Äitini sairasteli niin kauan kuin muistan. Silti hänen kuolemansa tuli yllätyksenä. Niin se kai aina tulee. Kyllähän sitä tietää, että vanhemmat kuolevat, mutta jostain syystä sen ei usko tapahtuvan.

Kun äiti kuoli, en pystynyt puhumaan siitä kenellekään. Menin töihin normaalisti enkä sanonut edes puolisolleni mitään. En osannut. Kerroin vasta, kun en jaksanut kuunnella miehen jankkausta lattiamateriaalien valinnasta, vaan oli pakko sanoa, että tässä on nyt vähän muuta mielessä.

Mies jätti minut yksin. Hän ei ymmärtänyt miksi itkin öisin eikä ollut tukenani hautajaisissa. Ehkä siksikin surutyöni on ollut niin hidasta. Lapsilleni en ole vieläkään osannut asiasta puhua. He olivat hautajaisissa, ja välillä sanon jotain äidistäni, mutta emme ole koskaan keskustelleet asiasta. Koska minä en osaa.

Tässä vaiheessa, kun äidin kuolemasta on yli kaksi vuotta, alan vähitellen uskoa, että niin on tosiaan käynyt. Mutta silti jollain tavalla en tajua. Hän ei ollut ensimmäinen menettämäni ihminen, mutta äidin kuolema on ollut ihan erilainen juttu kuin kenenkään muun. Vaikka emme olleet paljoa tekemisissä tai läheisiä, tuntuu, että yhteys häneen ei katkea, ihan kuin hän olisi jossain edelleen olemassa.

En muista, että äiti on kuollut. Laitan puhelimen äänettömälle, koska hänellä oli tapana soittaa niin monta kertaa putkeen että lopulta vastaan.

Näytän koko ajan enemmän häneltä. Olen alkanut puhua kuin hän. Kerron ystävilleni, että juuri noin minun äitini tapasi sanoa, ja loukkaannun, jos he eivät reagoi. Hei minä puhuin äidistäni, keskity!

Olen järkyttynyt siitä, että kukaan ei enää muista, että äitini on kuollut. Että muut ajattelevat, että minun pitäisi olla jo toipunut. Voiko tästä toipua?

Äiti tulee mieleen kaikenlaisesta. Siitä, miltä kylmennyt kahvi tuoksuu kahvikupissa – äiti tykkäsi jättää kahvin seisomaan ja juoda sen kylmänä. Sämpylöiden leipomisesta – äiti teki niitä kun tulin koulusta kotiin. Ikoneista – äiti piti niistä. Ruusun tuoksusta – sitä oli äidin hajuvedessä.

Ikkunalaudallani on äidin koristelintu. Joskus surettaa hirveästi katsoa sitä: pieni, yksinkertainen esine, joka ilahdutti äitiä. Esine, joka merkitsi hänelle jotain, mutta en tiedä mitä.

Suru ei ole enää läsnä joka päivässä, mutta kun se palaa, se palaa alkukantaisena ja kaikennielevänä. Eniten vihloo, kun joku valittaa äidistään, tai kun kohtaan muita suruja. En enää voi valittaa äidistäni enkä voi huutaa häntä apuun. Kaipaisin neuvoja ihan arjessa ja ennen kaikkea varauksetonta hyväksyntää silloin, kun on vaikeaa. Kun erosin miehestäni, olisin tarvinnut äidin sanomaan, että selviän kyllä ja että tein oikein. Olisin tarvinnut lohtua.

Kaikkein raskaimpia ajatuksia on kolme:

– Olen nyt sukuni vanhin. Kolmekymppisenä. Siitä ajatuksesta tulee tyhjä ja kieppuva olo.

– Olen ainoa, joka muistaa lapsuuteni. En saa kuulla keneltäkään muistoja enkä vertailla niitä kenenkään kanssa.

– Kenenkään ei ole enää pakko rakastaa minua. Puoliso voi lähteä ja lapset menevät menojaan, mutta äiti rakastaa aina kaikesta huolimatta…

…paitsi silloin, kun äiti on kuollut.

Mutta menetyksen oppii hyväksymään, ainakin välillä. Suukottelen lapsiani monta kertaa putkeen. He kiemurtelevat pakoon, kuten minäkin lapsena. ”Pussaan sut pöpiksi”, sanon. Niin äitikin aina sanoi minulle.

Nimim. Vieläkin ikävä

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 30 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Pelokas Peruuta vastaus

30 vastausta artikkeliin “Tältä tuntuu, kun äiti kuolee”

  • Nimetön sanoo:

    ”itkin”

  • Pelokas sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi. Äitini on vielä hengissä mutta pelkään todella paljon miten selviän kun on aika. Ja hän tosin on myös vielä ainoa lähisukulaiseni, en tiedä miten päin olla, koko asia ahdistaa suunnattomasti, vaikka äiti onkin vielä hyvässä kunnossa. Mutta kun kaikki ollaan laina-ajalla…

  • Sartsa sanoo:

    Hae apua❤Mieli ryhmä, siellä on erilaisia sururyhmiä jossa on lupa surra. Suosittelen❤

  • Eräs sanoo:

    Menetin oman äitini samanikäisenä. Hänellä oli ollut syöpä yli 10 vuotta ja siitä en pystynyt puhumaan kenenkään kanssa, en myöskään saattohoidosta, jossa hän oli useamman kuukauden. Vasta kuoleman jälkeen kerroin asiasta muille. Meni monta vuotta, kun ajattelun äitiä joka ikinen päivä ha joka ikinen tunti. Aina kun minulle tapahtui jotain iloista tai surullista, olin valmis soittamaan äidille ja vasta puhelin kädessä tajusin, etten voi soittaa hänelle. Kuolemasta on nyt 12 vuotta ja enää hän ei ole puheissani ja ajatuksissani. Aika auttaa.

  • Anna sanoo:

    Kyllä sun äiti rakastaa sua haudan takaakin, eikä jätä sua ikinä yksin. Mun isä kuoli 13 vuotta sitten, ja vaikka isää perheen kesken muistellaan ja suru on tavallaan helpottanut, niin välillä se saapuu lamaannuttavana aaltona, ja itku tulee. Varsinkin sillon, kun itsellä on vastoinkäymisiä, tulee isä mieleen.

  • mummo sanoo:

    Mutta äitisihän elää. Hänen rakkautensa ei ole hävinnyt minnekään, otat vain sen vastaan etkä sulje sitä itsesi ulkopuolelle. Tämä aistein havainnoitava maailma ei ole kaikki mitä on.