”Uusioperhe elämä on ollut tapetilla viime aikoina. Haluan jakaa myös oman tarinani, kun tuntuu että kukaan ei ole samassa tilanteessa.

1.5 vuotta eletty uusperhe-elämää. Minulla kaksi lasta, miehellä kolme. Miehen lapset asuvat meillä vuoroviikoin. Mies eksänsä kanssa kasvatti lapsia vapaalla tyylillä alusta alkaen. Mies itse on myöntänyt että siinä he tekivät virheen, kun oli vielä lasten äidin kanssa yhdessä. Kun minä tulin kuvioihin huomasin aina miehellä ollessani, että mies ei pidä mitään kuria.

Miehen kanssa keskusteltiin ja pikkuhiljaa aloimme luoda sääntöjä ja rutiineja. Ulkoilu, siivoaminen ja ilman ruutuaikaa oleminen oli miehen lapsille ihan uutta. Miehen lapset ovat nyt iältään eskarilainen tyttö, kaksi alakouluikäistä poikaa. Puoli vuotta kun tappeli ulkoilusta, joka siis minulle ja omille lapsille on tärkeää ja itsestäänselvyys, niin se alkoi meillä helpottaa. Uloslähtö alkoi olla lapsille miellyttävää ja siellä oli jopa kivaa.

Muutettiin kaikki yhteen kun oltiin oltu miehen kanssa noin 6 kk yhdessä. Sitä ennenkin kyllä vietettiin aikaa aina jommankumman luona muksuviikoilla.

No tilanne on nykyään seuraavanlainen. Itse olen siis erityisherkkä. Olen ollut aina. En kestä huutoa, sekasotkua tms. Miun kroppa ja aivot menee ihan lukkoon. Minulle rutiinit ovat todella tärkeitä. Taustalla on myös masennusta. Alusta asti on siis miesten lasten kanssa tapeltu rutiineista ja säännöistä. Jotkut asiat, kuten se ulkoilu, ovat helpottuneet, mutta muut vain pahentuneet. Jos miehen lapsilta ottaa puhelimet pois niin itketään ihan samantien että ei ole tekemistä. Mitä voisi tehdä, tylsää.

Sitten kun sanotaan että tuon ikäisen pitäisi osata käyttää mielikuvitusta ja keksiä leikkejä, niin tuijotetaan vain että mitä ihmettä. Yritetään keksiä esim. legoilla leikkimistä. Se kiinnostaa hetken ja sitten taas kysellään miksi ei saa puhelinta, tylsää.

Lasten äidillä ei ole mitään sääntöjä. Muksut saa valvoa niin pitkää kuin haluaa. Alle nelosluokkalainen kehuu kuinka on valvottu yli puolenyön aina äidillä joka päivä, jos on loma ja aina viikonloppuisin. Äidin puolella eskarilainen määrää. Äiti on kaverivanhempi.

Tyttö hyppii sisällä

Kuva Caleb Woods.

Alakoululaiset kertovat isäviikolla meille kuinka ovat äidilleen sanoneet että onko eskarilaisella pakko olla joka ikinen päivä kaveri siellä kylässä tai yökylässä. Eli asia vaivaa heitä. Heitä häiritsee kuinka eskarilainen itkee ja kitisee kokoajan siellä niin kauan kunnes saa tahtonsa läpi. Mutta kun se eskarilainen saa siellä päättää, niin järjestää itkushown, ja itkee ja kitisee koko ajan, jolloin äitinsä menee hänen mukaan. Eli kokoajan kaveri seurana, karkkia ja luuri kourassa.

Meillä ei eskarilainen ole paiskonut ovia tai kitise sen suurempia. Koska me olemme näyttäneet että lapsi ei määrää. Lapsi saa olla lapsi eikä sen tarvitse olla se joka päättää. Toki välillä kokeilee ja järjestää itkushown, jos ei saa tahtoaan läpi mutta se menee nopeasti ohi, kun huomaa että emme anna periksi ja hän ei sillä itkulla saakaan päättää miten jokin asia menee.

Meillä ollessaan pätevät aina miksi ei saa syödä karkkia joka päivä kun äitillä saa. Valvoa niin pitkään kuin haluaa koska äitillä saa. Miksi pitää ulkoilla kun äitillä ei pidä. Minkä takia ei muka saa katsoa puhelinta tai pelata pleikkarilla tuntikausia koska äitillä saa. Miksi pitää oma huone siivota kun äitillä ei pidä. Puoltoista vuotta joka ikinen päivä muistutetaan että meillä on meidän perheen säännöt jota kaikki noudattavat. Että äitillä voi olla eri säännöt kuin meillä.

Nainen sängyllä makaamassa

Kuva Kinga Cichewicz.

Ihan lastenvalvojan kanssa on puhuttu siitä että myös äiti voisi asettaa rajat ja ns perussäännöt voisi olla samat. Äiti on sitä mieltä että hän saa kasvattaa omat lapset tasan niin kuin haluaa. Ja tää on aiheuttanu sen etten minä enää jaksa. En jaksa tapella ja vängätä kaikesta joka saatanan päivä. Miehen lapsia ei kiinnosta. Heidän mielestään kun äitillä on kivempaa koska saa tehdä mitä haluaa. Ovat ihan suoraan siis sanoneet.

Miun pää hajoaa siitä huudosta ja riehumisesta kun kaikki kiljuu ja huutaa ja sotkee. Joka ikinen päivä keskustellaan ja muistutetaan säännöistä ja heti keskustelun jälkeen asia unohtuu muksuilla. Tykkäävät myös olla täällä,siitä ei ole kyse. Sanovat että täällä on kivaa kun ulkoillaan ja myö ihan leikitään lasten kanssa. Mutta tuntuu että valitsevat äidin manipuloinnin kautta. Äiti käyttää lapsia pelinappuloina.

Kerran piti meidät varpaillaan sanomalla että odottakaa lastenvalvojalta puhelua että hän haluaa ottaa eskarilaisen kokonaan asumaan hänelle ja käy vain joka toinen vkloppu meillä. Hänelle on siis kova pala että lapset tykkää minusta. Lapset selittää kuinka äiti haukkuu minua ja lapsiani. Äidille ollaan sanottu asiasta, mutta joka kerta väittää että ei ole mitään sanonut. Kun sitten äiti oli lapselle jo kertonut että ei ole täällä enää niin usein ja mekin pohjustimme eskarilaiselle asiaa niin perui koko jutun. Syytti meitä että mitäs olimme menneet sanomaan sellaista mikä ei ole missään laillistettu…

Lisäksi äiti ostaa lapsille leluja todella paljon, ja sitten syyllistää lapsia että nyt sit ollaan nätisti kun äiti käytti kaikki rahat näihin leluihin. Jouluna teki selväksi lapsille kuinka monta sataa hänellä meni lahjoihin että nyt äiti syökin sitten makaronia. Kun tästä sanottiin äidille että lasten ei kuulu tietää aikuisten raha-asioista niin taas sanoi että nyt kyllä lapset on väritelly tarinaa, että ei varmasti ole sanonut. Jännästi ne lapset vaan osasi kuitenkin sanoa tarkan summan paljon äitillä meni Jouluun rahaa.

Kuva eri suuntiin osoittavista ONE WAY -kylteistä

Kuva Brendan Church.

Rakastan miestäni ja haluan olla hänen kanssaan mutta en jaksa enää tätä uusperhearkea. Tuntuu turhauttavalta tapella lasten kanssa asioista kun eivät välitä. Ymmärtävät mistä puhutaan ja sanotaan mutta ei vaan kiinnosta. Heistä on kivempaa se että saisi tehdä mitä haluaa. Olen mieheni kanssa puhunut ja emme tiedä miten pitäisi toimia. Itsellä masennus pahenee kun tämä kaikki on vain liikaa.

Lapsiviikoilla saatan puoli viikkoa maata sängyssä kun romahdan ihan täysin. Lasten asiat ei kiinnosta ja odotan vain että viikko loppuu. Itken suurimman osan viikosta siksi että pää ei kestä. Pää tulvii yli kaikesta siitä melusta ja tottelemattomuudesta. Olen voimaton. Lisäksi en aseta ikinä itseäni etusijalle. Juttelen ammattilaiselle viikoittain ja ollaan puhuttu siitä että minun pitäisi kerrankin ajatella itseäni ensin. Mutta se tarkoittaisi sitä että sanoisin miehelle että oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini puolesta lapset ei voi enää asua vuoroviikoin meillä. Mistä sitten syyttäisin itseäni ja ajattelisin kokoajan että mies katkeroituu minulle.

Toinen vaihtoehto on että molemmille omat asunnot. Tätä en haluaisi kun erkaannuttaisiko se meidät sitten kokonaan? Ja lisäksi mietin miten lapsille asia kerrotaan. ”Olemme yhdessä mutta nyt asutaan erillään” Haluan huomauttaa etten kohtele lapsia eriarvoisesti. En suosi omia lapsia ja hyljeksi miehen lapsia. Mutta kyllä se nakertaa mieltä jos toiset perseilee mielensä mukaan eikä mikään auta eikä mikään kiinnosta, ja sitten omat tietää miten käyttäydytään, mutta pikkuhiljaa alkavat matkia miehen lapsia.”

Nimim. Uusperheen elämää

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mietiskelyjä Peruuta vastaus

25 vastausta artikkeliin “Saako tätä uusperheen arkea mitenkään toimimaan?”

  • Hyvä, paha äitipuoli sanoo:

    Kuinka tuttua, paitsi se, että lasten äidillä oli lapsilleen säännöt ja rajat, mutta mies ei vastaavia suostunut asettamaan heidän lapsilleen meillä, ei mitään! Eräänlaisena niskurointina vahvatahtoista ex-vaimoaan kohtaan kai, ja kyvyttömyyttä olla lapsilleen isä kaveruuden sijaan. Tai laittoi hän toki kerran rajat: kun olin palanut loppuun enkä ollutkaan enää hänen lasten korvikeäitibackuppina, hän kirjoitti alakoululaisille A4 mittaisen perheen sääntölistan, jakoi sen lapsilleen ja sitten jatkettiin taas entiseen malliin, niitä sääntöjä noudattamatta, ilman rajoja.

    Meillä meni perheenä hyvin kun olimme kahden, sittemmin yhteisen lapsemme kanssa, ja siksi varmaan jaksoin tätä showta niinkin monta vuotta kuin jaksoin. Mutta rupesin pelkäämään niitä päiviä kun ed liiton lapset tuli meille ja 24/7 sirkustelu alkoi. Lapset tiesivät tasan, mistä naruista vetää, ovat kummatkin myöntäneet minulle, että tietenkin käyttivät isänsä olematonta ”kasvatusta” häikäilemättömästi hyväkseen, kun ”ei iskä kuitenkaan välitä”. Kotiintuloajat oli aivan tyhjää sananhelinää, sovitut kotityöt sai ihan vain jättää tekemättä, lakiakin sai isän mielestä rikkoa ilman minkään valtakunnan seurauksia. Toinen lapsi raportoi kaikki epäkohdat meillä äidilleen, minä sain pitkälti syyt niskoilleni niistäkin, koska olinhan se uusi vastuuton naikkonen, vaikkakin syytön heidän eroon.

    Vaikka tästä sekoilusta miehelleni sanoin kauniisti, pyysin, anoin, sittemmin sanoin tiukemmin, suutuin, harkitsin avioeroa, raivosin, itkin, paloin loppuun, masennuin, mikään ei muuttunut. Ei koskaan koko +10 vuoden aikana. Lisäksi kun lapset oli pieniä, niiden päivärutiinit heivattiin minun vastuulle, isällään kun oli tärkeämpää olla somessa tai lukea oman alansa artikkeleita, lehtiä ja kirjoja sekä harrastaa ja kuunnella lempimusiikkiaan.

    Jos lapset olisivat sirkustelusysteemillä olleet meillä viikko/viikko -systeemillä, olisi liittomme loppunut varmaan jo kahteen vuoteen, mutta onneksi olivat vain joka toinen viikonloppu.

    Hauskaa tässä oli vielä se, että ex-vaimo leimasi minut vastuuttomaksi heitukaksi, jonka vastuulle ei halunnut lapsiaan antaa. Tein siis niin tai näin, tein väärinpäin, ja näin jälkikäteen mietin, miksi ylipäätään vaivauduin olemaan näille lapsille se turvallinen extra-aikuinen, joka leikki ja touhusi, piti huolen päivän rytmistä, jonka sylissä sai itkeä surut, pelot ja mielipahat koskien myös heidän vanhempiaan?

    Kun en enää jaksanut yrittää pitää pakkaa kasassa, romahdin, ja minusta tuli se tarinoiden katkera, vihainen, ilkeä ja paha äitipuoli, jonka syyksi sitten sysättiin koko perheen paha olo ja se, että mies petti ja lopulta jätti.

    Kyllä minä tietoisesti lähdin suhteeseen, jossa oli mukana koko paketti. En tiennyt että se tarkoittaisi moista helvettiä. Enkä ymmärrä jälkikäteen, etäisyyttä tuohon saaneena, miten niin kauan jaksoin yrittää, kun peli olisi pitänyt osaltani poikkeusta jo kauan sitten.

    Toista kertaa en sitä vahinkoa tee. En todellakaan pilaa elämääni yhdelläkään uusperhesekoilulla enää.

    Voimia aloittajalle päätit mitä hyvänsä❤️

  • Hyppy tuntemattomaan sanoo:

    Miehelläni kaksi lasta, joista toinen asuu meidän kanssa. Äidin kanssa asuva pikku-neti on… miten sen nyt sanoisi. Pirullinen.
    On varastelua, valehtelua, kiusaamista ja kaikkea pientä mukavaa.
    Olen erityisherkkä. Synkkyyteen taipuvainen introvertti, joka odottaa nyt ihka omaa, ensimmäistä lasta.
    Tyttö vieräilee luonamme joka toinen viikonloppu ja se saa minut romahduksen partaalle.
    Tilanteesta on tullut vastenmieleinen noidankehä, mistä en pääse enää pois. Tytön ollessa meillä koko talon tunnelma muuttuu. Mies möykkää pojalle joka yrittää epätoivoisesti pysyä erossa kiusaavasta siskostaan. Minä ahdistun huutamisesta ja sulkeudun johonkin omiin oloihin. Seuraavaksi huudetaan minulle, kun en viihdy miehen lasten kanssa.
    Sohvalla istuskellessa en voi istua mieheni vieressä, sillä tyttö änkeää väliin.
    Jos tyttö ei saa 100% miehen huomiota, alkaa välitön perseily ja metelöiti, josta ahdistun myös. Jalat vie tilanteesta pois, mutta sitten minulle taas huudetaan, miksi en vietä aikaa heidän kanssaan.
    Kaikki laittamani ruoka on tytön mielestä liian tulista, joten lakkasin kokkaamsta niinä viikonloppuin, kun tyttö on meillä.
    Miehen mielestä komennan tyttöä liikaa, joten lopetin oma-aloitteisen puhumisen kokonaan.
    En haluaisi olla kotona, silloin kun tyttö on täällä, mutta minun täytyy hoitaa työni kotoa käsin.
    Tänään romahdin ja itkin yksin huoneessa, kun mies tuli minulle viisastelemaan, että alan olla aika sekava. ”Kannattaisko jutella jollekki”.
    No kannattaisi, mutta aina kun juttelen asiasta hänen kanssaan päädymme riitaan. Psykiatrille avautuminen ei auta. Tai ei ole ainakaan vielä auttanut.
    Ehdotin eroa, ehdotin asumuseroa, mutta mikään ei kelpaa. Vika on kuulema minussa ja minun täytyy parantua. Minä olen mustasukkainen ja lapsellinen.

    Mitäs sitten, kun mukana kombossa on myös pieni lapsi. Miten pahaksi tämä perseily sitten yltyy?

  • Matkalla sanoo:

    Mekin muutimme yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen, jonka jälkeen ongelmat lapsilla ja meillä alkoivat. Ongelmamme ovat erilaisia, mutta teemat samoja. Minäkin romahdan aina, kun miehen lapset ovat meillä. Itse olen ottanut tilanteesta henkistä etäisyyttä ja opetellut tervettä itsekkyyttä ajatellen omaa jaksamista. En osaa sanoa kuinka meidän käy, mutta olen sinut myös eron kanssa. Et ole yksin!

  • Nimetön sanoo:

    Minä myös kannatan erillisiä asuntoja. On todella kummallista ja vanhanaikaista (?) ajatella, että erillään asuminen olisi jotenkin vähemmän perhe-elämää, kuin yhdessä. Ja lapsille kerrotaan ihan vain, että menette nukkumaan toiseen asuntoon. Aikaa voitte edelleen viettää yhdessä, mutta illalla menette erikseen. Ei lapset pidä sitä mitenkään outona. Minun miehelläni ei ole lapsia, mutta asumme siis erillämme. Hän on minun lapselle varaisi ihan siinä, missä olisi jos asuisi saman katon allakin. Nukkumajärjestelyt eivät määritä perhettä tai sen merkitystä.

    • Nimetön sanoo:

      P.S. Ja jos mies on ollut meillä esim koko viikonlopun, niin kyllä alan jo su iltapäivästä odottaa, että josko se kohta taas lähtisi omaan kotiinsa, ja saan ihan oman rauhan 😅

  • Sippulis sanoo:

    Olette muuttaneet yhteen liian pian.

    Lasten (myös miehesi lasten hänelle) tulee olla etusijalla. Tapaamisia ei voi vähentää, koska isin uus nainen ei kestä.

    Muuttakaa omiin asuntoihin, missä molemmilla omat säännöt ja oma rauha.

  • Mietiskelyjä sanoo:

    En tiedä. Kirjoittaja ei ole valmis asumaan eri asunnoissa miehen kanssa, mutta olisi valmis siihen, että miehen lapset eivät asu enää heillä eli asuvat isänsä kanssa vain joka toinen viikonloppu? Eli aikuinen ei voi olla erossa miehestä mutta lasten tulisi olla erossa isästään? Itse olen kokenut myös vaikean masennuksen ja se todella näkyy ja tuntuu myös lapsille. On mahdollista, että sen sijaan että kirjoittajan omat lapset matkisivat miehen lapsia huonossa käytöksessä, he itse asiassa reagoivat äitinsä pahaan oloon ja perheen kireään ilmapiiriin? Ja miehen lapset samoin, ilmapiiri menee ihon alle ja saa käyttäytymään vielä huonommin. Timeout, sanoisin. Omat asunnot ja tilanteen rauhoittaminen pikaisesti, niin suhteella voi olla vielä toivoa.

  • :) sanoo:

    Kannatan kahta erillistä asuntoa. Niin kurjalle kuin se kuulostaakin, niin kaikissa näissä viime aikoina avaudutuissa uusperhekuvioissa on ollut äiti, joka ei sopeudu uusperheen elämään eri syistä. Loppupeleissä kärsijöinä tulevat olemaan ne isän lapset, jotka kärsivät tilanteesta jo muutenkin joutuessaan elämään matkalaukkuelämää. Kaksi erillistä asuntoa, ja mies voisi sitten elää näiden välillä sitä matkalaukkuelämää, olisi varmasti paras ratkaisu.

  • Uusperheen äiti myös sanoo:

    Voi, kirjoittamasi kuulosti niin tutulle, jopa melkein itseni kirjoittamalle. Meillä uusperhe-elämää takana viitisin vuotta ja vasta nyt viimeisen puolen vuoden aikana alan havaitsemaan eteenpäin menoa sieltä lasten äidin osalta. Meillä uusperhe-elämä kaikkien lasten kanssa onneksi sujuu hyvin, on sujunut jo jonkin aikaa. Kun vielä saisi sen lasten äidin myrkkykeiton keittämisen siellä takana loppumaan, niin hyvä olisi. Ymmärtäisi sen, että omia lapsiaan siinä satuttaa ja hämmentää. Lapset kun tykkäävät olla meillä ja viihtyvät meillä oikein hyvin. Surullista, ettei aikuinen pysty asettumaan asian yläpuolelle ja aidosti tässä kohtaa miettimään sitä lapsen etua. Mutta voimia ja vertaisen halaus täältä! Saa väsyttää ja turhauttaa ja senkin saa sanoa ääneen ja näyttää. Pidä huoli omasta jaksamisestasi!

  • Kokenut sanoo:

    Tarvitset ehdottomasti apua ennen kuin romahdat lopullisesti. Kirjoituksessasi pisti silmään, että et kerro ollenkaan omien lastesi isästä? Missä tämä ex on? Miten omat lapsesi ovat selvinneet näissä kuvioissa? Kerrot myös lapsiviikolla viettäväsi puolet viikosta sängyssä, kun et jaksa! Kuka silloin huolehtii sinun lapsista? Puhumattakaan uusperheestäsi. Ajatuksesi pyörivät nyt noidankehää, etkä selviä siitä ilman apua ulos. Myrkytät ilmapiirin ja pian huomaat olevasi yksin kaikkia vastaan. Toivon sinulle rohkeutta ottaa tilanteesi puheeksi ammattilaisen kanssa. Olet sen ansainnut.

    • Aloittaja sanoo:

      Omien lasten ex asuu toisessa kaupungissa. Lapset tapaavat isää säännöllisesti ilman mitään ongelmia. Omat lapset ei reagoi mitenkään siihen että mein perheeseen tuli kolme lasta lisää. Paitsi ottamalla esimerkkejä siitä miten miehen lapset käyttäytyy. Tykkäävät kun on kavereita. Lapsiviikoilla hoidan kyllä asioita ja olen lasten kanssa vaikka itkenkin todella paljon ja makaan sängyssä. Nykyisin mies hoitaa ulkoilut lasten kanssa esimerkiksi. Joskus lähden itsekkin mukaan. Ruuat yms teen minä mutta koen huonoa omatuntoa siitä että mies joutuu olemaan niin paljon vastuussa lapsiviikolla.

  • Onneksi kohta kaikki on täysikäisiä sanoo:

    Kuulostaa ikävän tutulta. Missä on vahva isä, joka huolehtii että oma jälkikasvu noudattaa sääntöjä?

    Olen itse se paska äitipuoli joka piti kuria tiukasti kun oma isä katseli avuttomana vieressä. Nyt teineistä toinen ei käy meillä ollenkaan, toinen noin kerran kuussa viikonlopun. Mies kärsii tästä mutta itse aloin ahdistua jo viikkoa ennen lasten meille tuloa. Yritin olla jopa töissä niinä päivinä mutta lopulta homma hajosi käsiin.

    Yhteiset säännöt on ehdottoman tärkeitä ja se että isä huolehtii niistä. Miehen ex on lähinnä kapula rattaissa mutta lasten takia välttämätön paha. Meillä myös ex antaa lasten päättää eikä pärjää teineille. On jopa tehnyt itsestään lastensuojeluilmoituksen 🤣

    • Aloittaja. sanoo:

      Isä on läsnä kyllä omille lapsille. Jatkuvasti, päivittäin, joka hetki muistuttaa, muistutamme, säännöistä ja siitä että niitä noudatetaan että perhe-elämä olisi sujuvaa. Ongelmana on se että lapsia ei kiinnosta. Ovat niin tottuneet siihen miten äidin puolella saa käyttäytyä. Jatkuvasti sanomme että vaikka äidin puolella ei olisi sääntöjä niin se ei tarkoita etteikö meillä olisi. Että täällä on yhteensä seitsemän ihmistä.ei voi elää kaaoksessa. Ei muksuja kiinnosta. Joka päivä tapellaan siitä että sitä puhelinta ei katota kokoajan,oma huone siivotaan. Aina syytellään toisia että se levitti tuon legon en siivoa. Ja toinen siirti tuon tavaran en koske siihen. Olemme sanoneet että yhdessä on legoilla leikitty niin yhdessä ne siivotaan. Mutta ei. Ihan huutoraivarit saa etenkin vanhin poika. Tavarat lentelee.
      Se on turhauttavaa kun ei mee asia perille vaikka 1.5 vuotta on isäviikolla joka päivä kerrottu miten asiat on. Ovat muutaman kerran sanoneet että menispä viikko nopeasti että pääsee äidin luokse ni ei kukaan ole komentamassa miten paljon siinä puhelimessa saa oikein olla.

  • Anna sanoo:

    Mun korviin kuulostaa uskomattomalta että yhteen on muutettu 6 kk seurustelun aloituksesta. Jos vielä lapsia viisi niin vielä uskomattomampaa.

    Nopeassa yhteenmuutossa on melko suuret riskit, johtaa helposti eroon kun homma ei sitten toimikaan ja lapset vaan traumatisoituu lisää kun heidän elämäänsä tuodaan vaihtuvia ihmisiä ja tilanteita.
    Pääasia olla hyvä vanhempi omille lapsilleen ja viettää kumppanin kanssa aikaa sitten lapsivapaalla . Tai ainakin testata suhteen kestävyyttä useita vuosia ennen yhteenmuuttoa.

    • Henna sanoo:

      Jep, nopealta kuulostaa. Me tavattiin toistemme lapset eka kerran 6kk kohdalla. Yhteen muutettiin viiden vuoden seurustelun jälkeen. Ei se kyllä ole täysin estänyt uusperheongelmia, ehkä lieventänyt joiltain osin. Miehen ex-vaimo oli hankala 6kk kohdalla, on vähän helpottanut, mutta hankala hän on edelleen.

  • Minde sanoo:

    En pitäisi yhtään erikoisena ratkaisuna kahta kotia, mikäli mies ei ota päävastuuta omistaan. Oman jaksamisesi ja sinun lastesi hyvinvoinnilla ei ole mitään järkeä leikkiä. Toisena vaihtoehtona miettisin, että olisiko 2viikkoa putkeen molemmilla vanhemmilla rauhoittavampi ratkaisu.. tällöin ehkä(?) lapsi tottuisi ajatukseen kahdesta kodista, kaksine sääntöineen, eikä eläisi koko ajan ”matkalaukkuelämää”.

  • V sanoo:

    Oma asunto kuulostaa ihan hyvältä ratkaisulta. Ehkä voisitte hankkia asunnot hyvin lähekkäin? Lapsille voi myös kertoa erityisherkkyydestä, ja siitä miten sitä hoidetaan.

    Ei kuulosta minusta siltä että tilanne lasten kanssa olisi mitenkään erityisen vaikea. Kannattaa olla mahdollisimman vähän tekemisissä miehesi exän kanssa. Häntä et pysty muuttamaan. Ota hänet annettuna olosuhteena ja mieti miten voisit parhaiten hoitaa asiat näissä olosuhteissa.

  • eevia sanoo:

    Meillä on myös tarkemaa kuin isällä ja hänen uudella mutta toisaalta meillä on myös piendmpiä lapsiakin.
    Kaksi vanhinta vuoroviikkoilee. Täällä on tiukat uni ja ruutuajat. Isällä ei.
    Täällä tehdään läksyt eikä jätetä vaatteita lattialle. Isällä moista ei kukaan katso.
    Harrastuksiin mennään ja kotihommiin osallistutaan, isällä kaikki jää väliin.

    Mutta nyt muutaman vuoden jälkeen lapset osaavat säännöt vaikka ovatkin erillaiset eri kämpissä.
    Olen sanonut että en puutu siihen mitä toisesssa kodissa tehdään en jaksa riitoja jotka eivät johda mihinkään ja mielestäni on tärkeämpää että elävät molempien vanhempiensa kanssa tasaväkisesti.

    Aluksi kipuiltiin mutta kyllä lapset tottuu, ei vaan heti.
    Ja tuosta mulla on tylsää setistä niin kyllä se oli jo käytössä kultaisena kasarina joten nou hätä, kuhan kokeilevat 😁

  • Saara sanoo:

    Minä olen sitten taas äiti jonka luona hieman vapaampaa kuin isän uuden perheen luona.
    Lapsille kuitenkin aina painotan että molemmissa kodeissa on omat säännöt joiden mukaan eletään.

    Aluksi nuorimmaisella tuli kinaa mutta kun ei lapselle anneta periksi niin tilanne tasoittui.
    Nykyisin sujuu ongelmitta oleminen molemmissa osoitteissa.
    Hyvin ikävää on jos lapsia vedetään aikuisten riitoihin ja katkeruuteen haukkumalla ex-puolisoa tai uusia kumppaneita.
    Kaikin puolin tässä tehdään hallaa eniten lapselle.

    Voimia kirjoittajalle!

    • Uusperheellinen sanoo:

      Meillä sama! Meillä on rennompaa kuin isällä. Yksi syy eroon oli se, etten jaksanut exän sääntöjä ja nipotusta, miksi siis eläisin yhä niin. Jos et kestä, oma asunto on ihan hyvä vaihtoehto. Itse olen ollut kahden kodin uusperheessä vuosia, tässä on myös hyvät puolensa! Lasten äitiä sinun on turha koittaa muuttaa. Toden totta, hänellä tosiaan on oikeus kasvattaa omat lapsensa juuri kuten haluaa.

  • Stina sanoo:

    Aika vähän kommenteissa sivutaan erityisherkkyyttä. Tiedän, mitä erityisherkkyys on, joten en voi kuin nostaa hattua sille, miten hyvin olet jo tähän mennessä jaksanut.
    Pahintahan olisi viestittää yhdellekään lapselle, että ”sinun vuoksesi asiat on nyt näin”. Puoltaisin omia asuntoja, monestakin syystä. Se ei estä, ettettekö silti viettäisi aikaa yhdessä perheenä päivittäin. Tietäisit kuitenkin pääseväsi viimeistään illalla omaan rauhaan ja järjestykseen. Näkisin, että se toinen vaihtoehto olisi, että mies ottaisi suuremman vastuun kurista ja järjestyksestä. Jos se ei häneltä luonnistu, niin sitten vain eri osoitteisiin. Et voi oman hyvinvoinnin kustannuksella alistuakaan tilanteeseen enää.

  • Kovasti voimia! sanoo:

    Kovasti voimia! Itse omilla kokemuksilla ja voimavaroilla (myös herkkä ja aiemmin masentunut) valitsisin kahden oman kodin tyyli. Itselläni noissa olosuhteissa jaksaaminen loppuisi niin että omat lapseni olisivat vaarassa kärsiä uupuneesta äidistä. Masennuksella käsittääkseni on taipumus toistua. Myös suhteeni ja rakkauteni noissa olosuhteissa ajautuisivat väistömättömästi loppuun. Joten jos mietti, niin asuminen eri kodeissa voisi olla suhteen pelastuskin (ainakin oman jaksaamisen pelastus olisi varmempi). Muutos voisi tuntua takapakilta, mutta mielummin peruutta taaksepäin kun päättyisin ojan. Uusperheena edelleenkin voidaan pitää yhtä ja tehdä juttuja, tämä järjestely löysäisi myös minun omat odotukset ja toiveet puolison muksujen suhteen, ei ns mun vastuulla, ja jos pyyntö kasvattaa tulee niin no problem voin tulla auttamaan pariksi tunniksi. Todella paljon tsemppia, ei nää helppoja päätöksiä ole.

  • Tuttua huttua sanoo:

    Apua en pystyisi yhtään jos lapsia olisi kolme! Meillä siis tilanne että miehellä on se yksi lapsi joka vielä asuu meillä pääasiallisesti. Oikeastaan kaikki mitä kirjoitit pätee meidänkin osalta, äidin tykönä saa tehdä mitä vain, äiti ei kiellä, äidin tykönä saa olla puhelimella, äidin tykönä saa valvoa, jne. Tosin äidillä ei juuri ole rahaa lahjoa lasta ja ei se kotikaan ole erityisen turvallinen kasvuympäristö.
    Meillä oli ennen vuoroviikkosysteemi, se vaihtui joka toiseen viikonloppuun monestakin syystä. Suurin syy oli lapsen oireilu kun äidin tykönä sattui ja tapahtui paljon sellaistakin mikä ei niin kivaa olekaan. Ekaluokkalaisena esimerkiksi jätettiin vahtimaan pienempiä sisaruksiaan.

    Kaikki tämä ei silti poista sitä että ne äidin luona vietetyt viikonloput ja lomat heittää meillä arjen aina päin mäntyä. Kiukutellaan jos siellä on sattunut jotain. Yritetään saada läpi kaikkea mitä äidinkin luona saa tehdä. Ei kuunnella minua, jne. Ja kyllä vielä kymmenvuotiaanakin vedetään välillä itkukohtauksia kun meillä ei menekään hänen tahdon mukaan. Kuusi vuotta kuitenkin olen perheessä ollut ja koko ajan on ollut täysin samat säännöt. Yhteisiä lapsia on ja heilläkin samat säännöt. Ikinä ei ole mennyt mikään temppuilu läpi ja silti aina viikonlopun jälkeen saa tapella melkein siihen seuraavaan äitiviikonloppuun kenen säännöillä meillä eletään.

    Nyt uutena on tullut se että äiti haukkuu minua ja sanoo lapselle ettei minua tarvi kuunnella. Tai onhan tätä voinut olla aiemminkin, mutta nyt vasta on selviä merkkejä siitä ja lapsi itsekin asiasta sanonut.

    Niin ja ne yhteiset lapset? No heille isompi sisarus on tietenkin ihailun kohde, häntä matkitaan ja otetaan mallia. Eli minun elämäni vaikeutuu huomattavasti heidänkin osaltaan. Ennen suhde miehen lapseen oli hyvä, nyt kaukana siitä kun ei itse jaksa taistella. Aamulla herää ja toivoo päivästä tulevan parempi, kunnes saa taas tapella siitä kuunnellaanko minua ja päteekö meidän säännöt. Onneksi miehen kanssa on täysin selvät sävelet ja yhdessä on päätetty kaikesta. Mutta kun oma jaksaminen vähenee on mies joutunut ottamaan oman lapsensa kasvatuksesta suurimman vastuun meidän perheessä. Itse on pakko keskittyä omiin lapsiin ja siihen ettei täysin pala loppuun tilanteen kanssa. Kun itsekin tietäisi mitä tässä voisi tehdä. Ehkä teidän tilanteessa asiasta puhuminen lastenvalvojan kanssa voisi auttaa ja tietysti miehen kanssa avoin keskustelu siitä mikä tilanne itsellä on ja miten se vaikuttaa.

    • Hirviö äitipuoli sanoo:

      Onneksi on teitä jotka kirjoitatte tänne elämästänne uusioperheessä. Voin sanoa että useimmat lauseet kuulostavat niin tutuilta ja tietyllä tavalla helpottavilta etten ole yksin. Mun äitipuolena olo sai ihan uskomattoman käänteen viikko sitten. Miehelleni soitti sosiaalityöntekijä joka oli saannut tietoonsa perheemme väkivaltaisuudesta. Lähinnä puhelun aikana tuli esille että mieheni esikoinen 14v poika syyttää minua väkivaltaisuudesta. Viikonlopun jälkeen ma mieheni meni tapaamiseen kyseisen sosiaalityöntekijän kanssa ja tuli kotiimme mukanaan mm A4 paperi jossa luki kuinka minä ja mieheni olemme hakanneet/potkineet/uhkailleet lapsiamme useana vuonna ja toistuvasti ja aina kun mieheni lapset ovat luonamme. Meidän uusioperhe on ollut perhe vuodesta 2009 ja siihen kuuluu mieheni puolelta poika 14, tyttö 12 ja meidän yhteiset lapset tyttö 7 ja poika 4. Paperissa oli paljon muitakin syytöksiä, 90% valetta. Olin aivan järkyttynyt, peloissani, hetken päästä hämilläni ja huolissani. Miten huono olo tällä pojalla oikeasti voi olla? Tässä vaiheessa on ehkä hyvä tuoda esille, ettei tälläisestä ole koskaan ennen ollut mitään mainintaa + lapset ovat käynneet meillä norm joka toinen vkonloppu ja lomilla. Varsinkaan poika ei ole ikinä sanonut ettei halua tulla. Nyt oli sitten koulun terv.hoitajalle kertonut kaiken. En ole super äitipuoli enkä äiti, minussa on paljon vikoja. Välillä menee herne nenään ja saan hepulin. Mutta vietän aikaani lasten kanssa ja kasvatan heitä tasa-arvoisesti, olen läsnä ja ajattelen useinmiten muut edellä ja sitten minä. Isommilla lapsilla on oman äitinsä luona ihan eri säännöt, paljon ruutuaikaa, ei ulkoilua, ei yhteisiä kotitöitä, ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä aterioita. Mieheni on myös paljon puhelimen kanssa joka aiheuttaa meille kitkaa, muissa asioissa suht samaa mieltä paitsi ettei uskalla vaatia pojaltaan mitään. Poika on nyt vuoden nukkunut erikseen ns varastossa, lämmin sisätila kuin oma huone mutta sinne mennään ulko kautta. Hän viettää siellä todella paljon aikaa. Olen pyytänyt että osallistuisi muutamaan yhteiseen perhehetkeen ja välillä laittaisi astiat tiskikoneesta tai kattaisi pöydän kun muutkin lapset näin tekevät. Mutta ei. Lopputuloksena joulun alla ilmoitettu asia että kokee meillä väkivaltaa ja siitä lähtenyt vyyhti kasvamaan, joka lävähti meidän naamaan viikko sitten. Katsotaan nyt mihin tämä etenee. Poika oli jo sen verran ”myöntänyt” että kaikki kertomuksessa ei ole totta. Nyt enää vaan puidaan minun osuutta tässä väkivaltaisuudesta ja kommentelussa. Lasten äidille tämä sopii, syytetään äitipuolta joka vei häneltä lastensa isän. Hänessä itsessään ei ole mitään vikaa kun ei vaadi lapsiltaan mitään, on muuttanut 10 vuoden sisällä vain noin 6-7 kertaa, asunnut ja eronnut uuden miehensä kanssa 3kertaa. Viimeisin ero sai alkuunsa kun poliisit tulivat paikalle alkoholin ja väkivaltaisuuden takia. Mutta minä olen se paska tietenkin, koska kommennan että 3h puhelimellä pläräämisen jälkeen voisi tehdä jotain muutakin. Mä en voi muuta toivoa kuin että ammatti-ihmiset näkee mikä on totta ja mikä ei ja saavat kaivettua esille mikä poikaa vaivaa. Ja kyllä jos minulle asiansa osaava henkilö sanoo että 14v kuuluu saada tehdä ihan just mitä haluaa ja se 12v perässä niin sitten minäkin sen hyväksyn. Myös minä ja mieheni yritämme hakea apua riitoihimme näistä mielipide-eroista ja kultaisen keskitien löytämisestä. Toisaalta olen tyytyväinen että näin kävi, ehkä nyt vihdoinkin käsitellään asioita joita olisi pitänyt käsitellä vuosia sitten. Ehkä nyt vihdoinkin puhutaan.

      • Tt6 sanoo:

        Meillä 5kk yhdessä asumisen jälkeen tilanne se ettei puhuta keskenään mitään. Mies viettää aikaa omien lastensa kanssa ja minä olen pääsääntöisesti yksin juurikin sängyssä makoilen. Jos yritän miehelle jotain puhua hän tiuskii vaan.
        Olen jo töistä jäänyt sairaslomalle kun selkä meni.
        Erittäin surkeaa mutta itse en tiedä mitä tehdä. Käyn juttelemassa tilanteesta, miestä ei mikään vaivaa vaan syy on minussa.
        Asuimme jo vuosi sitten yhdessä ja muutin osittain näiden syiden takia pois.