Pitääkö näistä asioista ihan totta sanoa?
Jos parisuhteessa tai perheenjäsenten kesken on riitoja tai harmistusta siitä, miten asiat hoidetaan ja mitkä asiat hoidetaan, ensimmäinen neuvo on aina sama.
Puhukaa toisillenne! Älä oleta, että toinen osaa lukea ajatuksiasi! Pyydä apua äläkä ole marttyyri! Sano suoraan mitä toivot! Anna ohjeita! Käske! Mutta älä nalkuta!
On se jännä, että vika on aina siinä, joka asiasta joutuu sanomaan.
Mitä jos ajateltaisiinkin niin, että myös puolisolla tai perheenjäsenillä olisi velvollisuus ymmärtää, hoksata, huomata ja tajuta asioita ihan itse? Kai siellä kotona yleensä asuu suunnilleen keskiverrolla käsityskyvyllä varustettuja ihmisiä? Ja jos ei asu, niin sitten on tiedossa se, että jollakulla tai joillain on erityisiä haasteita.
Lasten kohdalla kyse on toki siitä, että heitä täytyy opettaa ja muistuttaa. Ei voi olettaa, että kovin pieni lapsi ymmärtää ottaa vaikka ripustaa kylpypyyhkeen kuivumaan. Vähän vanhemmallekin lapselle asian voi joutua paitsi kertomaan myös kerta toisensa perään muistuttamaan.
Mutta entäs sitten isommat lapset ja varsinkin aikuiset?
Niissä parisuhteissa, joissa työnjako on epätasainen ja epäoikeudenmukainen, eikä toinen osapuoli ole asiaan tyytyväinen, kyse on aika monesti samoista tai samantyylisistä jutuista. Yksinkertaistettuna siitä, että toinen hoitaa/ tekee asioita ja toinen ei hoida/ ei tee. Ratkaisuksi esitetään aina se puhuminen. Että ei toinen VOI TIETÄÄ, että haluat hänen tekevän sen, tämän ja tuon, jos et sitä kerro.
Onko tämä nyt ihan totta?
Voiko tosiaan olla niin, että aikuinen, täysin kykenevä ja normaaliälyinen ihminen ei ymmärrä esimerkiksi seuraavia asioita, ilman että hänelle niistä erikseen kerrotaan:
– Omat jäljet siivotaan jos ei heti niin kohtuullisessa ajassa.
– Muidenkin jälkiä siivotaan, varsinkin jos kyseessä on lapsi, tai asia on pieni ja nopeasti hoidettava.
– Ruokia ei jätetä esille pilaantumaan.
– Tiskit tiskataan viimeistään silloin kun ei ole enää puhtaita astioita jäljellä.
– Pyykkiä pestään viimeistään silloin kun ei ole enää puhtaita vaatteita jäljellä.
– Lakanat ja pyyhkeet vaihdetaan ennen kuin ne ovat liasta koppuraiset.
– Lemmikkiä hoidetaan päivittäin.
– Lapset pestään, ruokitaan ja nukutetaan päivittäin.
– Jos kotona ei ole ruokaa, sitä hankitaan lisää.
– Ruokaa voi laittaa valmiiksi muita varten.
– Roskat laitetaan roskikseen.
– Jätteet viedään roskakatokseen tai kierrätykseen.
– Käytetyt tavarat laitetaan paikoilleen.
– Pyykit viedään pyykkikoriin.
– Kotia siivotaan ennen kuin sotku alkaa käydä terveydelle haitalliseksi, mielellään jo ennen kuin sotku alkaa häiritä viihtyvyyttä.
Käsi ylös siellä, jos jollekin tuli yllätyksenä, että näitä asioita pitäisi tehdä kotona!
Kuinkakohan monessa tapauksessa on oikeasti kyse siitä, että toinen osapuoli vaatii ihmeellistä, mielivaltaista kikkailua ja odottaa, että toinen osaisi päätellä tämän ilman, että toinen sanoo toiveitaan ääneen?
Eiköhän useimmiten kyse ole siitä, että toinen ihan hyvin tietää ja näkee, että nyt pitäisi siivota/ käydä kaupassa/ tiskata/ pestä pyykkiä/ viedä koira ulos/ tehdä ruokaa, mutta hän ei vaan viitsi. Viitsimättömyys on helppo kätkeä ”en mä tajunnut/ en mä huomannut” -väitteiden taakse. Samalla saa syyn ujutettua sen enemmän tekevän niskoille: ”olisit sanonut, en mä ole mikään ajatustenlukija!”.
Yhteisen kodin pelisäännöt pitäisi tietenkin sopia yhdessä. Yleensä tähän vedotaan silloin, kun toisen siisteyskäsitykset ovat paljon lepsummat kuin toisen. Että siivousnatsit eivät saa päättää kuinka usein siivotaan! Kohtuus toki pitää olla siivousvimmassakin. Ei ketään voi pakottaa siivoamaan kaikkea vapaa-aikaansa.
Mutta moniko oikeasti vaatii kohtuuttomia ja leikkaussalitasoista siisteyttä? Eiköhän suurin osa odota ihan tavallista, kohtuullista siisteyttä ja muiden perheenjäsenien huomioon ottamista. Sitä, että aikuiselle ihmiselle (tai sellaiseksi parhaimmillaan kasvavalle) ei tarvitse perusjutuista sanoa.
Vai mitä mieltä sinä olet? Voiko olettaa, että aikuinen ihminen ymmärtää asioita sanomattakin? Vai oletko sitä mieltä, että toiselle kannattaa kertoa ihan kaikki eikä olettaa mitään? Kerro kommenteissa!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Vastaus henkilölle Kaikkea ei voi saada Peruuta vastaus
7 vastausta artikkeliin “Pitääkö näistä asioista ihan totta sanoa?”
Uusimmat artikkelit
Kyllä voi mun mielestä olettaa että toinenkin tajuaa itsenäisesti korjata jälkiä ja siivota. Ei voi olla niin että kaikesta pitää aikuiselle ihmiselle sanoa. Jos toinen aikuinen on päivät kotona vaikka pienen lapsen kanssa, on ok että hän vastaa enemmän siivouksesta ym., mutta jos molemmat käyvät töissä niin kyllä se kodin hoitaminen on yhteinen juttu. Meillä ei näin ollut, joten vastaan edelleen yksin siivouksesta, mutta toisen osallistumattomuus ei enää haittaa.
Jos mies alussa sanallisesti kertoo, että tasapuolisuuden nimissä hoitaa omat sotkunsa, mitään palvelijaa hän ei ole ottamassa vaan kumppanin. Ja saatuaan kumppanin asumaan luokseen mies kertookin, että on laiska ja harvakseltaan siivoilee / jättää naisen hoteisiin omatkin sotkunsa tahallaan. Kun se mies ei perjantaisin siivoilekaan kuten on mainoslauseessaan luvannut. Kun lupaa viedä roskat ja viekin sen pussin ulos, mutta ei saa sitä mukaan autoonsa viedäkseen sen roskiin. Kun nainen tiskaa omat astiansa käsin ja antaa miehen tehdä tiskipinojaan kaikessa rauhassa keittiöön ja olohuoneeseen ja antaa miehen itse huolehtia omalla tiskikoneella omista tiskeistään. Kun nainen ottaa kirjaimellisesti myyntipuheen ja huolehtii vain omista sotkuistaan (ja vähän miehenkin). Kun mies alkaa käskyttää siivoamaan, kun se alkaa siivotussa eteisessä karjua, että ”jos et heti löydä mun kenkiä heitän sun tavarat ulos”. Kun mies tuumaa, että ”niin sanoin että hoidan itse sotkuni… mutta pitäishän sun ymmärtää jotakin tehdä…”….?
Ei aikuista miestä voi kouluttaa :). Kyllä te sen tiedätte varsin hyvin. Hän on mikä on. Ihan niin kuin tekin. Se pitää vallan hyväksyä vaan, jos aikoo parisuhteessa olla, tietysti hyvä jos tämä selviää jo ennen lapsia. Toisekseen, jos kumppani tuo pöytään isomman tilipussin, hän voi odottaa ja on ehkä muutenkin kohtuullista, että myös te osallistutte elintason ylläpitoon jollain panoksella (kun se ei ole rahallinen tai on esim. 2x pienempi palkka). Toki tämä edellyttää, että isä myös käyttää rahojaan perheeseen eikä esim. viihde-elektroniikkaan pelkästään. Jos vaatii mieheltä sekä elättäjän roolin että kotipiian roolin, se on epäreilua myöskin.
Olen eri mieltä. Esim meillä mies tekee koneella etätöitä liukuvalla työajalla ja tienaa 2x enemmän kuin minä. Minulla 3-vuorotyö muualla. Ei ole reilua, että minä sitten teen lisäksi suurimman osan kotitöistä vain koska tienaan vähemmän. Minulla on vähemmän aikaa kotona, ja lisäksi teen fyysistä työtä. Meillä on asunnossa ylimääräinen makuuhuone koska miehellä pitää olla oma työhuone, eli sen takia asumiskustannuksetkin ovat suuremmat. Jos halutaan 50/50 ei se voi määrätä perheen elintasoa joka tienaa enemmän, tai sitten päädytään siihen että samassa perheessä eletään kahta eri elintasoa, mikä on mun mielestä jo sairas asetelma. Vähemmän tienaava on myös ihminen joka ansaitsee saada levätä.
No keskivertoja älyä on joo varmasti kaikilla ikätasosesti.. mut siis nyt jäi avoimeksi että kun suurimmalla osasta perheenjäsenistä on niitä erityisiä haasteita niin mitäs sitten? Kuvakommunikaatio jo käytössä.. oisko sulla muuta? mites tarkkaavaisuus mitä keinoja siihen.. monella aikuisella ihmisellä on haasteita elämässään jo kodin ja arjen yhteensovittamisessa. . Mites tosiaan jos ei huomaa tai piittaa? Mites mielenterveysongelmista? Vaikka masentuneet? Onko tää nyt väärin jos siellä kotona sattuu vaan asumaan ihmisiä jotka ei alkuperäisen kirjoittajan vaatimuksia täytä..
Ja entäs sitten, kun oot jo suoraan sanonut ja ohjeistanut ja siltikään mitään ei tapahdu? Tai tapahtuu kerran ja siihen se sitten jää.
Ei millään jaksaisi sanoa samoista asioista kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että on toiselle niin vähäpätöinen, ettei vaan kiinnosta.
Eikä nyt ole kyse (pelkästään) siivoamisesta vain ylipäänsä asioista parisuhteessa, mitä itse kaipaa ja tarvitsee.
Ollakko vai eikö olla. Tätä mä mietin.
Meillä asuu vastaava aikuinen, joka ei tee mitään jos ei huomauta. Itse ei ilkeä pitää kämppää niin pitkään sikolättinä, että toinen huomaisi siivouksen tarpeen. Ja en itse todellakaan ole mikään siivoushullu. Edes uusi vessapaperirulla ei mene telineeseen ilman sanomista, vaan se jätetään lattialle. Mikä meni koulutuksessa pieleen?