Olen hämmentyneenä seurannut tätä outoa pettymysten täyttämän äitiyden kulttuuria.

Pettymyksen määritelmä on seuraava: mielipaha, joka syntyy, kun odotukset ja toteutuma eivät kohtaa. Tästä seuraa se, että mitä korkeammalla odotukset ovat, sitä enemmän ”jää tilaa” pettyä, ja mitä yksityiskohtaisempia suunnitelmia on tehty, sitä suuremmalla todennäköisyydellä joku yksityiskohdista laistaa odotukset.

Elämässä harvoin asiat menevät (varsinkaan lasten kanssa) niin kuin oli suunniteltu. Sen lisäksi, että elämä itse keksii sijoittaa tielle mutkia, on lapsen kanssa mukana ihkaelävä muuttuja ominaisuuksineen. Se muuttuja ei välttämättä aina sopeudu vanhempiensa odotuksiin. Ja vielä vähemmän luonto.

Ymmärrän, että ihmiselle voi tulla synnytystrauma, jos synnytyksessä menee jotakin pahasti pieleen: äiti tai lapsi vahingoittuvat, tai synnyttäjä on jätetty pelkoineen ja kipuineen yksin. On selvää, että moisesta voi jäädä paha olo, joka vaatii läpikäymistä usein myöhemminkin.

Sitä en ymmärrä, että synnytykselle ensin luodaan kaksisivuinen raideri valaanlauluineen ja yrttihauteineen, ja sitten, kun lapsen turvallisuuden vuoksi joudutaankin turvautumaan suoraviivaiseen lääketieteeseen ja heittämään listalla lapsivesilintua, ollaan synnytyspettyneitä.

Pettyneitä, koska oma elämysmatka meni pieleen. Lapsi ja äiti säilyivät hengissä ja ehjinä, mutta elämys sirpaloitui.

Sama koskee imetyspettymystä: jos tavoitteena on WHO:n siunaamasti imettää kaksi vuotta ja lapsi tekeekin tenän 9 kk iässä, imetyspetytään ankarasti.

Imetyspettymyksen kanssa draamaillaan kuin imetyksen onnistumattomuudessa olisi kyse jostakin aivan valtavasti äitiä ja lasta vahingoittavasta asiasta. Omaa mielipahaa julistetaan palstoilla kokonaan huomiomatta sitä, että tätä sekoilua seuraavat vierestä mm. ne, jotka eivät esim. lasten valuvikojen vuoksi ole voineet imettää lainkaan.

Pettymyksillä on myös lietsova kannustajajoukko: erityisesti luonnonmukaisen synnytyksen kannattajista ja hurmahenkisistä imetysaktivisteista löytyy niitä, jotka omahyväisillä oikeaoppisuuden julistuksillaan luovat suorituskeskeistä ilmapiiriä äitien keskuuteen. Ikään kuin Facebook-palstalta oikealla toiminnalla ansaitut pisteet mittaisivat millään muotoa äitiyttä. Ja ikään, kuin synnytys tai imetys millään tapaa määrittäisivät onnistumista äitinä.

Koko pettymyskulttuuri on mielestäni syntynyt yksityiskohtaisen suoritusvanhemmuuden kainalossa, ja on suoranaista first world -problemointia pahimmillaan. Jokaisen synnytys- ja imetyspettymyksen käypään hoitoon pitäisi kuulua perspektiivikierros Lastenklinikalla: niiden lasten luona, jotka ovat saaneet pieleen menneessä synnytyksessä aivovamman, ja vaikka niiden, jotka eivät voi syödä suun kautta koko elämänsä aikana mitään. Heidän äitiensä kanssa keskusteleminen voisi tehdä erityisen hyvää.

Joo, jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Joo, jokainen kokee tunteensa omassa viitekehyksessään, eikä ulkopuolelta voi arvioida tunteen raastavuutta. Mutta voitaisiinko yhdessä tehdä jotakin sille hysteeriselle vaatimuslistalle, jonka äidit omaksuvat toisilta äideiltä, ja joka on omiaan kasvattamaan pettymyksen ja häpeän tunteita?

Oletko sinä se äiti, joka ruokkii toisten äitien häpeää?

Nimim. Raivo Äiti

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 22 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Tuleva kätilö Peruuta vastaus

22 vastausta artikkeliin “Synnytyspettymys, imetyspettymys, äitiyspettymys?”

  • Just näin sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Ihmiset jotka pääsee elämässä helpolla muuten tuntuu valittavan kaikesta ja aiheuttaa itselleen ongelmia pienestä. Jos on oikeita sairauksia ja vaikeuksia niin ei oikein jaksa tuollaisia ihmisiä jota kommenteissa näkyy.

  • Vierailija sanoo:

    Olipa ilkeä ja epäempaattinen teksti…

  • Miuku sanoo:

    Olen varmaan ainut, kuka ei kokenut tätä kirjoitusta negatiiviseksi tai lyttääväksi niitä naisia kohtaan, kenelle on jostain syystä tullut pettymys, vaan lähinnä kritisoidaan tätä vallitsevaa suorituskeskeistä ”vain tietty tapa on oikein”- vaatimuksia, mitä varsinkin some ruokkii.

    Itse sairastuin uupukseen kahden lapsen jälkeen, ja osa syy oli nämä jatkuvat vaatimukset, mitä esim.some ja blogit, ja muut äidit ruokkii. Hormonipäissään ja varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla, ei vaan ymmärtänyt, mitkä tavat ovat itselle parhaita, ja mikä on riittävän hyvää, suoritin täydellisyyttä.

    Etsin ”tietoa” netistä, keskustelupalstoilta yms.ja loputon suo oli edessä. Ja pää vain sekoaa, kun tajuaa, ettei kykene kaikkeen, mistä vauhkotaan.

    Esim.ennen ensimmäistä synnytystä ymmärsin, että mitä vain voi tapahtua, ja voin revetä pahasti. Ja näin kävikin, se kuului asiaan.
    Toisen raskauden kohdalla olin lukenut enempi netissä vauvapalstoja, ja synnytyksistä. Toinen synnytys oli uskomattoman hyvä kokemus, olin aivan mestari. Mutta. Taas paikat repsahteli rikki, ja tikkejä tuli. Ja tästä!! Minulle tuli aivan kamala syyllisyys ja huonommuuden tunne!! Ja miksi? Koska netissä ”mammat” ylpeili sillä, miten synnytyksestä ei tullut edes pientä nirhaumaa, ja heti sairaalasta palattua ollaan kantoliinailemassa ja tekemässä sitä tätä tuota, ja raskauskilotkin jäi synnärille.

    Synnytykseni oli täydellinen, mutta muiden naisten aiheuttama ”tikkihäpeä” meinasi pilata koko kokemuksen. Aivan älytöntä. Ja tuota ”tikkihäpeää” ei minulle olisi tullut, ilman somen ihania ryhmiä.

    Nyt toipuessa uupumuksesta, olen kieltänyt itseltäni kaikki vauvablogit, ja somen vauvaryhmät. En selaile netistä ohjeita, esim.vauvan syömisjuttuihin, vaan pyydän ammattilaisilta apua, jos joku mietityttää.

    Tämä palsta on ainut, mitä uskallan silloin tällöin lukaista. Ja vaikka muut pahoittivat mielensä tästä kirjoituksesta, niin komppaan aloittajaa kyllä täysin, niin totta joka sana.

  • joku sanoo:

    nyt on niin törkeä kirjoitus, että ihmettelen, miksi se on pitänyt täällä julkaista. aivan varmasti todella monelle tulee vielä pahempi olo tätä lukiessa, kun olisi kaivannut tuen sanoja ja ymmärrystä. sen sijaan: olet paska äiti kun et esimerkiksi ole onnistunut ruokkimaan lastasi parhaalla mahdollisella ravinnolla, mutta olet myös paska ihminen ja tyhjästä kitisijä, kun KEHTAAT olla vielä pettynyt! aina menee jollain huonommin, jos ei muilla, niin Ampomaan lapsilla. missä menee raja? mitä sä first world problem -nynnykkä siinä kitiset kun lapsesi on teholla, kun on niin paljon lapsia lapo-rinkien orjana? törkeä ja ilkeä teksti, jos tätä sivua joku toimittaa niin häpeäisitte että julkaisette tällaista pahanmielen paskaa myös pettymys on sallittu tunne! ja nää on isoja, intiimeitä ja tunteellisia asioita.

  • Meki sanoo:

    Ihana kirjoitus, kiitos. Helpottaa kovasti sektion ja epäonnistuneen imetyksen jälkeen lukea kuin omia ajatuksiani täältä.

  • Tuleva kätilö sanoo:

    Häpeä, ylimielisyys ja väheksyntä; asioita, jotka tuhoavat ja rikkovat ja joita tällaiset kirjoitukset lietsovat. Soisin kirjoittajan menevän itseensä ja miettimään, miksi on oikeutettua tällaisen kirjoituksen kautta levittää negatiivisuutta ”ihmettelyn” varjolla.

    Toisen ilo tai pettymys ei saisi olla toiselta pois. Empatian, myötäelämisen kyky on taito, jota voi harjoitella heittämällä romukoppaan omat ennakkoajatuksensa tai mielipiteensä. Olemalla läsnä toiselle ihmiselle ihmisenä, joka näkee ja kuulee toisen pelon ja huolen arvostelematta. Arvottamatta kokemuksen mittavuutta omista lähtökohdistaan vaan rakkaudesta käsin. Jos sitä rakkautta ja epäonnistumisen hyväksyntää ei pysty antamaan itselleen niin vaikeaahan sitä on antaa toisellekaan.

    Tästä on kyse pettymyksissä, joiden laukeamattomat tunnekuormat siirtyvät äitiyteen, kun oman keho ja mieli eivät ole kyenneet ehkä toimimaan yhteistyössä synnytyksessä. Oikeanlaista ”laukeamista” ei ole ehkä tapahtunut ja pelko voittaa antautumisen. Kun vuorovaikutussuhteen luominen omaan lapseen tuntuu vaikealta imetyksen epäonnistuessa.

    Huono Äiti, anna armoa itsellesi ja muille.

  • tuetaanToisiamme sanoo:

    Tämä kirjoitus herättää minussa ihmetystä. Kirjoituksessa tuomitaan häpeää toisille tuottavat äidit mutta samalla hyvin selkeästi annetaan aihetta häpeään äideille, jotka ovat kokeneet synnytys/imetys tms pettymyksen ja vähätellään heidän kokemustaan. Saan tekstistä vaikutelman, että kirjoittajalla itsellään on jäänyt käsittelemättömiä kokemuksia ja tunteita maton alle lakaistuksi.

    Synnytyksestä ”elämysmatkailusta” puhuminen alentavaan sävyyn, ihan kuin se olisi vain suoritus josta pitää olla onnellinen, jos hengissä selviää. Synnytys ON elämys, ja suuri kokemus elämässä, miksei se saisi olla voimaannuttava ja positiivinen! Onhan kyseessä pyhin ja merkittävin tapahtuma elämässä, oman lapsen syntymä.

    Mikään synnytys ei ole toista parempi tai huonompi ja ulkoisesti samanlaiset synnytykset voivat tuottaa hyvin eri kokemuksen naiselle. Ja jos käy niin, että synnytys aiheuttaa pettymyksen itselle, ei totisesti tilannetta auta se, että kieltää nämä tunteet itseltään ja lakaisee maton alle ”selvittiinpä sentään hengissä”- asenteella.

    Itselläni synnytys oli voimaannuttavin ja upein kokemus elämässäni ja todella toivon että kaikki naiset saisivat kokea oman voimansa, joka synnytyksessä ilmenee vahvasti. Synnytykseen valmistautuminen ja synnytys-toivelistan tekeminen on todella suotavaa ja kannattavaa, vaikka synnytys ei sujuisikaan täysin toiveiden mukaisesti. Positiivinen synnytys antaa kuitenkin paljon vahvemmat lähtökohdat vauvan kanssa arjesta selviämiseen ja todennäköisyys siihen kasvaa, mitä vahvemmin synnytykseen on etukäteen valmistautunut.

    Meidän on aika naisina luoda uutta, hyväksyvää ilmapiiriä, jossa annamme tilaa toisten kokemille tunteille ilman vähättelyä toisten kokemuksista. Omien kokemusten käsitteleminen ja tunteiden salliminen on todella suotavaa, jotta välttyisimme katkeroituneilta äideiltä.
    Samalla välitämme tätä uutta, hyväksyvää kulttuuria myös lapsillemme!

    • Johanna sanoo:

      Kiitos Tuetaantoisiamme!

      Mulle tuli todella tuomittu, arvosteltu ja paha olo tästä Huonon äidin tekstistä ja sun kirjoitus vähän paransi sitä. <3

      Synnytys voi joko vahvistaa uskoa omaan kehoon ja muihin ihmisiin tai se voi pahimmillaan romuttaa ne molemmat. Aloittaja vähättelee rajulla kädellä tärkeän ja suuren kokemuksen vaikutusta naisen elämään.

  • Ilona sanoo:

    Nyt olet turhan mustavalkoinen. Pettymykset kuuluvat elämään, on ne sitten itse luotuja tai tielle tipahtaneita.
    Pikemminkin kuvailemassasi tilanteessa pettymysten käsittelyn taito on avainsana.

  • Marja sanoo:

    Eli käytännössä tunteisiinsa ei saa mielestäsi olla oikeutta?
    Tai joo, jos ei vaan erehdy puhumaan niistä ääneen.

    Tämähän se vasta onkin suorituskeskeistä äitiyttä.
    Tulee ihan sota-aika mieleen. Mölyt mahaan ja elämä isänmaalle.

    Puhukaat äidit, nyt elämme 2010-lukua, äiditkin saavat tunteistaan puhua!
    Kaikista tunteistaan.

  • Teet niin tai näin... sanoo:

    Esikoistani imetin kolme kuukautta ja toista lasta 2,5vuotta. Esikoisen kanssa törmäsin ”mansikkeihin”, jotka olivat rikastuneet ylimääräisen äidinmaidon myynnillä ja leiponeet jopa sämpylöitä liiasta maidosta. Tuttipullosta juotettu vastike herätti syvää inhoa ja halveksuntaa näissä mansikeissa. Kuopuksen kohdalla oli pakkorako. Hän ei suostunut syömään pulloa tai edes tuttia. Olin epävarma, tuleeko maitoa tarpeeksi, koska lapsi halusi syödä tiuhaan. Isänsä lainasi neuvolasta puntarin ja teki syöttöpunnituksia parin viikon ajan. Opin luottamaan, että maitoa tulee. Yhteenkään mansikkiin en törmännyt. Ja lopulta minuun suhtauduttiin kuin friikkiin outolintuun, koska imetin niin kauan.
    Kanssasisarten mielestä tein molemmilla kerroilla väärin. Lapseni ovat jo aikuisia ja molemmista tuli erittäin terveitä ja hienoja kansalaisia. Äidistä huolimatta.

  • Kahden lapsi sanoo:

    Kyse ei ole siitä että nainen pettyisi siihen ”elämysmatkaan” vaan siihen että OMA keho pettäää sillä hetkellä kun tarvitsisi sen toimivan. Esimerkiksi avautumista ei tapahdu tai lapsi ei pääsekkään laskeutumaan synnytyskanavaan tms. Ja toki jokainen nainen tekee päässään/paperilla sen unelmien synnytyksen, mutta aina kannattaa varautua siihen että kaikki ei mene niinkuin suunnittelee.

    Omakohtainen kokemus on imetyspettymyksestä, ja voin sanoa etten kuulunut esikoisen syntymän aikaan mihinkään imetys ym ryhmään. Koko raskausajan ajattelin että kyllä se onnistuu kun kautta aikojen nainen on iskenyt tissin vauvan suuhun ja se siitä, mutta kun se ei mennytkään niin ja keho ja rinnat petti silloin kun niitä olisi tarvinnut. Tuli joku alkukantainen tunne etten voi ruokkia poikastani jne, vaikka siis onhan ne korvikkeet keksitty.

    Ja mitä olen asiasta lähipiirin vanhempien naisten kanssa keskusteltu niin ihan samoja pettymyksiä on ollut jo 70-50v sitten kun oma keho on pettänyt sillä hetkellä kun sen toivoisi toimivan. Ja epäilen ettei silloin kauheasti ole ollut somen jne tuomia paineita kun ei synnytyksestä jne liiemmin ole puhuttu kuin nlassa tms.

  • Karla sanoo:

    Sanot ettet kritisoi pettymystä vaan ylimitoitettuja odotuksia, mutta sitä ennen olet sekä kritisoinut että pilkannut ja arvostanut nimenomaan pettymystä.

    Ärsyttääkö sinua, että sille on oma sana? Vai mistä on kyse?

    On vain hyvä jos ihminen tiedostaa, että häntä surettaa ettei merkittävä elämän jakso tai tapahtuma ollut sitä mitä odotti. Vaaditko myös, ettei esim avioeron jälkeisinä kipeinä aikoina pitäisi puhua tuskastaan ja pettymyksestä, koska olihan hyviäkin aikoja ja sellaista se on ja joiltakin on jopa lapsi kuollut?

  • Neljän lapsen äiti sanoo:

    Liian ruusuiset kuvitelmat äitiydestä.
    Kaikki ei aina mene niin kuin kuvittelee.
    Eiköhän lapsen ja äidin selviytyminen pitäisi olla tärkeämpää kuin jokin korkealle tavoteltu unelma mikä särkyy.
    Eihän kukaan kohta halua synnyttää alateitse kun keisarileikkauksia tehdään äidin mielialan tai pelkojen suhteen liian herkästi. Imettämisestä puhumattakaan eihän kohta haluta imettää kun se sitoo nykyajan nuoria äitejä ja suurimmalla osalla alkaa olla silikonirinnat. Nuoret äidin ovat tänäpäivä se ryhmä mikä vaatii ja saa tahtonsa läpi. Meno vaan hurjistuu ja isovanhemmat ovat hoitajan ja kasvattajan roolissa uudestaan.
    En tietenkää asiaa yleistä, mutta tähän ollaan hurjaa vauhtia menossa.
    Äitiydestä voi myös nauttia kukaan ei hetkessä synny äidiksi se taito tulee kokemuksesta. Yksin emme kasvata lapsia vaan lapset kasvattavat myös meitä vanhempina.

  • Rikkinäinen selviytyjä sanoo:

    Omat syyni synnytyspettymykseen:

    1. En kestänyt kipua, lamaannuin
    2. En tuntenut rakkautta lapseen, kun sain hänet syliini, olin täysin turta
    3. Olin henkisesti ja fyysisesti niin rikki, että en pystynyt hoitamaan/olemaan lapselleni läsnä ensimmäisinä tunteina ja yönä, väsymys, kuume, lääkkeet.

    Nämä syyt ovat johtaneet siihen, että kyseenalaistan jatkuvasti äitiyttäni, rakkauttani lastani kohtaan sekä poden jatkuvaa syyllisyyttä siitä, jos en pysty aivan joka hetki olla läsnä lapselleni.

    Vaikka siis synnytykseni meni sinänsä ”ok”, että lapsi tuli alakautta ja selvisimme molemmat hengissä, ei se valitettavasti riitä. Pitkän, komplikaatioita täynnä olevan, vaikean ja traumaattisen synnytyksen kokemus ei unohdu hetkessä, edes vuosissa. Koko synnytystapahtuma on määritellyt äitiyttäni, naiseuttani ja tulevaisuuttani. Harmittaa ettei kaikki mennyt ”kuin strömsössä”, sillä äitiys olisi ollut mahdollisesti kohdallani paljon helpompaa. Paskat elämyksestä – kunhan synnytys olisi mennyt edes jotenkin inhimillisyyden rajoissa…

  • Terhi sanoo:

    Olen kokenut, että toiset äidit ovat julmimpia arvostelijoita, mitä äitiyden suhteen maa päällään kantaa. Olen sentään heidän silmissään synnyttänyt ”lähes oikein”, kun pungersin pojat alateitse, esikoisen vieläpä keuhkokuumeessa, enkä turvautunut sektioon. MUTTA halusin epiduraalin, ENKÄ imettänyt kumpaakaan. Yritin kyllä, mutta kun maitoa ei tullut. Kommentti oli tyyliin ”et yrittänyt tarpeeksi”
    Omat odotukset ja toiveet synnytyksen suhteen saivat kätilön huokaisemaan helpotuksesta. Totesin, että riittävä kivunlievitys ja kätilö ”synnyttää” päivittäin, että etköhän tiedä, mitä teet. Ja hyvin meni. Kumpikin synnytys oli loistokokemus.
    Imetyshommat ei totisesti menneet omien odotusten mukaan, mutta minkäs teet. Eniten tympii selitellä asiaa toisille äideille.
    Koko nyky maailmasta tulee mieleen eräs keskustelu, jonka todistajana taannoin olin. Eräs nuori nainen sanoi ystävälleen jättävänsä poikaystävänsä. Kaverin kysyessä, miksi, tyttö vastasi, että ”ku ei se niinku mun synttärinä ku toi jotain kukkia kaks kertaa ja käytiin vaan syömässä” Kaverikin oli hieman hämmentynyt ja kysyi, että miks sen takia ny miestä jättää. Johon tyttö, että onhan se poika ihana ja komea ja pitää huolta ittestään mutta sit ku se ei koskaan keksi mitään mahtavaa, esim. vie karibialle tai reissuille… Kaveri oli ihan yhtä hämmentynyt kuin minä.
    Miksi nuoren, arviolta alle 25v, miehen pitäisi viedä tyttöystävä karibialle joka synttärinä tai merkkipäivänä? Mielestäni tämä kuvaa hyvin nykyistä Insta-maailmaa, jossa ihaillaan miljonäärijulkkiksia ja unohdetaan, että tavallisia ihmisiä suurin osa on, ilman sen kummempia elämyksiä synnytyksen, synttäreiden tms suhteen.

  • Lurre sanoo:

    Oih voih. Se, että jossain muualla on huonommin (first world problems), niin miten se on pois siitä, että synnytyskulttuuria yritetään kehittää perhelähtöisempään, synnyttäjää aktivoivampaan suuntaan? Ihan samalla logiikalla voisi sanoa, ettei tasa-arvoa Suomessa kannata enää ajaa, kun afrikassa asiat on paljon huonommin, ja että ”tehdäänpäs kierros afrikkaan, niin saadaan vähän perspektiiviä asiaan”. Juu, ei se taida ihan niin toimia kuitenkaan.

    On ihan tutkittu juttu, että synnyttäjä, joka on kokenut synnytyksessä olevansa aktiivinen toimija, on vähemmän pettynyt synnytykseensä, kävi miten kävi, kuin hän, joka ei ehkä ole ottanut asioista niin paljon selvää, ja valmistautunut. Ja onhan sitä synnytystä helpompi myös käydä läpi, kun on ymmärrystä asialle.

    Kyllä, synnytys voi olla SYNNYTTÄJÄN mielestä epäonnistunut, vaikka kaikki osapuolet ovatkin jääneet eloon. Vaikka se on se tärkein juttu, tietenkin, niin ei se kuitenkaan ole mittari kaikelle. Ja miten se on suorittamista, että tekee töitä valmistautuakseen, jotta sitten synnytyskokemus mahdollisesti olisi sellainen, että sen kanssa pystyy elämään?

    Ja ei, eihän se synnytys tai imetys mittaa sitä äitiyttä millään tapaa. Kuka edes väittää niin? Nykyäänhän nimenomaan puhutaan äitiyden tai paremminkin vanhemmuuden monimuotoisuudesta ja kirjosta.
    Tämä kirjoitus jos mikä, on äitiyttä ja toisten kokemuksia lyttäävä ja arvosteleva. Kurjaa luettavaa vielä nykypäivänä, nykyajan tiedoilla 🙁

    http://iloaeloa.blogspot.fi/

  • Äiti sanoo:

    Huhhuh!

    Autetaan niitä pettyneitä, ei kielletä heidän tunteitaan. Todella ärsyttävä teksti.

  • Äiti minäkin sanoo:

    Oletko sinä se äiti, joka ruokkii toisten äitien häpeää? Ainakin kirjoitus valitettavasti pursusi juuri tätä.

  • IsoJohanna sanoo:

    Tuossa kirjoituksessa tulee hyvin esille se että tänä päivänä yhteiskunnassa ollaan hyvin itsekeskeisiä. Mitä muista kunhan minä saan hyvän kokemuksen, minä minä minä…. Juuri niin että ollaan pettyneitä jos lapsen hengen pelastaminen vaati muutakin kuin valaan ulvontaa. Kun menee hyvä kokemus pieleen. Eikä se mennyt ollenkaan niin kuin olin suunnitellut.
    Sama itsekkyyden trendi on nähtävillä ihan yleisesti muutenkin. Ihmiset haluavat kyllä jälkikasvua mutteivat jaksa hoitaa eivätkä selviä mistään asioista yksin. Tänä päivänä on saatavilla jos jonkinlaista asiantuntijaa ja opastajaa ja netti pursuaa tietoa mutta nämä nykyajan vanhemmat haluavat että kotiin muuttaa joku joka hoitaa asiat niin etteivät ainakaan vanhempien yöunet kärsi eikä elämä muutenkaan pyöri liikaa vain lasten tarpeiden ympärillä vaan vanhemmat saavat tuoda esiin omat tarpeensa ihan ensimmäiseksi. Ihan muuten tiedoksi ua-vanhemmille; elämä menee hyvin harvoin niin kuin on suunniteltu ja se pitää vaan hyväksyä. Pettymysten sietäminenkin kuuluu elämään.

  • Pöh sanoo:

    Älä toivo niin et pety? Ja koska aina on ne nälkäiset lapset, sodat, kuolemansairaat ja köyhyys on aivan asiatonta haluta elämätlä mitään muuta kuin hengissäselviytymistä..

    Jo pidemmän aikaa olen miettinyt mikä ajaa kirjoittajia hyökkäämään kanssasisaria vastaan näinkin kiivaaseen sävyyn. Onko ne omat pettymykset vielä niin pinnassa ja käsittelemättä, että toisten suruprosessin ja toipumisen seuraaminen on kestämätöntä? Menikö omat valinnat pieleen ja nyt harmittaa?