Omaishoitajuus vie jaksamisen äärirajoille, ja kuormittaa koko perhettä. Voisiko päävastuun siirtää ammattilaisille, vai nouseeko esteeksi luopumisen vaikeus? Tätä miettii Avaudu tästä -lomakkeella keskustelunavauksen Huonolle Äidille lähettänyt nimimerkki Pohdittavaa:

“Perjantaidokkari esitti koskettavan dokumentin äidistä, joka on väkivaltaisesti käyttäytyvän lapsen omaishoitaja. Oli aika karua katseltavaa, miten äiti elää jatkuvassa pelossa. Lisäksi äiti koki, että koska hän on lapsen synnyttänyt, on hänen myös huolehdittava.

Jäin pohtimaan kuinka paljon meillä samankaltaisissa tilanteissa eläviä omaishoitajia. Onko se todellakin niin, että se on oman lapsen hylkäämistä, jos vastuun siirtää jonnekin muualle? Vai voiko olla myös niin, että myös vastaavasti käyttäytyvillä vammaisilla ja mielenterveys/päihdepotilailla on oikeuskin itsenäistyä ja asua muualla kuin kotona? Kuinka paljon erityistä tukea vaativa kuormittaa koko perhettä, tai koko lähipiiriä? Pitääkö vain jaksaa ja jaksaa? Uskaltaako lähipiiristä kukaan sanoa, että et ole huono äiti, jos hellität päävastuun muualle.

Dokumentin poika oli 28-vuotias. Voi vain kuvitella minkälaista elämää äiti elää. Vai onko vaikeinta luopua? Luottaa siihen, että alan ammattilaiset osaavat huolehtia. Vanhemmat rakastavat aina enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan, muistan jostain lukeneeni. Ehkä se näkyy tässäkin. En tiedä.”

Jos vastuusta olisi valmis luopumaan, olisiko se edes mahdollista? Onko tukipalveluita edes tarjolla, tarpeeksi? Huonon Äidin toteuttaman kyselyn mukaan vammaisperheiden tukipalveluita evätään, tai niitä ei järjestetä riittävästi. Avoimissa vastauksissa vastaajat kertovat, että he joutuvat taistelemaan palveluista ja ottamaan kaikesta selvää itse. Vastausten mukaan vammaisperheet toivovat konkreettista, käytännönläheistä apua arjen pyörittämiseen, mutta ilman taistelua apua ei saa.

Mitä ajatuksia keskustelunavaus sinussa herättää? Haluatko kertoa omista kokemuksistasi omaishoitajana? Keskustellaan kommenteissa.

Artikkelikuva Nathan Anderson.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Leijonaemo Peruuta vastaus

12 vastausta artikkeliin “Pitääkö erityistarpeista lasta vain jaksaa ja jaksaa?”

  • Yritin luovuttaa sanoo:

    Yritin itse luopua ja annoin nuoren ”ammattilaisten” hoitoon, mutta hoitoon liittyvien laiminlyöntien vuoksi jouduin ottamaan takaisin omaishoitoon. Ikävä kyllä haastavasti käyttäytyvät joutuvat ( kunta myy heidät = ostaa palvelun halvimmalla hinnalla) ryhmäkoteihin joissa on liian pieni mitoitus heidän tarpeisiin nähden. Henkilökunta ( ja asukkaat) vaihtuu usein, eikä heistä kaikki lähihoitajat saati johtajat ole koulutukseltaan erikoistuneet kehitysvammaisten hoitoon. Osaaminen on sitä että on Käyty vain pika koulutus siitä millä otteilla vammaisen saa aisoihin jos hän käy agressiivisena päälle. Viriketoimintana kerätään pitää esim 10min väritystehtävä tuokio päivässä, hyvä jos asukkaan kanssa ehditään ulkoilla ollenkaan. Omaa nuortani pidettiin pisimmillään 2 viikkoa sisällä. Asuminen on pääasiassa yksin omassa huoneessa olemista, säilössä oloa. Lapsen luovuttaminen muiden hoitoon on syystä vaikeaa. Suurempi on pelko mitä hän joutuisi kärsimään.

  • Voisko sanoa äitityösuhteensa irti? sanoo:

    Lähes aikuisen, masennusta sairastavan nuoren äitinä, välistä tulee tunteita, että ei vaan jaksa. Koko perheen, myös pienempien sisarusten, elämä pyörii pitkälti sairastuneen nuoren varjossa. Ehkä jokainen joutuu olemaan herkillä tai varpaillaan yhden takia. Kuinka paljon tämä vaikuttaa muihin, sisarusten kasvuun ja olemiseen? Vaikka esikoinen on ”helppo”, niin silti jo pienikin sairaus vaikuttaa jaksamiseen, palautumiseen, perhedynamiikkaan jne.

  • Päivänkakkara sanoo:

    Työskentelen aikuisten kehitysvammaisten parissa, ja olen kokenut niin, että kehitysvammaisille lapselle pitäisi mahdollistaa itsenäistyminen samoin kuin muillekin. Nuoren aikuisen tarpeista riippuen tarjolla on tuen osalta monen tasoisia ratkaisuja. Yleensä kotiutuminen tapahtuu asiaan totutellen, ja lopputulos on useimmiten hyvä. Usein nämä aikuistuneet lapset kotivierailuillaankin osoittavat, että jonkin aikaa kyläiltyä on jo mukava palata omaan kotiin. Itsenäisyysprosessi voi olla erityislapsen kanssa pidempi ja haastavampi, mutta mielestäni vanhempien ja sisarusten ei tarvitse kantaa syyllisyyttä. Eiväthän perheyhteys ja yhteydenpito siihen katkea!

  • Tuttua sanoo:

    Katsoin saman dokkarin ja se aiheutti paljon ajatuksia ja tunteita.
    Päällimmäiseksi jäi myötätunto poikaa kohtaan. Hänestä näki, että hän ymmärtää väkivaltaisuutensa ja häpeää sitä. Äidistä paistoi katkeruus, väsymys ja viha. Todella hyvä, että pääsevät nyt asumaan erilleen, kuten dokkarin lopussa kerrottiin.

    Jäin myös miettimään, missä on isä ja muu lähipiiri? Mielestäni väkivallan yhteydessä mainittiin, että tyttöystäväkin on saanut osansa siitä.

    Ja sitä mietin, miksi piti näyttää poika kalsareillaan hiustenvärjäyskohdassa? Poika tuskin itse ymmärsi asiaa mutta tuotantotiimi ja äiti olisivat voineet etsiä kunnioittavamman kuvakulman.

    Yleisesti ottaen erityislasten on hyvä itsenäistyä kuten muidenkin. Eikä äitien pitäisi uhrata koko elämäänsä erityisen hoitoon. Olisi hyvä, jos lapsella olisi jo pienestä pitäen muitakin hoitajia kuin uhrautuva äiti.

    Voimia kaikille erityislasten äideille! Omani olen jo haudannut.

    • Komppaan! sanoo:

      Näin ohjelmasta vain ihan lyhyen pätkän. Jäin jo silloin miettimään, että missä lapsen isä on, ja muut sukulaiset?
      Hyvin usein näkee, että erityislapsella on vain äiti (ja äidin sukua) elämässä. Jokaisen isän, joka hylkää erityisesti erityislapsensa, sais laittaa jalkapuuhun useammaksi viikoksi. Hävetkää, munattomat luuserit!

  • Ikuinen ikävä sanoo:

    Oma aikuinen erityiseni muutti pois kotoa monen vuoden harkinnan jälkeen vajaa vuosi sitten. Etusijalle asetin hänen elämänsä ja oikeutensa sopeutua itsenäiseen elämään vielä, kun olen häntä siinä auttamassa. Oman syyllisyyteni kanssa elän joka päivä, eikä sopeutuminen uuteen ole ollut helppoa. Ei hänelle eikä meille vanhemmille. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, itse uskon tehneeni oikein kun päästin irti.

  • Happy Down sanoo:

    Erittäin läheltä katsottuna omaishoitajan arki on vuodesta toiseen samaa rutiinien toistoa,ainakin meidän perheessä ollut.👏 Down-siskoni pystyi muuttamaan lähelle Äitiäni ja Isääni. Se toki on kiva asia 😍 Joka aamu Sisko menee vanhemmilleni, sekä iltaisin Äitini menee Siskolleni. Koska rutiint ovat niin tärkeät olleet aina. Äiti on ollut ylihuolehtivainen ja Siskollani ei tavallaan omia mielipiteitä ole, vaan sanoo aina ”Äiti tietää!” No, Äitini ja Isäni ovat jo 70v. joten minua huolettaa se,että mitä jos perheen tukipilari kuolee,eli Äiti. Minä en tiedä hakemuksista mitään,Äiti ne on tehnyt,ikinä en ole noita edes ajatellut 😱 Ja muutenkin,kuka Siskoani sitten hoitaisi, koska ”Äiti tietää!”. Ei kukaan muu. 😭 Vaikka Siskoni on ihana ja maailman sydämellisin, niin minä en siihen pysty vaikka tahtoisin. Alkuperäisessä kirjoituksessa ei käsitelty tätä asiaa,mutta minun oli pakko purkautua 💔

    • Vammaisen äiti sanoo:

      Voimia sinulle ❤ ei sinun tarvitse ottaa sisaruksestasi hoitovastuuta vanhempien kuoltua! Läheinen voit olla niinkuin tähänkin asti.

      Tämä on yksi syy siihen, että varmistaa oman vammaisen lapseni itsenäistymisen. En halua hänen olevan ”taakaksi” sisaruksille. Haluan että sisarukset voivat tavata toisiaan ilman syyllisyyttä. Onhan erityisen sisarukset joutuneet joustamaan paljon jo lapsuusaikana, ei sen tarvitse ikuisuuksia jatkua.

  • Omaishoitajaäiti sanoo:

    Olen ollut lapseni omaishoitaja pian 15 vuotta. Lapsi täyttää tänä vuonna 18 ja muuttaa pois kotoa kunnan omistamaan vammaisten asumispalveluyksikköön. En koe olevani huono äiti, kun luovun lapsesta. Lapsen hoito on sitonut minua kotiin jo ihan riittävästi ja minulla on oikeus nauttia elämästä (ja kodin ulkopuolisesta työstä) myös ilman lapseni hoitovastuuta. Lastani en lakkaa rakastamasta ja jatkossakin olen hänen elämässään mukana esim edunvalvojana. En halua elää koko aikuisuutta lapseeni sidottuna. Se ei ole itsekkyyttä vaan omien voimien ymmärtämistä. Kerran jo burnoutin kokeneena ja siitä toipuneena annan jatkossa mielelläni lapseni hoitovastuun muille.

  • Äde sanoo:

    Olen tehnyt tätä rakkaudesta, en rahasta jo 29 vuotta. Vainkuolema meidät erottaa. Toki meitä äitejä on monen sorttisia. Toiset rakastavat omaa elämää ja tarpeitaan, toiset taas muuta enemmän, sitä ei voi moittia. Elämä on jatkuvaa taistelua oikeuksien ja etujen puolesta erityislapsen aikuistuttua ja se on perin uuvuttavaa. Ei elämä itsessään ole raskasta, vaan edellä mainitsemani ja se, ettei Sinua arvosteta tekemästäsi työstä.

  • Leijonaemo sanoo:

    Oma erityinen vasta 6v, mutta kun aika koittaa että on täysi-ikäinen niin hän muuttaa pois kotoa, aivan kuten normaali lapsikin ja itsenäistyy

  • Nimetön sanoo:

    Julmaa elämää. Ei naisen oman elämän pidä loppua lapsen vuoksi.