”Pyöritän tätä perhettä yksin, enkä v*##% jaksa”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Olen aivan loppu. En lapsiin ja heidän jälkien siivoamiseen, vaan miehen. Vaikka olen kuumeessa ja oikeasti kipeä, minä hoidan lapset, siivoan ja laitan ruokaa. Mies ei edes kiitä, jättää likaiset astiat pöytään ja häipyy omiin puuhiinsa.
Pyöritän tätä perhettä ihan yksin, vaikka käyn töissä siinä missä mieskin. Olen yrittänyt keskustella asiasta puolisoni kanssa jo useamman vuoden ajan, mutta keskustelu ei johda kuin miehen uhriutumiseen ja minun syyllisyyden taakkaani. Sama koskee oikeastaan mitä tahansa keskustelua. Tuntuu, että mies on kolmas lapsi, joka vaatii kaiken muun lisäksi seksiä. Kun kerrot olevasi aivan loppu ja kipeä, saan kuulla kiukkuista tuhahtelua ja katsoa kun mies kääntää selkänsä sängyssä. Yritin nätisti kerran kertoa, että jos saisin edes sairaana levätä ja saisin apua kotihommiin niin voisi jaksaakin touhuta iltaisin. Tästä lähti taas sama vanha ”niin niin, minä en ikinä tee mitään ja oon vaan tällainen paska”.
Terapiakaan ei kuulemma kiinnosta. No, kohta tällä vaimolla häviää kiinnostus avioliittoon… Näitä keskusteluja on tosiaan käyty monen vuoden ajan, eikä mikään muutu. Mulla on paukut ja ideat loppu. Hajoan tämän työmäärän alle. Ja tiedän kaikki mahdolliset tahot, joilta pyytää apua, mutta täällä periferiassa ei sitä saa, ennen kuin lastensuojelu niin käskee. Ja nehän ei täällä puutu edes tarvittaessa.
Olen väsynyt, kipeä, katkera ja armottoman vittuuntunut mieheni käytökseen ja pienen paikkakunnan olemattomiin palveluihin. Kiitos kun sain avautua. Helpottaa jo, kun saa jollekin valittaa ja syljettyä ajatukset päästä paperille. Kaikesta huolimatta joulu tulee ja fiilistellään lasten kanssa jo täysillä ❤️”
Nimim. En V*##% jaksa
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 181 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Vastaus henkilölle Luovuttanut Peruuta vastaus
181 vastausta artikkeliin “”Pyöritän tätä perhettä yksin, enkä v*##% jaksa””
Uusimmat artikkelit
Onneksi ei enää tarvitse hoitaa kuin itseni, lapset ja koira. En muista milloin nyt ex-mies olisi imuroinut tai tehnyt juuri mitään kotitöitä vapaaehtoisesti. Nyt tajuan miten paljon oli omalla kontolla. Mutta jostain syystä suostuin tuohon rooliin kun mikään keskustelu ei auttanut. Eroa en pitänyt vaihtoehtona. Ainoastaan terapiaa johon hän ei suostunut. Lopulta lähti itse kun koki joutuvansa yksin huolehtimaan kaikesta. Itse olin pudonnut pahasti masennuksen syövereihin työelämän ja kodin kaaoksen keskellä. Nyt on masennus hellittänyt eron myötä samoin kotityöt. Olo on kevyempi.
Nyt kipin kapin havaintoja parisuhteesta saitille ja ero vireille. Mitä hemmettiä oikeesti tuollaista katselee vuodesta toiseen, miksi ihmeessä?? Ei mitään järkeä. Parisuhteessa pitää olla parisuhteen ilot, eikä pelkkää taakkaa. Itse ihminen mahdollistaa tuollaisen, kun jää suhteeseen. Älä valita, vaan toimi!
Eroa. Turha tuollaisessa suhteessa on kitkuttaa ja katkeroitua. Kokeiltu on ja auttoi.
Lähde pariksi viikoksi kotoa pois. Lomalle, kaverin tai vanhempien luo. Palattuasi kysy, että miltä arki tuntuu.
Jos ei tehoa, ota ero.
Tämä ei toimi. Tekee vain pakollisen, hengaa vanhemmillaan ja toteaa ”ihan hyvin se meni”.
Mitä jos alkaisit ottamaan säännöllisesti omaa aikaa. Käyt vaikka alkuun kerta viikkoon pitkällä kävelyllä ja mies hoitaa silloin lapset iltapalalle ja nukkumaan. Oppii ja uskaltautuu ottamaan vastuuta lapsista kun on pakko. Voi avata myös ymmärrystä, mitä se kodin pyörittäminen vaatii. Jos tämä on liikaa vaadittu, niin sit on huonolla mallilla.
Itellä oli sama tilanne, vuosia. Yritin puhua, turhaan enkä tullut kuulluksi kyllä muutenkaan ja elin suhteessa aika lailla yksinäisenä.
Erosin, ja vaikka arki yksin lapsen kanssa on välillä raskasta, on se nyt sikäli helpompaa ettei ole ketään keneltä odottaa, haluta tai toivoa mitään ja sitten pettyä ja vittuuntua. Silloin kun lapsi on isällään, saan huilata.
Miten ihmeessä tilanteeseen on ajauduttu? ja vielä tehty lapsia? eikö missään kohtaa tullut mieleen, että tää ei ehkä tästä muuten parane?
Ihan turha syyllistää ”miksi olet tehnyt tuollaisen kanssa lapsia”. Itsellä mies muuttui lasten jälkeen, tai ehkä se vaan kärjistyi, kun homma lisääntyi.
Komppaan Narskua. Ennen lapsia elimme kahden aikuisen elämää. Lasten hankinnasta puhuttaessa, mies ja kuten minäkin, lupasi osallistua perhearjen pyöritykseen. Sitten todellisuus iski periaatteessa vasten kasvoja, arki lapsen kanssa ei ollutkaan niin helppoa ja kuvitelmiamme vastaavaa, suurimmalta osin kaikki kaatui lopulta minun niskaani. Näin jälkikäteen olen miettinyt, että jos emme olisi hankkinut lasta, olisimme varmasti vielä yhdessä, mutta lapsi vaan muutti elämää niin paljon. Minä mukauduin, mutta mies ei kyennytkään.
Sitten helpottaa, kun ei enää odota ”apua” toiselta. Turha odottelu ja ainaiset pettymykset vievät voimat. Toivottavasti mies tuo edes rahaa kotiin.
Kommentteja lukematta; onko asperger ja dhd pois suljettu?
Keneltä, mieheltä vai aloittajalta?
Ainakaan miehellä ei tunnu olevan ADHD:ta. Hänhän viettää kotona kaiken ajan sohvalla makoillen kun taas ADHD ei jaksaisi kauan olla paikoillaan.
I feel U! Meillä ei ihan noin paha tilanne enää ole, mies on tajunnut monien keskustelujen jälkeen että voi itsekin tehdä edes vähän jotain. Edelleen kuitenkin välillä pitää sanoa että voin jäädä myös kotiin niin että hän maksaa mulle palkkaa kodinhoidosta. Mies ei halua menettää tämän hetkistä elintasoa niin jaksaa vähän nähdä vaivaa sen eteen kotona 👌🏻
En tajua miksi kukaan suostuu/alistuu tuollaiseen.
Hei,
Ymmärrän kirjoittajaa täysin. Tämä on täysi kopio omasta elämästäni. Tuohon päälle vielä opiskelut. Ei ole helppoa hoitaa kaikki yksin, lapset, työ, opiskelut ja koti. Siihen päälle vielä hoitaa vaimon velvollisuudet vaikka kuinka väsyttäisi. Meillä lisäksi mies tekee ja touhuaa omia asioita ja joka viikonloppu viettää ryyppyiltoja kavereittensa kanssa. Minulla harvemmin tai oikeastaan ei ikinä ole saumaa lähteä viikonloppuisin mihinkään omien kavereiden kanssa, koska, no minähän lapset aina hoidan. Minulla kavereitakin hävinnyt tämän vuoksi, kun en koskaan pääse mihinkään. Miehellä on etuoikeus menoihin. Keskusteltu täälläkin monen monta kertaaa asioista, mutta uhriutuminen ja mökötys täälläkin on ainoa mitä vastaukseksi saan. Ei sitä kiinnosta enää keskustellakaan asioista, kun ei niihin muutosta tunnu tulevan. Yrittää vaan selviytyä päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen. Koska tämän kamelin selkä katkeaa, sitä ei en tiedä. Päättänyt olen, että niin kauan kun lapset ovat pieniä, sinnittelen jotenkin.. voimia alkuperäiselle kirjoittajalle, et ole yksin <3
Kuulostipa tutulta, minullakin on kolmas lapsi täällä. Lapsuuden hylkäämiskokemukset ja juurettomuus, peruspessimistisyys, puhumattomuus sekä Asberger-piirteet tuovat miehessä ajoittain esille hiuksia repivän raivostuttavia piirteitä: ei kestä kritiikkiä, ajattelee, että kaikki on hänen syytään, eihän hän koskaan ikinä mitään, hän on ihan paska jne. Kaipaa huomiota, hyväksyntää, läheisyyttä, seksiä, muttei sitten niin millään meinaa tajuta tai muistaa, että se vaimo voisi kaivata aivan samoja juttuja! Onko miehelläsi ollut millainen lapsuus, sieltä kumpuaa niin paljon. Itsetunto, miesten ja naisten työt – malli, läheisyys jne.
Saman kokenut, mies heittäytyi marttyyriksi ja minä kaiken paskan niskaani. Lopulta tuli ero. Toki olen todella surullinen asiasta, mutta toisaalta todella helpottunut. Valitettavasti vieläkin saan tuntea nahkoissani sen kaiken paskan, kun pitää olla lapsen takia tekemisissä. Minä vaan kuulema vittuilen jos lapsen asioista yrittää keskustella. Edelleenkään ei ota mitään vastuuta lapsen elämästä vaikka jokatoinen viikko onkin hänellä, kaikki jää minulle huollettavaksi.
Miksi katselet tuollaista miestä? Sinulla olisi helpompaa ilman häntä, koska et joutuisi hoitamaan myös häntä.
Ja parempia miehiäkin on olemassa.
Jos ei suostu pariterapiaan eikä mikään muutu, ero.
Niin tuttua. Päädyimme asumuseroon. Ensimmäisten kuukausien jälkeen olo edelleen kuin olisin lomalla kaiket päivät: ei tarvitse siivota miehen sotkuja, ei tarvitse nalkuttaa, ei tarvitse pelätä, että mies hermostuu nalkuttamisesta.
Omaa aikaa ja jopa omaa rahaa on käytössä ihan toisella tavalla. Kodissa seesteisempää, itse olen energisempi. Totta kai välillä kaipaisi toisen aikuisen apua, mutta toisaalta kun omat voimavarat vähintään tuplaantui, niin jaksan myös ihan kepeästi pyörittää arkea yksinkin. Ja jos jatkossa lapset ovat vielä vuoroviikoin isällään, vapa-aikaa tulee olemaan aidosti ja enemmän kuin koskaan avioliiton aikana.
Meillä ei auttanut listaukset, keskustelut, itkemiset tai muutkaan vaan minua sanottiin aina vain liian vaativaksi. Lopulta avioero pelasti minut täydelliseltä loppuunpalamiselta ja nyt, kun olen yksin lasten kanssa, on elämä kevyempää ja rauhallisempaa. Ei tarvitse enää kuluttaa energiaa ”nalkuttamiseen”, valittamiseen, pyytelyyn tai mihinkään muuhunkaan turhaan. Vaikea tilanne ja raskas päätös mutta itsestäsi huolehtiminenkin on tärkeää, jotta jaksat huolehtia muista 💗
Omalla kokemuksellani asia tuosta tuskin ainakaan paranee. Omalla kohdallani ero oli helpoitus kaikin puolin, niin rahallisesti, kuin voimien riittävyyden suhteen. Yllättäen minulla oli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen välillä omaa aikaa, sain syödä mitä halusin, sain ostaa mitä halusin, puhua lapsille äidinkieltäni, minus ei kukaan mollaa omassa kotonani, saan nukkua omassa sängyssä… Ikävä kyllä kiusaamisen voi ulottaa myös linjoja pitkin tai lasten kautta 😥
Asiat kannattaa konkretisoida. Sen sijaan, että toivotaan aktiivisempaa kotitöihin osallistumista, kannattaa kotityöt listata. Mitä pitää tehdä maanantaina, tiistaina ja niin edelleen. Kunpi hoitaa maanantaina lasten harrastukset ja kumpi pyykit.
Työt listataan esimerkiksi exceliin ja lista jääkaapin oveen tai yhteiseen kalenteriin. Tämä selkeyttää, mitä sillä ”epämääräisellä” osallistumisella ja tekemisellä ihan oikeasti tarkoitetaan. ☺️ Samalla konretisoituu se määrä, mitä kodin ylläpito / lasten hoito vaatii.
Sama juttu raha-asioiden kanssa. Kuinka paljon tarvitaan kuukausittain lainaan, vuokraan, vesi- ja sähkölaskuun, harrastuksiin, lemmikeihin, ruokaan jne. Mitä menee ja kuinka paljon tulee rahaa sisään. Hyvä tapa on jakaa summa siten, että parempituloinen maksaa loppusummasta prosentuaalisesti enemmän. Molemmille jää rahaa myös omiin menoihin.
Arvostakaa itseänne. Jos tilanne kotona tuntuu pahalta, kunnioita tunnetta. Keho ja mieli kertoo kyllä, kun toimit itseäsi vastoin. Mikä pitää suhteessa? Tottumus, pelko vai taloudellinen pakko. Lapset ovat älykkäitä ja huomaavat kyllä kun asiat ovat pielessä. Minkälaisen parisuhteen mallin haluat siirtää eteenpäin? ❤️ Tsemppiä.
Tämäkään ei aina auta…
Ikävä kyllä joukossa on hurmaavia yksilöitä, jotka eivät ymmärrå konkretisointia tai ylipäätään muuta järjellistä enää lasten tultua maailmaan. Jos juhannuksena saat kohtuullisen hyvää seksiä, pitäisi sen riittää aunakin kahdeksu vuodeksi. Jos pakkaat ruoat mökille kerran, on se aina vastuullasi. Jos miehellä on työkeikka, rahat ovat hänen. Jos itse saat vaikka veronpalautuksia, niin tarvitaan uusi leivänpaahdin tai pesukone… Jos ehdotat kulujen puolittamista tai että mies odottaisi kotona uutta pesukonetta, saat osaksesi melkoisesti vihaa, etkä vain katseen mupdossa…
Huonosta suhteesta kannattaa lähteä pois.
Kertomuksessa paljon samaa kuin mitä itse elän. Muutaman vuoden miettinyt, onko ero ainoa ratkaisu. Yrittänyt jaksaa ja sinnitellä lasten ja eläinten takia, toivonut asioiden muuttuvan. Mutta nyt alkaa olla takki tyhjä. 14 vuotta hoitanut lapset, kodin, eläimet ja yrityksen / kodin talousasiat. Mies tekee töitä sen verran kun ehtii / huvittaa, muuten ollaan kavereiden kanssa metsällä tai maataan sohvalla. Kotitöihin osallistuu hyvin harvakseltaan ja silloinkin kai pitäisi olla mitali saamassa. Olen yrittänyt puhua kauniisti, pyytänyt, ärähtänyt… kun uhkaan tehdä tästä lopun, tsemppaa ehkä viikon. Perheen kanssa ajan viettäminen tuntuu olevan vaikeaa, koska kivempaa on olla kavereiden kanssa. No ei tämä taida mihinkään muuttua. Täytyy alkaa keväällä tyhjentämään tallia, vaikka sattuukin. Tänä syksynä kyllä ilmoitin miehelle, että jos ei nyt ala asenne muuttua, niin alan järjestellä omia asioita toisenlaista elämää silmällä pitäen. No kovin kummoisesti ei ole asenne muuttunut. Oma jaksaminen alkaa olla loppu, ja kun omat voimat loppuu, on katastrofi valmis. Vielä tämä helpottaa, viimeistään kun on yksi murhe vähemmän..
Mikset eroa?
Nää mikset vaan eroa kysymykset on loukkaavia. Ikäänkuin eroaminen olisi helppoa. Itse toimitus on hyvinkin yksinkertainen, mutta ero itsessään erittäin raskas prosessi, joka herättää paljon tunteita ja be kestävät pitkään. Jos on ollut raskaassa liitossa, voivat voimat olla jo ennestään vähissä ja pelko eron tuomasta raskaudesta voi olla ylitsepääsemätön. Lisäksi erossa menettää usein joillekin rakkaaksi tulleet sukulaiset tai jopa ystävät. Ero ei ole todellakaan mikään läpihuutojuttu, joten toivon että syyllistäminen jätetään sikseen.
Samaa mieltä. Ei ole asiat niin mustavalkoista. Itse ollut saman miehen kanssa 12 vuotta. Rakastuin aikoinaan miehessäni erityisesti hänen huomaavaisuuteensa ja toimelijaisuuteensa. Yhteinen lapsi syntyi 3 vuotta sitten. Parisuhdeongelmat alkoivat samoihin aikoihin. Terve ja odotettu lapsi oli tietenkin päiviemme ilo, mutta arkea varjosti taustavaikuttavat stressitekijät, mainitakseni vain raskaimmat. Olimme aloittaneet mittavan omakotitalon remontin, mitä emme saaneetkaan valmiiksi ennen lapsen syntymää. Kohtalon ivaa myös mieheni parhaan ystävän itsemurha juurikin mieheni syntymäpäivänä kuukausi ennen laskettua aikaa. Molemmat stressasimme eri näkökulmista. Minä painostin miestäni remontin loppuun saattamisesta, jotta pääsisimme edes sisäsuihkuun. Remontti jäi kuitenkin minun vastuulleni, siinä missä muutkin kodinhoidolliset asiat. Hän teki surutyötä ja lamaantui täysin. Palkkatöissä kävi, mutta ei tehnyt enää töitä perheen hyväksi. Rahatkin meni omiin huvituksiin. Tätä niin kutsuttua surutyötä tehdään edelleen, kolme vuotta myöhemmin. Henkilökohtaisia menoja on kyllä, joka päivälle. Niistä hän hakee lohtua, mutta syytökseni vievät niistäkin ilon. Varasin hänelle ajan lääkäriin. Itse hän ei siihen toimeentunut. Diagnoosiksi hän sai ADHD:n. Sitä oletinkin olevan. Kuvittelin vaan lääkityksen tuovan apua arjen haasteisiin, mutta selkeää vaikutusta en ole havainnut. Nyt epäilen myös masennusta. ADHD:seen liittyy olennaisesti piirre, että miellyttäviin asioihin tartutaan välittömästi, mutta epämiellyttäviin ei sitten millään. Vastuista tuli vastenmielistä ja niitä ei vaan tehdä, ei auta uhkailu, ei lahjonta, ei yhdessä tekeminen. Viestiketjussa mainituista neuvoista kaikki on kokeiltu. Erokin on vireillä, kun epätoivo iski enkä enää muuta keksinyt. Nyt kamppailen itseni kanssa, kun en tiedä mihin vetää raja. Onko ero liioittelua? Kaikki ongelmamme tuntuu juurtavan ADHD:sta. Se on ollut miehelläni toki aina, mutta suurien elämänmuutosten myötä on korostunut sen ongelmalliset puolet. Nyt diagnoosin taakse piiloudutaan. Ymmärrän mieheni käytöksen, mutta en hyväksy sitä. Vaikea hyväksyä asetelmaa, että miehellä on ”sairaus” joka estää häntä tekemästä kotitöitä, mutta ei estä vapaa-ajan aktiviteetteja. Syytän myös itseäni siitä etten ole kyennyt olemaan mieheni tukena niissä tilanteissa, missä hän tukea eniten tarvitsee. Pään silittely kun ei ole tapani ratkaista ongelmia. Syytöksillä ja komentamisella olen vain pahentanut tilannetta, laukaissut kenties masennuksen. Eropuheet lisäävät hänen ahdistustaan ja kokemusta siitä ettei hänen edes kannata yrittää. Ero ei myöskään poista kaikkia ongelmia; lapsen huoltajuusjärjestelyt, rakkaan kotimme myyminen, eroahdistus, mieheni henkilökohtaiset ongelmat… Suhteessamme oli paljon hyvää ja pohjimmiltaan hän on sama ihminen kuin ennenkin. Hän ei vaan sopeudu aikuisuuden tuomiin haasteisiin ja vastuuseen. Entiseen ei kuitenkaan taida olla paluuta?