Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Olen noin vuoden seurustellut mieheni kanssa. Ihanin mies jonka kanssa olla. Miehellä on myös ihana poika. Ihana, aktiivinen, “adhd +kaikki mahdollinen extra” -poika. Elämä pyörii pojan ympärillä. Täysin ymmärretysti. Mies on käytännössä yh. Äitiään poika nykyään näkee joka toinen viikonloppu, virallisesti yhteishuoltajuus siis. Lapsettomana ja ajattelumallilla ”ei niitä tarvitse tulla” olen tähän astisen lähes 40 vuotta elänyt. Nyt tuntuu että syvään päähän on heitetty. Ja uimaan päässyt ja pystynyt. Uponnut en ole. Tämä pieni kolmen yksikkömme on minulle tärkein asia. Olen kuitenkin ihan lopussa.

Kuten sanottu, elämä pyörii pojan ympärillä. Ja mieheni on äärettömän hyvä ja rakastava isä, joka on tottunut tekemään asioita poikansa kanssa kahden. Ihailen syvästi tätä. Ja he ovat ottaneet minut hyvin mukaan kaikkeen. Mutta. Minä olen nyt osa heidän elämäänsä. Vierailen viikonloppuisin ja usein ajan sinne (50+ km) myös töiden jälkeen iltaisin ja lähden aamulla taas töihin. Elän nykyään pienellä varavaate- ja hygieniatarvikevarastolla heidän talossaan. Kuljetan mukanani muita tarpeellisia esineitä ja asioita. Mies ja poika jatkavat täysin normaalia elämäänsä ilman mitään muutoksia normaaliarkeen. Puolitosissani vitsailin joskus miehelleni, että olen hänen ”viikonloppurakastajansa”, kun tulen paikalle aina pyydettäessä.

Miehen harrastukset ja talo ja pihan hoito vaativat aikaa viikonlopuista. Yleensä varsinkin niistä, jolloin poika on äidillään ja ei tarvitse jatkuvaa huomiota. Joten autan niissä mitä voin. Nyt kannan hirveää syyllisyyttä siitä, että haluaisin, etten minä olisi aina se, joka joutuu joustamaan. Minä, joka reissaa ja matkustaa toisten luo. Minä, jonka käyttötavarat ovat kohta vuoden mahtuneet muutamaan pussiin. Minä joka leikkaan hänen puskiaan ja maalaan hänen seinään.

Näitä ajatuksia mietin itsekseni yksin omassa kodissani. Ja sitten tunnen syyllisyyttä koska tiedän että pojan kanssa ei voisi toimia muutoinkaan. Olemme miehen kanssa asiasta puhuneet jonkin verran ja olemme samalla kartalla siitä, että lisää jälkikasvua olisi mukava saada ja saman katon alla asua. Sitten joskus. Kun se hänen ja pojan elämään sopii. Yritän jaksaa ja toivoa, että joskus asiat muuttuvat. Toivoa, että jaksan jatkaa. Rakkautta riittää, jaksamista ei aina niin paljoa.”

Nimim. Viikonloppurakastaja

Artikkelikuva Resi Kling.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 31 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Eronnut isä Peruuta vastaus

31 vastausta artikkeliin “”Rakkautta riittää, jaksamista ei aina niin paljoa””

  • Nimetön sanoo:

    Onpas nyt minä-minä asenne, huomaa että olet lapseton. Minusta on selkeää että se lapsi on isälle tärkein. Mikä pakko sitä on muuttaa yhteen? Mikä pakko on tehdä tuohon tilanteeseen lapsi? Ja jos autolla ajelu on rankkaa niin eikö erityislapsen vanhempana olo ja ison talon hoitaminen? Jos jatkat tuossa tilanteessa olet matkalla katkeraksi bonusäidiksi joka kaataa pahan olonsa bonuslapsen niskaan. Korostetusti alat hylkiä häntä jos saat oman lapsen. Mielessäsi on vain teidän perhe johon bonuslapsi ei kuulu.

  • Hopeahäät vietetty. sanoo:

    Ymmärrettäviä tunteita. Mutta se vaan on elämä erilaista kun on erityislapsi. Sitten kun olet ollut siinä että haluaisit näyttää rakkautta puolisolle vaikka keittämällä kahvit kun itse en juonut, mutta ei kertakaikkiaan repeä jaksamista siihen, kun muutenkin pakka on hajota ja tiskipöytä räjähtää käsiin. Lapsettomana ei todellakaan ollut mitään hajua siitäkään kuinka väsynyt voi olla ja silti tehdä rutiinien mukaan. Onneksi oli oltu jo naimisissa 10v kun saatiin lapsia.
    Puhu miehelle rakentavassa hengessä, hän ei ole ajatustenlukija. Jos niistä lapsettomista viikonlopusta löytyisi hetki sunkin tarpeillesi.

  • Erittäin huolissaan sanoo:

    Minulla rupesivat hälytyskellot kilkattamaan. Kuulostaa vähän omalta tarinaltani. Päädyimme naimisiin ja nyt erottu. Ihanuus loppui naimisiinmenoon ja hälytyskellojen olisi pitänyt soida kovasti jo ennen sitä. Oletko varma, että mies ei käytä poikaansa tekosyynä tai piiloudu hänen taakseen? Lapset on elämän tärkein asia, itselläkin 2, mutta jokin haiskahtaa. ADHD itsessään ei kyllä ole syy uuvuttaa sinua loppuun. En nyt tiedä, mitä muuta pojalla, mutta hän ei ilmeisesti kuitenkaan ole kehitysvammainen. Ja vaikka olisi, niin ei silti tuollainen käy. Jos mies oikeasti välittää sinusta, niin hän ei salli sinun uuvuttaa itseäsi. Ratkaisuja varmasti löytyy, jos tahtoa on. Nyt kuulostaa suurelta itsekkyydeltä, joka on taitavasti naamioitu ja naamiona käytetään mm. poikaa. Tuollainen ”reppureissaajan” elämä ei ole aikuisen ihmisen elämää ja miehesi täytyy ymmärtää tämä. Annan neuvon: nosta kissa pöydälle. Ja yritä ulkoistaa itsesi ja tunteesi miehen sanoista. Älä anna hänen käyttää hyväntahtoisuuttasi hyväkseen. Jos ystäväsi mies puhuisi samoin ystävällesi, tulisiko sinulle mieleen, että ystävääsi manipuloidaan tieten tahtoen? Pelkään, että sinut on loukutettu näennäisesti epäitsekkäällä toiminnalla, vaikka totuus on, että takana piilossa on itsekkyyttä, uhriutumista ja hyväksikäyttöä – ei aitoa välittämistä.

  • Nimetön sanoo:

    Näkökulmakysymyksiä. Minusta on ihanaa olla miehen ja hänen lastensa luona kevyellä kassilla, ja sitten päästä taas omaan kotiin rauhaan. Teen sen verran siellä hommia kun huvittaa. Voisihan mies ajatella, että hänellä on kaikki arjen rasittavuus ja vastuu ja nainen taas voi vapaasti mennä ja tulla. Tuntuu että meillä naisilla on joku kauhea hinku saada maksimimäärä rasittavuutta ja vastuuta elämää, että sitten vasta tuntuu että on kunnoitettu ja tärkeä ihminen. Jos tilanne on tämä, niin kirjoittajan kannattaisi keskittyä omasta elämästä nauttimiseen.

  • sis sanoo:

    Silmääni otti kyllä juuri tuo aiemmin mainittu toive perheenlisäyksestä. Kirjoittajalla on enää pari vuotta aikaa, oikeastaan ei sitäkään. Tuleeko sitä hyvää hetkeä koskaan?

  • Saman kahdesti kokenut. sanoo:

    Vähän samanlaisessa suhteessa olin puolitoista vuotta, tai siis muuten samanlaisessa mutta ilman erityislasta. Miehen koti, piha, kissat, lapset, harrastukset oli aina tärkeämmät kuin se että oltaisiin voitu olla minun luonani. Minä olin se kassin kanssa reissaaja. Erityislapsista tiedän paljon. Se ei ole oike syy. Erityislapsen on totuttava elämässä muutoksiin. Oletko sinä miehellesi sen arvoinen että hän viitsii ryhtyä muutoksiin?

  • Arvostusta sanoo:

    Ei ole mukavaa olla asemassasi. Miehellä talo, sinulla asunto? Itsekin viettäisin viikonlopun mielummin kotonani kuin toisen nurkissa. Ja näinhän miehesi tekeekin. Ehkä tällä ei olisi väliä, jos mies huomioisi sinua muuten ja joustaisi hyväksesi, tulisi puoliväliin vastaan. Teidän täytyy puhua asiasta uudelleen. Sano miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet. Kohdallasi lapsen hankinnalla on jo kiire. Et ehdi odotella ”sitten joskus”

  • Lamppu syttyi sanoo:

    Olin myös samanlaisessa kuviossa. Miehellä adhd lapsi ja toisellakin ongelmia äidin mt taustan vuoksi. Minä kuljin kamppeitteni kanssa ja joustin…aina oli muut kuviossa ensin. Olo oli kuin toisella naisella! Sitten tajusin, että voin valita ja erosin. Kävin ensin hakemassa apua perheterapeutilta. Se johti lopulta varmuuteen siitä, että en sopeudu. Joku muu olisi siihen pystynyt. Nyt olen lapsettoman miehen kanssa ja me ohjataan omaa elämäämme yhdessä. Häät ensi kesänä ja paljon yhteisiä suunnitelmia.
    En ymmärtänyt mitä uusperheily tarkoittaa ennenkuin sitä eli.

  • Eikö vain sanoo:

    Kai edes silloin tällöin liikenisi yksi viikonloppu vain teille kahdelle? Jolloin hän tulisi vaikka luoksesi? Oletko pyytänyt häneltä?

  • einiinyksinkertaista sanoo:

    Aika kärkkäästi ovat ihmiset kommentoineet, että jätä se ja jatka matkaa. Minun tilanteeni on tuo toisin päin, minä olen se yh-äiti, jolla on kaksi lasta, ja olivat todella pieniä, kun nykyinen mieheni tähän kuvioon ilmaantui. En olisi halunnut edes parisuhdetta, en uskonut, että kukaan kestäisi meitä kolmea, koska fakta vaan on se, että minä ja lapseni tulimme pakettina. Minä en tarvitse miestä korjaajaksi, elättäjäksi, kotityöntekijäksi tai lasten kasvattajaksi, pärjään ihan hyvin itsekin, mutta silti meistä hitsaantui perhe, ja tiivis sellainen. Meni melkein kaksi vuotta ennenkö muutettiin saman katon alle. Ennen tätä mieheni ajoi vielä pidemmästä matkasta meille viikonloput ja joskus arki-illat, koska halusi olla meidän kanssa. Minä koin suurta syyllisyyttä tuosta ajelun määrästä, hän myös tekee lasten eteen valtavan paljon, on heille molemmille enemmän isä kuin biologinen isä on koskaan ollut. Nykyään asumme yhdessä, mutta ei se nelikymppisten aikuistenkaan ole mitenkään helppoa sovittaa elintapojaan yhteen, varmaan puoli vuotta meni ennen kuin löytyi balanssi. Tällä yritän vaan sanoa, että jutelkaa asiasta ja vielä kerran jutelkaa. Meillä aikuisilla on jo niin paljon oletuksia, niin paljon ”luurankoja”, lapsuudenkodin malleja jne, mitä ei edes tiedosta ennenkuin joutuu niitä toiselle selittämään. Minä olin vuosia kaikesta vastuussa yksin, joten en edelleenkään osaa kunnolla jakaa vastuuta miehelle esim. kotitöistä, helposti vaan ”oletan”. Ja mietin, että itse nepsyn äitinä miehelläsi on varmasti ollut aikamoinen taakka adhd-lapsen kanssa, miten hän itse jaksaa? Voi olla meinaan ettei miehenä ole edes tajunnut sinun olevan harmistunut tuosta kulkemisesta, se nimittäin näyttäytyy todella helppona elämänä yh-äideille ja isille. Voihan miehesikin ajatella, että sinä kuorit rusinat pullasta? Elät yksin viikot oman mielesi mukaan ja tulet viikonloppuisin paikalle. Näissä uusperhekuvioissa on paljon puolia, ja koska kuitenkin niitä hyviä ihmisiä on vaikea löytää, niin minä keskittyisin keskusteluyhteyden avaamiseen/palauttamiseen, tehkää ns. 5-vuotissuunnitelma, erikseen ja sitten yhdessä, oletteko samalla sivulla?

  • Rakkaudesta huolimatta väärä elämä sanoo:

    Kuulostaa tutulta, seurustelin taannoin eronneen isän kanssa, jolle lapset olivat kaikkein tärkeimmät (ymmärrettävää toki) ja vaikkeivät useinkaan olleet hänen luonaan, niin puheissa läsnä ja mukana meidän hetkissä, ja minun rooli oli korostetusti jossakin siellä jonon perällä. Se tuntui myös siltä, että isä lataa oman onnensa avaimet lapsille – aika taakka lapselle jos hänen olemassaolonsa vuoksi isä ei voisi olla myös tasaveroisessa parisuhteessa? Tai sitten tekosyy? Sanoi rakastavansa, mutta kun itse tajusin, että haluan miehen joka lähtee vuorollaan myös minun mukaani, ei hän sitä ollut. Totesin ettei hänen elämässään ollut tilaa puolisolle, vain rakastajattarelle. Näin myös, että jos saisimme yhteisiä lapsia, olisin myös noiden lasten ”takana”, fiilis että lapset olisivat ensisijaisesti ”hänen” ja suurin tavoite, lapsia ei voi vaihtaa mutta naisia voi.

    Päätin suhteen, tajusin etten olisi ollut siinä elämässä onnellinen, vaikka rakastinkin ja sanojensa mukaan hänkin. Se olisi ollut väärin itseäni kohtaan.

    Löysin miehen, joka oli valmis lähtemään mukaani, tulemaan luokseni ja tekemään asioita myös minun vuokseni, ja vastavuoroisesti tässä mennään.

  • Ymmärrystä yksipuolisesti? sanoo:

    Oletko liian kiltti ja myöntyväinen, jätät omat tarpeesi takia-alalle? Kuten jo huomaat, se ei toimi ikuisuuksia, koska vain toisille elämällä omat voimavarat hupenevat, etkä saa samassa suhteessa takaisin. Mieti omat rajasi, kommunikoi ne selkeästi ja pidä niistä kiinni. Mikäli sinun tarpeillasi ei ole suhteessa tilaa, ajat vain itsesi loppuun. Ensin pitää rakastaa itseään, sitten muita. Sen olen itsekin joutunut opettelemaan kantapään kautta. Tsemppiä!

  • Viikonloppurakastaja sanoo:

    Luin nyt kirjoitukseni uudelleen. En ole koskaan ollut hyvä ilmaisemaan itseäni, ja kirjoituksen aikana kyyneleistä tahriintuneet silmälasit eivät varmasti helpottaneet ulostuloa. Ja osa tekstistä on toki kärjistynyt ajatusteni ja tunteenpurkauksen kautta. Pitää muistaa ettei tuo ole koko kuva. Vain peilaus sen hetkisitä tunteista.
    Kyllä me teemme miehen kanssa yhdessä asioita. Aloitin saman harrastuksen, jotta voimme olla enemmän yhdessä. Ja on hän nyt muutaman yön (3) ollut myös luonani kaksiossani.
    En ole pelkkä hyödyke hänelle, sen kyllä tiedän. Hän pärjää hyvin ilman minua. Mutta hän haluaa olla kanssani. Sen vuoksi minulla onkin huono omatunto omasta jaksamattomuudestani reissata jatkuvasti. Sillä hän ja he ovat sen arvoisia. Tiedän että hänellä on vaikeaa pojan ja pojan äidin vuoksi ja haluan jotenkin aina helpottaa tilannetta. Sen vuoksi yritän olla valittamatta (kauhean paljoa) ja sen vuoksi kirjoitinkin tänne. Saadakseni vähän purkaa oloani, ilman, että kantaisin huonoa omaatuntoa siitä.

    • Aina kannattaa yrittää sanoo:

      Pystyisitkö muuttamaan hänen luokseen? Onko hänen läheltään mahdollista saada työpaikkaa?

  • Uusperheellinen sanoo:

    En nyt ihan ymmärrä näitä uusperhekommentteja. Olen itse uusperheen äiti. Meillä on sun ja mun lapsia, yhteisiä ei ole eikä tule. Kaikki lapset asuvat pääasiassa meillä. Kyllä meillä riittää hyvin tilaa myös puolisolle vaikka lapsia on useampi.

    Meillä edes teinit eivät käytä ”Sä et ole mun mutsi/faija”- korttia, koska heille on alusta asti tehty selväksi, että äidin tai isän paikkaa ei olla ottamassa, mutta tässä talossa pitää uskoa molempia talon aikuisia. Että kasvatuksellisesti ei ole väliä, vaikken ole sun mutsi. Toki biologiset vanhemmat päättävät isot linjat. Minusta tämä uusperhe-elämä on ollut ihan mukavaa.

  • Eronnut isä sanoo:

    Miksi olet tuollainen rukkanen, sen vuoksi sinut heitetään sivuun kun sinua ei ”tarvita”. Olet ihana sympaattinen ihminen ja ansaitset arvosi. Kerro miehelle ettet halua/ansaitse olla vkl. rakastaja.
    Elämä on nyt, eikä sitten kun on aikaa🤗🤗🤗

  • Kiikunkaakuneronreunalla. sanoo:

    Minä olin sinä kohta kymmenen vuotta sitten. Miehen lapsella tosin ei adhdta. Minä joustin aina kaikessa, siitä tuli tapa. Siihen kasvettiin. Nyt kymmenen vuotta ja kolme yhteistä lasta myöhemmin olen aivan loppu. Mekin muutettiin yhteen ja jälkikasvua kyllä tuli, mutta minusta ei tasavertaista puolisoa koskaan. Minun tekemisiäni voi aina siirtää,peruttaa, minun olla töistä pois ja minun hankinnoistani nipistää. Nouse miehesi tasolle tai nouse autoon äläkä katso taaksesi. Luota minuun, et halua näihin saappaisiin.

  • Loviisa sanoo:

    Minua huolettaa toive mahdollisesta jälkikasvusta. Miehellähän jo on ja ikä ei hänellä tule vastaan edes biologisten lasten hankinnassa. Sinulla ei ole aikaa odotella ”parempaa hetkeä”, jota tuskin koskaan edes tulee tässä kertomassasi kombinaatiossa.

    Sinun tilanteessasi puhaltaisin pelin viipymättä poikki ja etsisin miehen, joka pystyy keskittymään sinuunkin ja teidän kahden yhteiseen elämään vähän enemmän. Lapsi menee tietysti kaiken edelle, mutta se ei saa laittaa ”ulkopuolisen” ihmisen elämää täysin jäihin pitkiksi ajoiksi.
    Odottelu aiheuttaa vain katkeroitumusta (ja syystä), koska koko ajan oma elämäsi kuluu ja mahdollisuutesi saada ehkä se oma lapsi (tai edes adoptoida) kuihtuu olemattomiin.

  • Aakkosellisen mutsi sanoo:

    Mun kuvio on hiukan toisinpäin. Olin yh ja toinen lapsista ADHD. Silti me muutettiin ja maalasin seiniä ja tehtiin remonttia. Mies jatkoi ”sinkkuelämäänsä” meidän lisämausteilla. Olosuhteista ja valinnoistani johtuen olemme vielä saman katon alla. Pointtini on, että ADHD kyllä vaikuttaa kaikkeen, mutta ei estä miestäsi ottamasta sinua tasavertaiseksi rinnalleen, jos muut asiat olisivat kunnossa.

  • Yhden ADHDn äiti sanoo:

    Mä haluan silti sanoa että sä olet ihana <3

  • Katkera? En suinkaan! sanoo:

    Kuule, tuo homma ei tule toimimaan. Joko suostut siihen, että olet ”viikonloppurakastaja” tai sitten luovut suhteesta. Kokemuksesta voin sanoa, että kun yrität tuohon settiin ”tunkea” omine tunteinesi ja tarpeinesi, sinut jätetään kuin nalli kalliolle. Lapsi (oikeutetusti) on ykkönen miesystävällesi ja tulee aina olemaan; jos haluat oman mielenterveytesi uhalla lähteä uusperseilyyn mukaan, voit varautua siihen, että kaikki ikävä, mitä perheessänne tapahtuu on sinun vikasi, olitpa paikalla tai et. Sinun tunteillasi tai haluamisillasi ei ole mitään saumaa tuossa kuviossa. Ja jos olet sattunut löytämään sellaisen miehen, joka suostuu nostamaan sinut edes tasavertaiseksi lapsensa kanssa, huuda onnesta ääneen, koska olet löytänyt yksisarvisen! Tämä on varmasti mielestäsi epämiellyttävä kommentti, mutta mieti ihmeessä useampaan kertaan, haluatko todella uusperse-elämää.. Ei ole mikään helppo juttu se, ja kun kakka osuu tuulettimeen, sinulle sanotaan: ”Tiesit, mihin ryhdyit, kun aloit seurustella miehen kanssa, jolla on lapsi. Se on koko paketti tai ei mitään”.

    • Jeks sanoo:

      Se menee juuri noin. Et tule ikinä olemaan nro 1, et edes tasavertainen, koska sinua ei oteta siihen kuplaan.
      Mies ja lapsensa käyttävät sinua ja hyväntahtoisuuttasi hyväksi.

      Lähde pois, vielä kun voit ❤️

    • Terveisin Uusperheessä elävä sanoo:

      Höpöhöpö

    • Äiti ja äitipuoli sanoo:

      Kyllä se vähän näin menee. Ja jos ajattelee että ydinperheessä vanhemmat päättävät ja sopivat lasten asioista yhdessä, niin myöskään sellaiseen tasavertaiseen vanhemman asemaan on turha kuvitelma päästä. Tossa käy varmaan niin että saat kantaa kaiken vastuun ja tehdä työn mutta minkään valtakunnan oikeuksia et saa. Äitipuolen rooli on maailman paskin rooli.
      Mutta mikä siinä on kun kuulostaa ettei miehelle voi puhua tai sanoa mitään? Sanot että kuule sä rupeet nyt välillä tulemaan mun luo ku poika äidillään. Ja kyllä nyt kotitöitä pitäis pystyä tekemään myös vaikka poika siellä, eikai hän nyt jatkuvaa viihdytystä ja seurantaa tarvi. Ja jos tarvii niin en voi suositella, se rupee kyllä jossain vaiheessa pännimään. Eikä se niinkään ole että et mihinkään toimintatapaan saa sanoa mitään. Suu auki ja kissa pöydälle, sano ettet jaksa kulkea. Jos ei mies tee fiksuja ehdotelmia, jousta yms ni ei se tuu sitä tulevaisuudessakaan tekemään joten sillon kannattaa vaan lähtee.

      • Bonusäiti sanoo:

        Tässä kommentissa oli pointtia! Itsekin tilanteessa, jossa miehellä haastava lapsi, mutta asumme kyllä yhdessä jo. Bonuksen äiti osallistuu lapsensa elämään minimaalisesti, mielummin ei osallistuisi…
        Moneen kertaan suhteen alussa jo kysyin mieheltäni suoraan, riittääkö hänen elämässään aikaa ja energiaa seurusteluun. Kuulemma riittää 😉 Miehet tunnetusti ei ajattele kovin paljon, joten nosta sinä fixuna ”kissa pöydälle” ja vaadit myös osasi huomiosta ja mieheltä joustoa esim viikonloppujen suhteen. Jos ei miehelle sovi, vaihda miestä. Sellaisiakin löytyy, jotka arvostavat naistaan.

    • Run Forrest run sanoo:

      Totta joka sana. Uusperhe-elämä on TODELLA haastavaa, vaikka lapset olisivat ns. normaaleja. Lapset ja puoliso eivät ole koskaan samalla viivalla eivätkä tule olemaankaan.

      Älä missään nimessä suostu enää jatkamaan tuota kuviota ja uhraa omaa elämääsi. Ei tule toimimaan tuolla järjestelyllä kauaa ja jäljelle jää vain katkeruus omasta hukkaan heitetystä ajasta ja tehdystä työstä miehen kodissa, mitä teet ilmeisesti siinä toivossa, että hänellä edes joskus olisi aikaa sinulle.
      Kyllä miehen pitää pyhittää edes ne lapsettomat viikonloput yhteiselle ajalle ja hoitaa tönönsä muina aikoina ihan keskenään. Pistäköön ukkokin asiat tärkeysjärjestykseen. Olet kertomasi perusteella todellakin vain viikonloppurakastaja ja sinuna miettisin tarkkaan, onko se todella sitä mitä haluat olla. Mies kuorii kermat päältä ja mitä jää sinulle?

      • Ajatuksia sanoo:

        Mielestäni vaarallista ja ajattelematonta jakaa täällä ohjeita ihmisille elämäänsä koskevissa suurissa päätöksissä vain yhden kirjoituksen perusteella. Osa vastauksista on hirveän kantaaottavia, tarjotaan vastauksia tyyppisesti ”jätä se, tai hukkaat elämäsi”
        Tällaiset kommentit kertovat enemmän kirjoittajsn turhautumisesta omiin elämänvalintoihinsa, kuin aidosta empatiasta. Kukaan ei voi antaa vastausta toisen elämää koskevassa kiperässä tilanteessa yhden nettikirjoituksen perusteella, eikä muutenkaan. On ok. tuntea erilaisia tunteita ja turhautumista ja mukavaa, että tällaisia vertaistukikanavia on olemassa. Mielestäni olisi hyvä kuitenkin säilyttää tietynlainen vastuullisuus kirjoittaessaan kommenttia toisen elämään liittyvissä asioissa. Aloittajalla on pelissä oma elämä, rakkaus. Hän kertoo tuntevansa huonoa omaa tuntoa ajatuksistaan. En haluaisi lisätä sitä taakkaa kertomalla mitä hänen tai jonkun muun pitäisi tai ei pitäisi tehdä.
        Mieluummin haluan toivottaa voimaa käsitellä näitä tunteita. Rohkeutta jakaa näitä ajatuksia myös miehen kanssa. Ja muistuttaa että on ok. tuntea turhautumista ja väsyä, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa. Myös aikuisilla on tarpeita ja vaikka lasten etua ajatellaankin, ei omia tarpeitaan tarvitse hävetä tai kokea jotenkin alempiarvoisiksi.
        Vain sinä itse voit päättää, onko suhde sellainen jossa haluat elää. Tarjoaako parisuhde sellaisia elementtejä joita haluat elämääsi. Ja ovatko tähän perheeseen kuuluvat ihmiset niin rakkaita sinulle, ettet halua heistä luopua.

        • Ainokas sanoo:

          Olipa fiksusti sanottu. Peukku tälle 👍🏼😊

        • Elämän realiteetteja sanoo:

          Eikä myöskään kannata kuoruttaa sokerilla sitä paskakasaa, joka uusperhe todellisuudessa on. Uusperheily on todella haastava paletti eikä sovi kaikille; aloittajan on syytä todella ajatella syvällisesti sitä, kykeneekö hän laittamaan itsensä ja tarpeensa hyllylle, koska uusperheessä kaikki muu (myös se lapsen bioäiti) menee bonusäidin edelle. Bonusäiti on monessa uusperhevirityksessä likasanko, jonne jokainen uusperheen jäsen oksentaa vuorollaan huonovointisuutensa. Bonusäiti on se, joka taipuu kaikessa hamaan tappiin asti eikä koskaan tule saamaan kiitosta.

          Tuntuu kyllä hurjalta, että aloittaja haluaisi tuoda tuohon viritykseen vielä yhteisen lapsen – miten kuvittelet, että siinä käy, kun erityislapsi alkaa oireilla esim. jo raskausaikana? Uusi tulokas vie häneltä isän, jonka kanssa hän on kuin paita ja perse? Mites tämä isäkandidaatti sitten, antaako hän sitten sinun iloita ja fiilistellä tulevaa lasta, varustaa lastenhuonetta yms? Mitäs jos isäkandidaatti kokeekin, että vauvasta puhuminen loukkaa jo olemassa olevaa lasta? Mieti nyt hyvä nainen oikeasti, haluatko haaskata viimeiset hedelmälliset vuotesi tuollaisessa kuviossa.

      • Uusperheilyn vaurioittama sanoo:

        Komppaan tätä viestiä niin kovasti <3 Se on jännä juttu, että vaikka uusperhe-elämästä kuulee niin paljon negatiivista ja omin silminkin on nähnyt, millaista sontaa se pahimmillaan on, on sitä silti pakko itse kokeilla – "ehkä meillä sittenkin onnistuisi?" Kuitenkin koko uusperheilystä jää vain paha maku suuhun ja kouraan kasa menetettyjä vuosia. Olisinpa itse aikoinani tajunnut pysyä kaukana koko touhusta!