoivat, etten välttämättä voi tämän vuoksi saada lapsia. Ihmeen kaupalla kuitenkin sitten tulin raskaaksi ja saimme tyttölapsen keväällä 2016. Lapsi voi syntymästään asti hyvin, mutta äidin vaikean kiputilan, epätietoisuuden ja masennuksen vuoksi ensimmäinen puoli vuotta meni niin sumussa, ettei tuolta ajalta jäänyt juuri selkeitä mielikuvia tai muistoja.

Yritän tässä kertoa teille lyhyesti ja sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä ne oleelliset asiat, jotka johtivat traumaattiseen kokemukseen osallani ja kuinka siitä lopulta nousin jaloilleni.

Noin 21 tuntia kestänyt synnytystapahtuma johti imukuppiavusteiseen lapsen syntymään ja 4. asteen repeämiin. Nähtyäni lapsen vilaukselta synnytyssalissa, vietin neljä ja puoli tuntia korjattavana leikkaussalissa, hereillä epiduraalin voimin. Seuraavat pari tuntia olin tarkkailtavana heräämössä, johon ei puolisoni ei vastasyntyneen kanssa päässyt siksi, että kätilöillä oli liian kiire eivätkä he voineet ohjata heitä luokseni.

Lopulta pääsin vuodeosastolle, jossa oli kaksi vuodepaikkaa. Pitkän odotuksen jälkeen sain nähdä lapseni. Yksi kätilöistä kertoi, ettei meille voitu toiveista huolimatta järjestää perhehuonetta ja puolisoani pyydettiin poistumaan huoneesta. Vietin sitten yön kahdestaan ihmeellisen pienen tyttövauvan kanssa.

Tätä seurasi viikon epäonninen sairaalassaolojakso. Kätilöt kertoivat heti aamusta tehneensä virheen lähettäessään mieheni pois osastolta, se kun oli varattu meille perhehuoneeksi. Olin valtavissa kivuissa ja kovassa kuumeessa. Kätilöt vaihtuivat tiuhaan, eikä kenelläkään tuntunut olevan selkeää käsitystä tilastani. Hoito oli kömpelöä ja osaamatontakin. Minut korjannut kirurgi kävi nauraen kertomassa, että useaan kerrokseen on kehoni parsittu kasaan ja että uloimmassa kerroksessa hän oli seonnut tikkien määrän laskemisessa, mutta yli 20 kappaletta niitä ainakin on.

En ymmärtänyt kunnolla mitä minulle oli tapahtunut, tai sitä, kuinka laajat vauriot todella olivat. Jonain päivänä luonani vieraili myös fysioterapeutti, joka vilkaisi minua, muttei uskaltanut koskea, sillä näytin hänen mielestään yllättävän pahalta. Liikkumisen kokeilemisen sijaan sain kotiin vietäväksi nipun papereita jumppaohjeista.

Viikon päästä meidät kotiutettiin kertoen, että kivempi se on kotona sairastaa. Kotiutumisen jälkeen kului kauan aikaa, ainakin puoli vuotta, sumussa, ja vastasyntyneen hoito ja huolehtiminen tapahtui vaistonvaraisesti. Jokainen päivä oli kipujen vuoksi niin pitkä, ettei voinut olla varma kääntyisikö se iltaan milloinkaan. Toipuminen eteni askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin kaikenlaisten komplikaatioiden saattelemana.


Kuva Janko Ferlic, ylin kuva Patricia Prudente.

Vielä kipua kauheampaa oli epätietoisuus siitä, mitä minulle oli tapahtunut, miten laajalti olin pysyvästi vammautunut ja miten tästä kuntoudutaan tai selvitään. Suurimman osan tiedosta ja avusta löysimme omatoimisesti netistä lääkäreiden julkaisuista ja potilaiden kertomuksista. Kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen myös jälkitarkastuksessa meille vihdoin kerrottiin miten pahasti olin vammautunut, ja voivoteltiin miten tämä olisi pitänyt hoitaa keisarileikkauksella alatiesynnytyksen sijaan, sillä vaurioni ovat niin paljon sektiota pahemmat.

Pyysin useaan otteeseen apua neuvolasta ja julkisesta terveydenhuollosta, mutta heillä ei ollut tarjota minkäänlaista tukea tilanteeseemme. Syntymätapahtuman jälkeen kun hoidetaan lasta, ei äitiä.

Olin kipeä, surullinen ja masentunut tapahtuneesta. Syytin itseäni. Syytin hoitohenkilökuntaa hoitovirheistä. Syytin puolisoani, ettei hän ollut tarpeeksi tukena tai hankkinut meille apua. Voin niin pahoin, etten lopulta nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin irtautua siitä elämästä ja tilanteesta kokonaan. Otin eron lapsen isästä ja muutin hieman alle vuoden ikäisen kanssa pois yhteisestä kodistamme.

Sitten koitti päivä, kun edessä oli täydellinen suunnanmuutos. Päätimme puolisoni kanssa jättää toisen vaiheen eropaperit allekirjoittamatta ja yrittää vielä uudelleen. Muutimme takaisin yhteiseen kotiin ja rakensimme elämää pienistä palasista uudeksi kokonaisuudeksi. Toisinaan tie oli hyvinkin kuoppainen. Kävimme terapiassa niin yhdessä kuin erikseenkin ja vaikka saimme rakennettua välillemme uutta ehjää suhdetta ja perheemme taas yhteen, meillä oli vielä pitkään käsittelemättä kokemamme traumat. Olimme erota jo toistamiseen, ennen kuin ymmärsimme tämän.

Tästä alkoi todellinen eheytyminen jälleen kokonaisiksi ihmisiksi. Teimme valtavan päätöksen yrittää toista lasta, ja heti raskauduttuani hakeuduimme perheneuvolan ja terapeuttisen vauvaperhetyön asiakkaiksi. Saimme tätä kautta keskusteluapua yhdessä pariskuntana ja minä jatkoin säännöllistä terapiaa vielä traumapsykologin vastaanotoilla aina seuraavan lapsen syntymään saakka. Meitä autettiin käsittelemään edellisen synnytyksen traumat siihen muotoon, että pärjäämme niiden kanssa, eivätkä ne varjostaneet seuraavan (ja viimeisen) lapsen syntymätapahtumaa.

Alkuvuodesta 2019 saimme toisen lapsemme. Syntymä toteutettiin suunnitellulla sektiolla, sillä alateitse minun ei ollut enää mahdollista synnyttää. Kokemus oli hyvä ja onnistunut. Olimme jatkuvasti tietoisia tapahtumien kulusta ja toipuminen on niin paljon helpompaa edelliseen kokemukseen verrattuna.

Olen onnellinen, että saimme vielä sittenkin kokea onnistuneen synnytyksen ja pääsimme nauttimaan vastasyntyneen kanssa arjesta niin, että tästä ajasta meille jää hyvät muistotkin. Ensimmäisen koettelemuksen traumat eivät enää nouse aktiivisiksi muistoiksi mieliimme, vaan lojuvat omissa lokeroissaan mielemme syövereissä.

Kehoni vammat olen hyväksynyt osaksi itseäni, elämääni. En ole katkera, surullinen enkä vihainen enää. Olen kiitollinen perheestäni, siitä että jaksoimme lujasti tehdä töitä sen eteen, että löysimme elämämme puuttuvan palan, joka eheytti meidät ja mahdollistaa sen, että päivämme ovat onnellisempia kuin koskaan aiemmin.”

Nimim. Eheytynyt viimeinkin

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Traumatisoitunut Peruuta vastaus

7 vastausta artikkeliin “Traumaattinen synnytys tuhosi kehoni ja elämäni – mutta selvisin”

  • Lääkärin omaisuutta sanoo:

    Meidän traumaattinen synnytys rikkoi parisuhteemme ja meidät molemmat vanhemmat. Sen teki hoitohenkilökuntaan kuulunut mies joka monta tuntia ennakkoon annetusta yksiselitteisestä kiellosta huolimatta raiskasi minut lääketieteellisin perustein. Seksuaalisuuteni kuoli, parisuhteemme päättyi ja perheestämme tuli riitaisa. Lapset ovat kärsineet tilanteesta paljon. Mutta mitään ei ole tehtävissä. Enkä jaksakaan mitään tehdä koska tilanne on toivoton. Ja se minut raiskannut mies jatkaa vaan.

  • Marianna sanoo:

    Todella surullinen tarina, onneksi lopulta asiat kääntyneet hyväksi ja elämä näyttää valoisammalta vaikkakin traumojen kanssa. Tällaisia kokemuksia voisi varmasti estää Suomessa ohjaamalla synnyttäjät useammin hätäsektioon ja sallimalla sektion synnytystapana vain äidin omasta toivomuksesta. Itselläni on yksi ainoa synnytyskokemus. Luotin omaan vaistooni, joka kertoi totuuden täysin vastoin neuvolan ja hoitohenkilöiden antamia tietoja raskaudestani, jotka lupailivat että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hän tulisi syntymään normaalikokoisena. Sain suunnitellun sektion lasketun ajan jälkeisenä päivänä. Oma vaistoni osoittautui jälkikäteen oikeaksi, juuri siksi kaikki kävi hyvin. Äidit, luottakaa omaan vaistoonne!

  • Äityli sanoo:

    Synnytys on luonnollinen tapahtuma, mutta nykyään kuvitellaan, että kaikkea voi hallita. Joskus käy näin, eikä sille voi mitään. Jälkiviisaus on parasta viisautta ja varmasti auttaa jotain toista synnyttäjää myöhemmin.

    Loppu hyvin kuitenkin.

  • Nimetön sanoo:

    1% saa noin pahat vauriot alatiesynnytyksessä. Se on todella paljon. Kun sata naista synnyttää niin yksi heistä.
    Synnytys on muka maailman luonnollisin asia ja siinä saa loppuelämää rajoittavat vammat.
    Jos 1% miehistä saisi vastaavat vammat armeijan aikana niin armeija olisi aikaa sitten lakkautettu. Armeijaa ei toki voi verrata synnytykseen, eka on leikkiä ja jälkimmäinen teurastus. Miehet leikkii ja naiset pannaan taistelemaan ja nuolemaan haavat.
    Suomessa on muuten eurooppalaisessa mittakaavassa paljon alatiesynnytyksessä tulleita pysyviä elämää haittaavia vaurioita. Niin vähän meistä välitetään.
    Suomen ja Sveitsin äitiys – ja lapsikuolleisuus on sama ja Sveitsissä nainen saa aina valita synnytystapansa.

  • Traumatisoitunut sanoo:

    Kyyneleitä nostattava tarina ja niin pahoillani olen että äiti sai niin huonosti apua ja tukea, lisäksi huonoa kohtelua noin järkyttävässä tilanteessa.
    Itsekin olisin voinut välttyä traumalta joka varjostaa koko lapsivuodeaikaa jos oltaisiin tehty sektio.
    Liitoskivut johtivat pyörätuoliin, paitsi että en pystynyt istua joten nojasin Fordiin piinaavassa käynnistyksessä jossa en saanut taukoa kivuista koska joka supistuksen välissä häpyliitoskipu oli vielä sietämättömämpi. Itkin osastolla neljä vuorokautta kunnes balongi avasi tarpeeksi synnytyssaliin.. olin äärirajoilla jo, epiduraali auttoi kuitenkin ponnistusvaiheeseen asti kunnes tunsin kehoni repeävän osiin, häpy liitoksen takia kivut olivat sietämättömät.
    Kun vihdoin sain vauvani syliin niin istukka ei irronnutkaan ja siitä vasta helvetti alkoikin.. sitä revittiin pitkään ja sen takia aloin vuotamaan tolkuttomasti ja jotta kohtu ei täyttyisi verestä minua tyhjennettiin käsin, samalla otin ilokaasua joka vei ajantajun ja luulin että kuolen.
    Sitten vasta vietiin leikkaussaliin- kaikki tämä olisi voitu välttää jos oltaisiin suostuttu sektioon.
    Nyt 3kk synnytyksestä takaumia, masennusta, ahdistusta, vaikka olen saanut maailman ihanimman vauvan.. kiitos tästä.

    • Nimetön sanoo:

      Niinpä. Synnytys on muka se että kärsitään supistuksia ja sitten kun vauva on ponnistettu ulos on kaikki ok. Näinhän ei monesti ole vaan naista teurastetaan ilman kunnollista kipulääkitystä ja sitten ihmetellään kun naiset ei halua lapsia. Suurin synnytyspelon syy on muuten oma aiempi synnytys. Kun syntyvyys on jyrkässä laskussa niin miksi nainen ei saa valita synnytystapaansa? Ilmeisesti matala syntyvyys ei sittenkään haittaa

  • Poh sanoo:

    Liikuttava tarina, onneksi päättyi valoa tunnelin päässä. Minulle kävi onneksi toisin, eli kolmen päivän synnytystaitelun päätteeksi tehtiin sektio, olisi hyvin voinut käydä kuten hänelle. Toisen lapsen kanssa halusin suunnitellun sektion ja onneksi sain. En tunne huonommuutta etten ole synnyttänyt alateitse, pääasia ovat terve äiti ja terveet lapset.