Mulla on ystävä, joka on vuosien saatossa muodostunut todella tärkeäksi. Omassa elämässäni on ollut kaikenlaisia haasteita, ja ystävän kanssa vietetty aika on auttanut pitämään asiat tasapainossa. Itselläni ei ole ollut vanhempia enää pitkään, ja olen myös ainoa lapsi. Ystäväni perhe on toiminut itselleni varaperheenä, ja ollaankin ystäväni kanssa leikillisesti puhuttu aina, että ollaan kuin siskokset.

Lapsemme ovat leikkineet keskenään ja me olemme käyneet risteilyillä, Lapissa, kylpylälomalla… tehneet paljon asioita yhdessä. Meillä oli tapana soittaa aina työmatkalta kotiin, juttelimme päivän kuulumiset. Kun toinen oli kipeä, toinen saattoi tuoda ruokaa tai kun mieli oli maassa, ystävä toi suklaalevyn tai skumppapullon. Molemmat olimme tahoillamme naimisissa, takana pitkät avioliitot ja kyläilimme myös pariskuntina, kävimme toistemme mökeillä ja joskus golfasimme kaikki yhdessä. Ystäväni avioliitto alkoi kuitenkin rakoilla, ja hän erosi. Olin koko ajan tukena, kuuntelin ja lohdutin.

Kuva Sam Manns.

Sitten alkoi sinkkuaika, ja kävin hänen kanssaan välillä baarissa ja välillä istuimme sohvalla ihmetellen hänen Tinder-seikkailujaan. Kun kävi hassusti, lohdutin – mutta olimme yhä yhtä läheisiä. Sitten ystäväni tapasi ”sen oikean” – uuden miehen, joka ui hänen elämäänsä niin, että yhtäkkiä minulle ei enää ollut aikaa. En tiedä, joko ystäväni kyllästyi minuun tai sitten tämä uusi mies on läheisriippuvainen, eikä halua antaa ystävälleni enää tilaa nähdä minua.

Tapasimme muutaman kerran, mutta uusi mies ei ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, mieheeni tai lapsiini, hän lähinnä keskittyi ystäväni lääppimiseen. Niin tai näin, emme ole nyt yli vuoteen nähneet kuin silloin, kun isompi kaveriporukka on muutaman kerran kokoontunut. Puhelut loppuivat. Hänellä ei enää koskaan ole aikaa harrastaa kanssani, eikä hän myöskään kerro mitään tästä miehestä – ei että on ihanaa tai kamalaa. Minua ei enää kutsuttu ystäväni mökille, ei hänen vanhempiensa rapujuhliin, ei minnekään. Ystäväni lapsetkaan eivät oikeastaan enää ole tavanneet minun lapsiani.

Kuva Anthony Tran.

Kun olen ottanut asian puheeksi, on ystäväni vedonnut työkiireisiin, väsymykseen ja milloin mihinkin, ei kuitenkaan tähän mieheen. Lisäksi ystäväni on vakuuttanut että olemme ihan yhtä lailla ystäviä kuin ennenkin. Olen kuitenkin murheen murtama. Ei minulla ole muita yhtä läheisiä ystäviä, ja tuntuu kuin osa elämästäni olisi huudeltu aaltojen mukana mereen.

Meillä ei ole kesämökkiä, joten tänä kesänä tulee eka kesä kun emme mökkeile. Harrastukseen pitäisi löytää uusi kaveri, puolisoni ei pelaa golfia. Minulla toki on ihan kunnossa oleva avioliitto, mutta parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen on vaikea muuttaa asioita varsinkin, kun aina totuimme siihen että molemmilla oli omat jutut tahoillamme.

Minulla on ihan sellainen olo, että minusta olisi erottu ja olen jäänyt yksin ystäväni toimesta. Kaipaan myös hänen perhettään, mutta enhän minä nyt heihin voi olla yhteydessä ilman ystävääni kuitenkaan. Tämä on lähes noloa, olenhan jo kohta nelikymppinen aikuinen nainen ja itken usein sitä, että kävi näin. Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Nimim. Yksinäinen

Burnout olikin mahdollisuus

Artikkelikuva Lauren Richmond.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 39 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Ystävyys Peruuta vastaus

39 vastausta artikkeliin “Pitkäaikainen ystäväni jätti minut”

  • Ei aitoa ystävyyttä? sanoo:

    Minulle kävi lähes samoin. Olimme ystäväni kanssa kuin paita ja peppu. Avioiduimme tahoillamme, mutta olimme edelleen paljon tekemisissä. Hän erosi, löysi uuden…rikkaan miehen. Minä, köyhä ystävä en enää mahtunut hänen maailmaan. Aina kun kyselin, että tehtäiskö jotain kivaa yhdessä, niin oli aina jotain muuta. Vuosiin Ei olla oltu enää ”ystäviä”. Nähdään satunnaisesti jossain ehkä kerran parissa vuodessa. Vaikka hän erosi rikkaastakin, en silti ollut enää tervetullut hänen uuteen elämäänsä. Ehkä ei ollutkaan oikea ystävä?

  • Joskopa sanoo:

    Minäpä heitän ilmoille ihan uuden ehdotuksen: mitä jos teidän ”vanha” elämänne ja vanhat välinne saivat ystäväsi, sekä tämän uuden miehen vaivautuneiksi? Josko ystäväsi ajatteli, että teitä nähdessä ja teidän kanssa ollessa ei muusta puhutakaan kun exästä ja ex-elämästä? Että jotenkin olettaisitte, että samat kimppamökkeilyt ja illanistujaiset jatkuisivat samanlaisina kuin exän kanssa? Uusi kumppani on kuitenkin kokonaan uusi ihminen. Yritittekö tutustua vertaamatta entiseen? Koititteko keksiä uutta, mukavaa tekemistä myös uuden miehen näkökulmasta, ettekä vain työntäneet häntä exän saappaisiin? On todella raskasta ja väsyttävää, kun uudelle kumppanille toitotetaan, että ”silloin kun Sirpa ja Jorma oli vielä yhdessä, niin me mökkeiltiin kesäisin tälleen” tai ”Jorma hoiti aina grillausillassa lihat”, ”Jormalla ja Sirpalla oli tapana tuoda viini/lämmittää sauna/vahtia lapsia tänä ja tänä aikana”. Omassa päässä ne huomautukset varmasti ovat viattomia, mutta ystävän ja ystävän uuden kumppanin korviin arvostelua. Ja miksi uuden kumppanin pitäisi innostua sinusta, miehestäsi tai lapsistasi? Eihän hänellä ole historiaa teidän kanssanne, ei hän tunne teitä lainkaan. Josko sitä ottaisi ystävään yhteyttä ja kysyisi, että mikä on ollut sellainen kommentti, joka sai tuoreen pariskunnan takajaloilleen?

  • Ystävyyden loppu sanoo:

    Tutustuin aikuisiällä mahtavaan naiseen, jonka kanssa meillä synkkäsi heti. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Opiskelimme samaa alaa ja vapaa-ajalla olimme melkein päivittäin tekemisissä. Lapset tulivat hyvin juttuun keskenään. Reissasimme välillä yhdessä. Jaoimme ilot ja surut. Avustimme huonoina hetkinä toisiamme myös rahallisesti. Minulla on mies ja lapsia. Hänellä lapsia myös. Tulimme kaikki hyvin toimeen keskenämme. Kunnes ystäväni tapasi miehen. Yhteydenpito väheni, sain kuitenkin mieheni kanssa käydä tutustumassa tähän uuteen mieheen. Ilta oli kummallinen, mies vaikutti kireältä. Noh, tämän jälkeen ystäväni ei enää minuun ottanut yhteyttä. Soittelin muutaman kerran, ei vastausta. Viesteihin vastasi aina lyhyesti ja vain sen mitä olin kysynyt. Hän ei enää esim. kysynyt meidän kuulumisia. Annoin tilaa heille. Puolen vuoden kuluttua kysyin suoraan olenko tehnyt jotain kun ystävyys on katkolla. Vastauksen sain, vika ei ole minussa. Ehdotti tapaamista ja kysyi milloin sopisi. Kerroin aikatauluni. Siinäpä se viimeinen viesti sitten olikin. En enää jaksa lähetellä viestejä perään. Luovutin vaikka pahalta tuntuikin ja tuntuu vieläkin. Harmittaa lasten puolesta. Tästä kohta kaksi vuotta. Kuulin huhuja hänen muutostaan toiselle paikkakunnalle. Tiedän etten kuule enää ystävästäni, uusi mies ei ilmeisesti minusta/meistä pitänyt. Olimme kai liian läheisissä väleissä ystäväni kanssa.

  • Trashcan sanoo:

    Tuttuja juttuja. Ensin minulle alettiin haukkumaan yhteisiä kavereita, kun en lähtenytkään haukkumisiin mukaan, minut oli ylättävän helppo vaihtaa uuteen. En olisi ikinä uskonut näin käyvän. Sitten loukattiin perään tekemällä niin kuin oli itse minulle joskus kertonut, miten hyvää ystävää voisi kurjasti loukata.
    Silloin ajattelin etten ollut koskaan tuntenutkaan sitä ihmistä oikeasti.
    Silti minulla on ikävä.

  • Mimosa sanoo:

    Jep, tuttua myös täällä. Yksi pitkäaikainen ystävä jäi pois kuvioista kun sain lapsen ja jäin kotiäidiksi. Hän sinkkuna silloin, nykyistä tilannetta en tiedä.
    Tämä entinen ystävä tuntui löytävän muuttonsa jälkeen (jossa minä, mieheni ja mieheni isä avustimme) uusia ja parempia ystäviä eikä minulle enää löytynyt aikaa. Kun yritin viestitellä hänelle, moitti, että viestini ahdistavat häntä ja siksi minut pitää blokata mm. instasta pois että hän saa hengähtää..
    Tämän jälkeen päätin, että selvä, odotetaan sitten että sulla on asiaa. Tässä nyt reilun 2v:n aikana tullut pari viestiä, sitten täysi radiohiljaisuus hänen osaltaan, joka jatkunut tähän päivään asti. En vissiin ollut tarpeeksi tärkeä ja kiinnostava ystävä.

    • Nimetön sanoo:

      No kyllä te äitylit vaan ootte todella raskaita kavereita, se on totuus. Mihinkään ei pääse ilman sitä mukulaa, eli ei voi keskustella aikuisten kesken mistään. Ja helpompaahan se on samaistua samassa elämäntilanteessa oleviin, että ei kun uutta parasta kaveria etsimään, kaltaisestasi äitylistä.

  • depressedgirl sanoo:

    Kaveri hylkäsi minut kun minulla oli vaikea elämänvaihe ja masennus,enkä saanut häneltä minkäänlaista myötätuntoa.Hän soitteli jatkuvasti työjuttujaan ja miesjuttujaan kuinka hän kävi taas treffeillä mies numero viidennen kanssa.Kun hän vakiintui juopon miehen kanssa niin välimme katkesivat kuin seinään,ei enää soittanut tai laittanut viestiä.Nyt heille tuli lapsi ja se vähäinenkin yhteydenpito loppui.Tuntuu että olen vain roska joka sysätty syrjään paremman onnen tullessa kuvioihin.Anteeksi jos minulla on ollut vaikeaa ja en ole jaksanut käyttäytyä kunnolla.Haukkui ammattiani sun muuta ja hän oli aina oikeassa.Onnee vaan kulissiperheelle…

  • Ystävyys sanoo:

    Ystävyys on monimutkainen asia…
    Tutustuin lasten kautta yhteen äitiin ja ystavystyttiin vuosien varrella.
    Lähinnä se oli ”hiekkalaatikkoystävyyttä” kun silloinen mieheni ei hyväksynyt häntä…. Mies on sattuneista syistä exä ja eron jälkeen kuljettiin paljon yhdessä lenkillä.
    Meni muutama vuosi ja tapasin nykyisen mieheni. Hän on reissutöissä ja yhteistä aikaa lähinnä viikonloput… Ystäväni ei kuitenkaan ehtinyt koskaan arkisin lenkille… Ei ”ehtinyt” kahville uuteen asuntoomme…
    Aiemmin käytiin lenkillä silloin kun hänelle sopi… (tämän tajusin vasta myöhemmin ) Mullahan oli silloin aikaa kun olin sinkku… Hänen aikataulunsa olivat tärkeämpiä.Hän myös sivulauseessa totesi, ehkä leikillään, ehkä puolittain tosissaan että harmi kun löysin ton miehen.
    Loukkaannuin tuosta lauseesta kyllä sen verran että meidän ystävyyssuhde kärsi siitä eikä minua huvittanut pitää yhteyttä.
    Joskus joku pieni, huomaamaton lause saattaa rikkoa paljonkin.
    Enkä tarkoita tällä nyt välttämättä aloittajan tilannetta mutta tuli mieleen kun ystävyydestä oli puhetta.
    Mitä taas tulee uuteen parisuhteeseen… Jutusta tuli mieleen myös oma kokemus exän kanssa… Itselläni ei ole säilynyt yhtään ystävyyssuhdetta avioliiton alkuajoilta /ennen sitä… Ja tämä johtui exän käytöksestä ja manipuloinnista.. Mutta se on taas ihan toinen juttu…

  • Ikuista ei ollutkaan sanoo:

    Ymmärrän surusi. Minä menetin lapsuudenajan ystäväni. Hän alkoi yhä enemmän keskittyä omiin uusiin asioihinsa, uuteen työhön. Kodin siisteys oli hänelle pakkomielle ja se oli asia jota en täysin ymmärtänyt
    Ystävän menettäminen koskee. Siinä menettää puolet itsestään, koska ystävä on se joka usein jää vaikka muut menevät
    Aika ajoin mietin, onko hän nyt onnellinen? Minä en pyytele kylään tai odota mitään. En jaksanut olla junan veturi.
    Kipeää tämä on tehnyt mutta sille en mitään voi. Minä en aio ottaa yhteyttä. Olen ollut aina aktiivisempi ja nyt 42v. En ole enää