Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Pelkään, että olen huono äiti, ja tuhoan lasteni elämän ja itsetunnon. Toisin sanoen pelkään olevani oma äitini. Muistan, kuinka lapsena suorastaan palvoin äitiäni. Pidin häntä parhaana ystävänäni. Olin kiltti, miellyttämishaluinen lapsi. Kun näin aikuisena olen pohtinut suhdettani äitiini, olen ymmärtänyt, miten vääristynein silmin näin hänet.

Vanhempani erosivat ollessani pieni, ja jäimme isosiskoni kanssa asumaan äitini luokse. Alkoholisti-isääni näin säännöllisesti kerran kuussa viikonloppuna. Molemmat vanhempani menisivät uudelleen naimisiin, ja äitini sai vielä kolmannen lapsen, mutta tämäkin liitto päättyi eroon.

En juuri muista lapsuudestani iloisia asioita. Muistan, kuinka pelkäsin kertoa ikävistä tunteista tai tapahtumista, sillä äitini saattoi ottaa sen loukkauksena ja suuttua. Meitä lapsia tukistettiin usein, jos emme totelleet. Yritin hakea äidiltäni rakkautta ja huomiota esimerkiksi tekemällä kotitöitä, olemalla kiltti ja kunnollinen. Usein kuitenkin hän suuttui siitäkin, jos vaikka siivosin ja laitoin jonkin tavaran väärään paikkaan.

Muistan myös, miten häntä ei kiinnostanut tekemäni piirrokset, hän ei halunnut viettää aikaa kanssani ja oli muutenkin melko välinpitämätön ja väsynyt aina. Hän myös tissutteli iltaisin, ja saatoin löytää hänet sammuneena tietokoneen äärelle tai vaikka vessaan.

Lapsena koin olevani näkymätön ja arvoton, ja vielä tänäkin päivänä se näkyy käytöksessäni. Murrosiässä minulla olikin isoja ongelmia, joista onneksi selvisin kuin ihmeen kaupalla. Isäni sen sijaan on usein sanonut rakastavansa ja ollut välittävä, mutta valitettavasti alkoholi varjosti sitäkin suhdetta. Humalassa hän on usein haukkunut huoraksi yms, ja itkenyt sitä kuinka huono hän on, eikä sekään lapsen tunnolle hyvää tehnyt. Ja haukkuipa hän usein lihavaksikin ja kommentoi, että sinä se ainakin jaksat syödä jne…

No, tästä tullaan siis siihen, että pelkään olevani yhtä välinpitämätön ja kylmä kuin oma äitini oli. Yritän olla tietoisesti erilainen ja ehkä olenkin. Ilahdun aidosti, jos lapseni onnistuu jossakin tai tuo minulle vaikka itse tekemänsä piirroksen. Leikin ja vietän aikaa heidän kanssaan, enkä voi kuvitella mitä tekisin ilman heitä. Mutta silti huomaan, että etenkin väsyneenä hermostun herkästi. En huuda, mutta käytökseni muuttuu kylmäksi, ja tiedostan sen itsekin, ja pelkään sitä.

Lapsuudesta johtuen olen muutenkin hajalla, minulla on luottamusongelmia ja pelkään aina, että mieheni ei rakastakaan minua, vaikka se onkin typerä pelko.. Miten voisin päästä eroon tästä pelosta, ja oppia näyttämään tunteeni rehellisesti, etten muuttuisi kylmäksi ja etäiseksi kuten äitini? En halua rikkoa lapsiani, kuten minut on rikottu..”

Nimim. Olenko samanlainen? 

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Ei enää tätä Peruuta vastaus

9 vastausta artikkeliin “”Pelkään olevani oma äitini””

  • Neljä lasta, yhä opettelen sanoo:

    Hyvä sinä! Tiedostat ongelman, se jo kertoo, että olet oikealla tiellä. Terapia voisi olla hyödyksi. Älä ole kuitenkaan liian ankara itsellesi. Me kaikki teemme virheitä ja väsymme silloin tällöin. Olemme vain ihmisiä. Jos toimit väärin sanoita se lapselle. Halaa ja pyydä anteeksi. Lapsikin oppii, ettei tarvitse olla täydellinen.

  • Nimetön sanoo:

    Moi! Sinä olet sinä. Tiedostat ja havainnoit käytöstäsi, toimit jo siinä omalla tavallasi. Hyvä sinä! Kaikkea hyvää jatkoon elämässäsi.

  • Huono äitisuhde -85 sanoo:

    Myöntäkää, kun mokaatte ja pyytäkää anteeksi. Älkää syyttäkö lasta!
    ”Anteeksi, että huusin sinulle. En halua loukata tai pelottaa sinua. En osannut tuoda asiaa paremmin ilmi. Minua kiukuttaa, kun koen olevani aina vastuussa/ainoa, joka siivoaa/olen väsynyt/että minua ei kuunnella… Yritän toimia jatkossa paremmin.”

    Kuunnelkaa myös lasta aidosti ja hyväksykää lapsen kaikki tunteet. Älkää vähätelkö lapsen kokemaa. Älkää ottako liian henkilökohtaisesti.

    Tunteita saa olla ja ne saa näyttää. Kaikki mokaa joskus ja se on ok.

    Helppoa se ei aina ole, mutta yritetään oppia yhdessä.

  • Ei enää tätä sanoo:

    Entä jos ette julkaise enää täällä näitä tarinoita, vaan nämä kaiken tänne kirjoittelevat menisivät oikeaan terapiaan käsittelemään asiat.
    Vaivaannuttava kun ajattelee, että okei tää kirjoitus vois olla siitä tai siitä henkilöstä tai joku voi luulla onko tää musta. Kai noilla muillakin on yksityisyyden suoja jotka tarinoissa mainittiin.

  • Äidinmallia vo rikkoa sanoo:

    Oma äitisuhteeni on vaikea, ja vuosi sitten päätin katkaista välit häneen kokonaan hänen harjoittamansa määräilyn ja ”tottelemattomuudesta” syntyvien kostotoimien takia. Isoin pelkoni omassa äitiydessäni on se, että olen yhtä huono äiti kuin oma äitini, koska tiedän tavan olla äiti periytyvän vahvasti. Tässä kohtaa tieto aiheuttaa tuskaa.

    Olen kuitenkin saanut tuota asiaa käytyä läpi terapeuttini kanssa sekä puhumalla suoraan etenkin teini-ikäiselle esikoiselle, ettei minulla ole olemassa äidinmallia, joten olen joutunut opettelemaan olemaan äiti omalla tavallani. Ja että ennen asiaan havahtumistani, olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet.

    Nyt ajattelen, että oli minun tehtäväni tässä sukupolvien ketjussa havahtua. Minä korjaan sen minkä pystyn, lapseni toivottavasti jatkavat samalla linjalla ja tulevaisuudessa meillä on olemassa sellainen äitiydenmalli, jonka voi antaa hyvillä mielin perinnöksi.

  • Sanna sanoo:

    Vahvasti tuli sellainen olo, että kirjoittaja hyötyisi mahdollisuudesta käsitellä vanhempien alkoholismin aiheuttamia haavoja vaikka Minnesota-mallin läheishoidolla. Ehkä sitä kautta syntyisi tunnetasollekin varmuus, että on ok suuttua tai hermostua vaikka oletkin äiti. Ei sellaista äitiä kai olekaan joka aina lapsiaaan jaksaisi. Hieno kasvutarina, minusta ennen kaikkea olet Ihminen. Tsemppiä sinne!

  • Nimetön sanoo:

    Tiedän, mitä tarkoitat! Väsyneenä huomaan toimivani yhtä dominoi asti kuin äitini. Samat ratkaisu tavat nousevat pintaan, vaikka kuinka olisin päättänyt olla kuunteleva ja rauhallinen äiti.

    Toisaalta huomaan surun, kun omat lapseni käyttäytyvät kuin me lapsina käyttäydyimme. Minäkin lapsena ajattelin, että siivoan vasta, kun äiti käskee ja pyyntö ei riittänyt. Vastuu oli mielestäni äidin, ei yhteinen. Monesti mietin, millä luoda pysyvästi kotiin sellainen yhteisöllisyys, jota lapsena kaverin perheessä ihmettelin ja ihailin. Heidän äitinsä oli minullekin äitiyden idoli. Hänen toimiaan monesti äitinä mietin ja koetan ottaa mallia siitä. Toisaalta olen itse päätynyt pärjääjän ja organisoijan rooliin, valinnut puolisoni jotenkin niin, että näin on käynyt. Tuo ihailemani kaverin äiti on aina minulle äitiyden iso malli, siinä missä omanikin väistämättä on. Koetan poimia parhaat toimintatavat, mutta oman perheen tapa on niin syvällä, errä syvän väsymyksen tullen se nousee läpi ja käyttöön. Se, dominoiva komentaminen, tuntuu nyt välillä ainoalta vaihtoehdolta. Olen myös oppinut ymmärtämään kovilla ollutta yh-äitiäni, hänen ratkaisujaan. Toisaalta muistan, että en halua perheen kulttuurin ajautuvan samaan kuin omassa lapsuusperheessäni. Haluan vain tehdä parhaani, vaikka olenkin vajavainen, en osaa reagoida aina rakentavasti, mutta yritän. Jospa lspseni näkisivät minutkin ihmisenä, joka yrittää parhaansa, on epätäydellinen, väsyy, tarvitsee luottaa perheeseen ja että hekin tekevät osansa. Lasten ollessa pieniä olen huolehtinut ja hoivannut, katsonut ettei puufu asioita, joita omassa lapsuudessa puuttui. Nyt mietin, että olen itse ehkä luonut itselleni roolin, että äiti hoitaa, vastaa ja korjaa kaiken. Siinä ei jää minulle tilaa olla tekemättä niin. Keskustelut perheenä, mm kunkin toiveista, välillä auttavat. Lapsille oli ahaa-elämys kerran näitä haaveita listatessa oivaltaa, että äiti ei haluakaan pestä pyykkiä ja siivota, vaan tekee niin, koska ne pitää, ja oikeasti äiti haluaisikin nukkua lauantaina ja mennä illalla lenkille kaverin kanssa. Että äiti haluaisi lempiruokaa, jolle lapset nyrpistävät nenää, ja jota siksi on harvoin. Sovittiin yhdessä, että joka viikkoon poimitaan jokaisen listalta kaksi asiaa, sovitaan yhdessä, että ne otetaan yhdessä perheen aikatauluun. Joku lapsista haluaa leffailtaa, joku lihapullia, joku retkelle. Äiti haluaa unirauhan pyhäaamuna ja aikaa soittaa rauhassa ystävälle, isä pekonia aamiaisella ja lenkille illalla, jne. Nuokin asiat kun saatiin sovituksi, olimme hetken tyytyväisiä. Lapset ja puoliso eivät aina näe, että organisaattorin takana on ihminen, joka myös väsyy ja luopuu omista toiveistaan, kun on toisille vain toiveiden täyttäjänä. En kumminkaan halua sitäkään, että en huolehtisi heistä, he ovat minulle tärkeitä, mutta kun voimat loppuvat, alan huutaa ja komentaa. En löydä ratkaisua, miten saisin tilani ja leponi, vain niin, että pyydän ja sanon haluavani tuon oman ajan, ilman esim. tuollaista perhe palaveria toivelistoineen.

  • Nimetön sanoo:

    Tuntuupa tutulta! Nyt ymmärrän kyllä itse paremmin, miksi äitini oli mitä oli, arki vain oli hänelle liian raskasta.

    Itse toivoisin, että voisin opettaa empatiaa, joka yltäisi minuunkin. Kun halaan kiukkuista lasta ja sanon, että olet rakas, levätään ja hemmotellaan itseämme hetki, minä toivon, että on päiviä, joina äitikin voi sanoa, että kiukuttaa ja väsyttää, ja lapsi tulee ja halaa. Tuo lasin vettä ja sanoo, että olet rakas. Näinkin välillä käy.