”Siitä on jo vuosi kun suhteeni ”elämäni rakkauteen” loppui. Joka päivä on kuitenkin opettelua elämään. Tuntuu kuin en olisi koskaan elänyt. Tehnyt asioita. Minä, yli nelikymppinen monen lapsen äiti- mietin tällaistä.

Joka ikinen aamu mietin, onko sallittu aika herätä, täytyykö minun nousta vai jatkaa uniani. Varovasti nousen, kuuntelen. Nousen ja mietin keitänkö kahvia itselleni vai muille. Voinko vetää vessanpöntön aamu pissalla? Voinko laittaa pyykkikoneen päälle? Voinko? Vai jätänkö iltaan ja mietin onko se silloinkaan oikea aika.

Käyn kaupassa ja mietin onko tämä ruisleipä varmasti oikeaa vai onko sämpyläpäivä? Onko jogurtti oikeaa? Mitä ruokaa teen, että se on hyvä?

Kaveri soittaa: lähtisinkö kahville? Puhelimen pirinä meinaa saada mulle sydänkohtauksen, miten minulla on äänet päällä! Virhe. Apua! Vastaan kuitenkin. Sydän hakkaa. Mitä ihmettä sanon? Voinko lähteä. En. En lähde. Parempi etten lähde. Kunnes tajuan, että voin lähteä.

Kotona lapset kiukuttelevat ja tulee kavereita kylään. Mietin, mitä tekemistä keksin heille, ettei heistä lähde pihaustakaan. Mietin mietin mietin kunnes huomaan, ettei tarvitse.

Televisiota katsellessa mietin, mitä voin katsoa. En siis katso mitään. Mutta pitäisikö? Kunnes huomaan, että voin katoaa mitä tahansa ja milloin tahansa.

Voin oikeasti nukkua valvoa huutaa olla hiljaa – tehdä mitä tahansa.

Mietin, miten myrkyllinen parisuhde sai minusta, maailman vahvimmasta, rohkeimmissa ja sanavalmiista naisesta tälläisen hiiren? Miten ihmeessä saatoin kuvitella sen olevan elämäni paras ja ihanin parisuhde. Kun minua ja minun tekemisiä ja lasteni tekemisiä hallittiin täysin. Miten saatoin kuvitella, että se on oikein? Ja miten saatoin kuvitella, että kaikki ”rangaistus” oli oikein? Miten ja kuinka sairas ihminen onkaan joka kykenee sellaiseen?
Enkä tiedä olenko enää koskaan se entinen itseni. Ajattelen että olen parempi. Olen vahvempi. Ja että minä selvisin. Minä selvisin!
Vai selvisinkö?”

Seija

– Jos koet väkivaltaa tai sen uhkaa, akuutissa tilanteessa soita 112. Asiasi ei ole liian vähäinen. Soita apua myös jos epäilet, että esimerkiksi naapurissa on perheväkivaltatilanne.

– Jos koet tai olet kokenut henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa läheisessä suhteessasi, saat apua Nollalinjasta, p. 080 005 005. Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Soittaminen on ilmaista. Kun soitat Nollalinjalle, saat keskustella tilanteestasi, kokemuksistasi ja peloistasi puhelinpäivystäjän kanssa. Sinun ei tarvitse kertoa puhelimessa nimeäsi. Päivystäjä ei myöskään näe puhelinnumeroasi puhelun aikana eikä sen jälkeen. Puhelusta ei jää jälkeä puhelinlaskuusi.

Naistenlinjan verkko- ja puhelinpalvelut auttavat kaikenikäisiä väkivaltaa kokeneita ja siitä huolestuneita naisia.

Raiskauskriisikeskus Tukinainen tarjoaa ammattiapua seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä selviytymiseen.

Ensi- ja turvakotien liitto auttaa lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ja sitä käyttäneitä. Päivystävien turvakotien numerot löydät täältä.

Rikosuhripäivystys tarjoaa maksuttomasti tukea ja neuvoja rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja todistajille. Apua saa puhelimitse, verkossa ja kasvotusten. Auttava puhelin p. 116 006.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle vaihdettu uuteen Peruuta vastaus

10 vastausta artikkeliin “Selviänkö koskaan elämäni kahlinneesta exästä?”

  • Seolenmä sanoo:

    Menin naimisiin ihanan miehen kanssa. Lapsen kuolema ja vaikeudet muutti miehen hirviöksi. Pikkuhiljaa huomasin olevani palvelija, lasten- ja kodinhoitaja, jota kontrolloitiin jatkuvasti. Lopulta opin olemaan yksin, koska olin aina yksin. Mies oli öitä pois kotoa, reissuilla ja ties missä. Minulla ei ollut koskaan rahaa, tai autoa käytössäni. Ystäviä ei enää ollut, kun mies ei pitänyt heistä yhdestäkään.
    Aloin nauttia, kun sain olla yksin. Miehen läsnäolo oli kammottavaa. Tein kaiken väärin, lapset teki kaiken väärin.
    Ajatuksissani päädyin eroon ja taistelin pitkään, että sain sen. Saman katon alla asuminen oli piinaavaa eron aikaan. Miehellä oli jo uusi nainen, minua hän ahdisteli. Tuli suihkuun yllättäen ja katseli, ei suostunut menemään pois. Sanoi, että periaatteessa olemme naimisissa vielä, joten aviollisetvelvollisuudet pitäisi suorittaa. Koin henkistäväkivaltaa vuosia ja meinasin murtua. Erosta on vuosia, eikä tämä mies ole jättänyt vieläkään minua rauhaan. Uusille naisilleen selittää juttuja, että on ollut narsistisessa avioliitossa. Omasta tahdostaan tapaa lapsiaan hyvin harvoin, mutta ihmisille kertoo tarinaa, että hänet on vieraannutettu lapsistaan. Hänen nykyinen vaimonsa vihaa lapsiamme ja minua niin paljon, että purkaa vihansa lapsiini. Luulin, että ero tarkoittaa eroa. Myrkyllisestä ihmisestä ei pääse koskaan eroon. Varsinkin jos on yhteisiä lapsia, se on keino iskeä kokoajan sisimpään toista.

  • Apilankukka sanoo:

    Sitten kun hän ei enää pysty tekemään kiusaa ja kontrolloimaan lasten kautta, sitten vasta oon kokonaan vapaa.

  • Manssu sanoo:

    Kesti tosi kauan päästä irti. Vuosien päästä huomasin edelleen piilottelevani asiapapereita, tavaroita, jopa tosiaan karkkia. Kaikki piti tehdä salassa, jos halusin jotain itselleni. Aikaakaan en olisi saanut käyttää vaan omaksi ilokseni, en tavata ystäviä enkä liikkua muuta kuin kodin ja työpaikan välillä. Vaatteita en olisi saanut ostaa muuta kuin kirpputoreilta. Tiskirättejäkin kuulemma vaihdoin liian usein! Nyt lähdöstäni on 9 vuotta ja hetkeäkään en ole katunut.

  • Poltettu maa sanoo:

    Surullista. Olen myös itse kokenut vastaavaa. Jouduin taistella, että sain pitää kiinni joistain itselleni tärkeistä asioista. Läheiset ihmiset poistettiin elämästäni. Jäin lapsineni miehen armoille. Kuvittelin etten pysty elämään yksin lasteni kanssa, etten pärjäisi. Luulin etten saisi keneltäkään apua. Onneksi sain ja pääsin miehestä eroon. Sen jälkeen olen ollut vuosia psyykkisesti oireilevien lasteni tukena, käynyt itse terapian, kouluttautunut lisää, saanut menestystä työelämässä ja onnistunut uudessa parisuhteessa hyvän miehen kanssa. Silti, vuosikymmenen jälkeenkin, kärsin takaumista ja valtavasta syyllisyydentunteesta lasteni vuoksi. En päässyt suhteesta irti, vaikka lapset kärsivät. Varmasti ainoa joka on jatkanut vain elämäänsä, on tänä hullu mies, jota ei syyllisyys vaivaa. Hän luultavasti jatkaa kuten ennenkin ja samalla tuhoaa muutaman ihmismielen lisää.

  • Onneksi pääsin eroon sanoo:

    Edellisessä liitossa oli henkistä väkivaltaa ( nyt sen vasta oon tajunnut)…erosta on jo yli 5v mutta edelleen monessa asiassa mietin aina hetken…voinko tehdä näin…
    Kun olen ollut yksin kotona ja nykyinen mieheni tulee kotiin…ensimmäisenä tulee mieleen selittää mitä kaikkea oon tehnyt ja miksi istun vaan sohvalla…kunnes muistan ettei tarvitse selittää…
    Eikä tarvitse tehdä mitään…miestä ei kiinnosta vaikka makaisin sohvalla koko päivän.
    Pikemminkin hän kannustaa laiskotteluun, silloin kun siihen on mahdollisuus.
    Kun entisessä elämässä arvostettiin sen mukaan paljonko on saanut aikaiseksi ja mitä kaikkea on tehnyt ( miehen hyväksymiä asioita…esim kotityöt) vie vuosikausia oppia ettei toinen syyllistä jatkuvasti kaikesta mahdollisesta.

  • Been there, done that. sanoo:

    Sinä selvisit! Olet vahvempi kuin koskaan ennen ja huomaat sen kun aika kuluu. Go girl ♥️

  • Lilja sanoo:

    Voimia! Minäkin selvisin mutta arvet ovat ikuiset. Pidin itseäni vahvana mutta minä murruin. Ystäväni ovat hämmästelleet jälkikäteen, että miten on mahdollista, että juuri minut nujerrettiin niin täysin kun he pitävät minua jämäkkänä naisena. Niin siinä kävi. Miehen ”pelin” alati muuttuvat säännöt olivat sellaista sumutusta, että oma pääni meni aivan pyörälle. Nyt saan vihdoin olla vapaa! Minä ja lapset selviämme 💪🏻

  • vaihdettu uuteen sanoo:

    Niin surullisen totta. Ja henkinen väkivalta on niin salakavalaa että siihen loukkuun lankeaa huomaamattaan. Vieläkin kun auto hidastaa tulee kiire laittaa kirja pois – lukeminen on ajan tuhlausta. Ja paljon muitakin asioita tulee mieleen näin jälkeenpäin. Silloin sitä ei tajunnut, oli vaan sairas ja masentunut.

  • eevia sanoo:

    Se että ihminen joutuu rikoksen kohteeksi ei ole hänestä riippuvaa.
    Yksikään uhri ei pyydä, tee rikos ja kohdista se minuun. Olit rohkea, vahva, suuri, pieni, heikko, mitä tahansa ei ole mikään turva vaan ainoastaan rikoksen tekijä voi jättää rikoksen tekemättä.

    Perheväkivalta, henkinen ja fyysinen on rikos. Et ole vastuussa siitä vaan ex miehesi on.

    Vastauksena kysymykseesi: selvisitkö siitä mitä sinulle tehtiin on ei. Et selvinnyt vaan taistelit.

    Sait itsesi ulos. Laitoit vastaan rikoksen tekijälle ja suojelit itseäsi.
    Sinä voitit.

    Haavojen paranemiseen menee vuosia, kysy keneltä tahansa rikoksen kohteeksi joutuneelta.
    Mutta sinä et ole uhri etkä sinä selvinnyt. Olet tämän tarinan sankari ja sinä voitit.

    Kaikkea hyvää jatkoon, elämä kyllä parantaa haavasi..

  • Eronnut sanoo:

    Todellakin näin. Voin ajaa autoa, ja osaan paljon kaikkea. Mulla on oma auto, kaunis koti ja piha jossa voin kasvattaa kukkia mitä haluan. Voin vaihtaa verhot ja sohvatyynyn päälliset kysymättä keneltäkään. Syödä karkkia vaikka joka päivä, vaikkei se olisikaan terveellistä. Voin nukkua päiväunet, ja valvoa jos huvittaa. Elämä onkin aika ihanaa!