Sanotaan, että työ, jota rakastaa ei edes tunnu työltä. Entä sitten työ, jota inhoaa? Ei ole mikään ihme, että palaa loppuun, jos tekee päivästä toiseen jotain, joka ei tunnu yhtään omalta. Silti pitää jaksaa, hammasta purren, että ”kelpaisi”.

Meillä on vain tämä yksi elämä, eikä sitä kannata tuhlata siihen, että on onneton miellyttääkseen muita. Jos arki tuntuu toivottomalta ja työssä uhkaa uupumus, ehkä voisi olla paikallaan miettiä muutosta, uran vaihtoa? Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja munakasta varten pitää rikkoa munia.

”Olen 34-vuotias nainen ja en ole ollenkaan varma onko minusta nykyajan työelämän vaatimuksiin.

Nuorena sain kuulla joka puolelta etten tee tarpeeksi, en harrasta tarpeeksi, en pärjää koulussa tarpeeksi hyvin, en siis ole tarpeeksi. Tästä johtui, että päädyin mm. parisuhteeseen, jossa yritin olla muuta kuin olin. Kävin myös koulun alalle, jolle en halunnut, mutta koska se sai läheiseni tyytyväiseksi. Koin jo kouluaikana, että oppi ei mene helpolla perille ja että joudun tekemään paljon työtä.

Kuva Allie Smith.

Pääsin alani töihin ja nyt 10 vuoden työuran jälkeen kehoni viestittää minulle uupumisen merkkejä. Se olisi urani kolmas työuupumus, elämäni neljäs masennusjakso. Vaikka työnantajani on hyvä ja työtoverini mukavia, koen vahvaa inhotusta tekemääni työtä kohti. Olen yrittänyt löytää muuta työtä, jota voisin koulutuksellani tehdä, mutta ei ole tärpännyt.

Alan olla vakuuttunut, että en enää tässä vaiheessa pysty vastaamaan nykyajan työelämän vaatimuksiin. Koen, että en enää pysty ns. 100% panostukseen, vaan olen taas se, joka ei pysty enempään, ei ole tarpeeksi. Pelkään, ettei nykymaailman työnantajissa ole enää ketään, jolla olisi antaa minulle työtä, jonka pystyisin tekemään rauhallisesti, omaan hitaaseen tahtiini. Onko enää olemassa töitä, jossa pystyisi toteuttamaan pehmeitä arvoja?”

Nimim. Loppuunpalanut

Onko sinulla kokemusta uranvaihdosta ja uudelleenkouluttamisesta? Kerro kommenteissa alla.

Tämä artikkelin tarina on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Artikkelikuva Hans Eiskonen.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Uloke_otsassa Peruuta vastaus

13 vastausta artikkeliin “Onko pakko palaa loppuun työssä jota inhoaa?”

  • Töissään jumissa sanoo:

    Helpottavaa lukea että joku muukin tuntee samoin kuin itse.. Alan myöskin huomata alkavia uupumuksen oireita, 5 vuotta töissä olleena ja koko ajan miettineenä mitä seuraavaksi. Enkä vielä ole keksinyt sitä, mitä sitten..

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Kannattaa ottaa aikalisä ja vaihtaa työpaikkaa. Hyviä työpaikkoja on, ja hyvää työpaikkaa kannattaa etsiä. Korkea palkka ei ole hyvän työpaikan tae.

    Jos tuntuu, ettei osaa mitään eikä mikään työpaikka huolisi, silloin on uupumus äänessä, eivätkä nuo ajatukset ole todellisuutta.

    Jos on jo uupumuksen kokenut, on syytä kuulostella itseään ja miettiä mitä pitää tehdä, ettei uupuisi uudestaan. Yksikään työpaikka ei ole uupumisen arvoinen.

  • Hepp sanoo:

    Kyllä, kokemusta on ja ammatti meni vaihtoon. Tosin minulla oli hoitoalalla työ josta todella pidin, mutta kun itse sairastuin fyysisesti, tuntui toisten auttaminen kovin raskaalta. Yritin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa työssäni kunnes pää sanoi stop ja sairastuin masennukseen. 12 vuoden jälkeen sanoin heipat työpaikalle ja monille hyville työkavereilleni. Kun on tehnyt samaa työtä aina valmistumisesta saakka, on aikamoinen tilanne yrittää löytää uusi itseä kiinnostava ammatti, joka sopisi vielä sairauden kanssa yhteen. No, löysin pitkän pohdinnan jälkeen enkä ole katunut. Ajatus siitä, että olisin edelleen sinnittelemässä vanhassa työssäni, saa melkein ahdistumaan. Eikä kenenkään tarvitsisi kärsiä oman työn takia. On kuitenkin kaksi eri asiaa olla pitämättä työstään tai sairastua työnsä takia.

  • Uloke_otsassa sanoo:

    V*******a tehdä työtä, jonka sisällöstä pidän, mutta inhoan systeemiä miten se johdetaan! Olen ollut tässä jumissa jo yli 10 vuotta. Pahinta on, etten keksi minne vaihtaa, koska liksaa ei saa juuri mistään samaa vertaa kuin tästä näillä kulmilla. Eikä vähempään ole varaa juuri nyt. Mol:li kuumana kyllä kyttään mahdollisuutta nostaa kytkintä! Perustetaanko kerho!

  • mimmi sanoo:

    Kuin olisin itse kirjoittanut. Nautin fyysisestä työstä, mutta sitten meni kroppa epäkuntoon ja jouduin miettimään kaiken uudestaan. Sitten koitin työtä, jossa ei kroppaa tarvitse rasittaa niin paljoa, niin sitten levis pää huonon ilmapiirin vuoksi ja jouduin taas miettimään kaiken uudestaan. Nyt kroppani ei kestä fyysistä työtä, mutta ei myöskään pelkkää istumista, pääni taas ei kestä työtä, jossa tuloksia pitää syntyä ja työilmapiiri on huono. Olen nyt sitten ihan kotona, koska en tiedä, mihin kykenen ja mitä haluaisin tehdä

  • Ninni sanoo:

    Jouduin opiskelemaan uudelle alalle 46 vuotiaana kun jouduin irtisanoutumaan edellisestä vakityöstäni uuden esimiehen kiusaamisen takia. Kiusatullehan kaikki kääntävät selkänsä eikä kukaan auta

  • hoitaja vm.2012 sanoo:

    Teksti oli kuin suoraan omasta elämästäni. Myös pari kolme burn outia ja useita masennusjaksoja. Työ ottaa huomattavasti enemmän, kuin antaa ja jopa suhteet läheisiin ja omiin lapsiin kärsii valtavasti. Itse tykkään pomoista, työkavereista ja työstä, mutta työolosuhteet, työajat ja työn vaatimukset on koko ajan kasvaneet. Ne on niin huonolla tolalla, ettei edes vapaapäivillä enää mitenkään palaudu. Se on päivästä toiseen selviämistä. Välillä vähän kasaillaan itseään lyhyillä vapailla ja taas painetaan niin, että tuntuu kuin joku koko ajan imisi kuiviin kaiken vähänkin mitä mussa on. En ole enää ihminen, vaan osa hoitokoneistoa.

    Tsemppiä sinulle ja muille samojen asioiden kanssa painiville! Itse tein päätöksen, että lähden opiskelemaan.

  • Alan radikaalisti vaihtanut onnellinen äiti sanoo:

    Vastaus kysymykseesi:varmasti on, ja varmasti löytyy sinulle sopiva ala ja työ. Nykyisin on lukuisia, ja kokoajan lisää uusia koulutusvaihtiehtoja aikuisille, varmasti löytyy itselle sopiva paikka jotakin kautta.
    Oma tarinani on hyvin samanlainen varsinkin alkupuolelta, mutta en koskaan ollut oikeasti onnellinen ja työelämä oli synkkä maailma. Suuren elämänmuutoksen ja uuden elämän myötä, kun nuorin lapseni oli täyttämässä 2v,päätin että entinen rääpöstäminen ja väärät alat saa riittää ja että lähden opiskelemaan pitemmän työelämätauon jälkeen. Tutkin vaihtoehtoja ja itseäni mikä tuntuisi sellaiselta, jota voisi tehdä (koska taiteilijana itsensä elättäminen on vaikeampaa vaikka se unelmahommaa olisikin), myös ottaen huomioon tulevaisuuden kehityksen eli millaiset on työllisyysnäkymät alalla. Otin hypyn tuntemattomaan, täydellinen suunnanmuutos entisistä kuvoista, ja 36-vuotiaana aloitin teknisen alan opinnot amk:ssa alalla, josta ei ollut mitäön kokemusta aikaisemmin. Enkä ikinä ole missään kokenut löytäväni näin omaa juttua, mielelläni teen paljon töitä, ja ylimääräistäkin, päästäkseni alalle töihin mahdollisimman pian. Ja lähtökohtaisesti olin ns lost case monen mielestä, kun en perusduunihommiin kyennyt enää myös terveydellisistä syistä.
    Eli kyllä kaikille löytyy se sellainen työ, jonne on mukava mennä, tai ainakaan se ei ole kärsimystä. Rohkeasti hyppy tuntemattomaan ja levittämään siipiä, sitä ei tiedä mihin kaikkiin mahtaviin mahdollisuuksiin se johtaakaan!

  • Alanvaihtaja sanoo:

    Opiskelin aikanaan hoitoalan korkeakoulututkinnon, koska muista huolehtiminen ja hoivaaminen oli tuttu ja turvallinen rooli enkä osannut silloin ajatella muutakaan. Alalla meni lähes 20vuotta kunnes yt-iden myötä minut irtisanottiin. Olin koko ajan kamppaillut jaksamisen kanssa eikä työ tuntunut ikinä palkitsevan riittävästi tekijäänsä. Tajusin, että voisin opiskella uuden ammatin ihan eri alalta ja niin teinkin yli nelikymppisenä. Sain töitä ja tajusin, että on myös muunlaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Työn ei tarvitse olla taivasta syleilevä osa identiteettiä, kuten se tahtoo hoiva-alojen ihmisillä olla ja sitten uuvutaan, koska eletään vain muita varten eikä ikinä ehditä kunnolla palautua. Nyt teen työtä, joka ei ole niin merkityksellistä kuin ennen, mutta olen taas hereillä ja energiaa riittää töiden jälkeen myös perheelle. Kannustan siis kokeilemaan ihan jotain muuta ja etsimään asioita mistä ihan oikeasti tykkää. Onnea matkaan!

  • Kaikkensa antanut sanoo:

    Lähdin vitsillä alalle missä nyt olisi tullut 13 vuotta täyteen.
    Opiskelin askelissa alan tutkinnot niinkuin aloittaessa olin päättänyt.
    Pääsin esimieheksi niinkuin olin halunnut.
    Huomasin kuitenkin kun toinen burn out kolkutteli ovella jäätävien työpäivien ja ihan liian suuren työtaakan alla että nyt alkaa riittämään. Tämä työ tappaa minut oikeasti.
    Olen todella ahkera ja tunnollinen työntekijä ollut aina mutta annoin itsestäni aivan kaiken.

    Päätin että nyt riittää ja hain opintovapaata. Nyt olen puoli vuotta ollut opiskelemassa aivan toista alaa ja olen onnellinen.

    Vohaan muutoksia ja harkitsen niitä pitkään. Jätin vapaalle vakituisen työn ja päätin tehdä kerrankin mitä haluan.

    Täytän 36 vuotta ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo.

  • Ajelehtija sanoo:

    Joskus ajattelen etten sovi tämän päivän työmarkkinoille, vaikka juuri nyt olen työikäinen ja jäljellä monta kymmentä. En ole saanut vakituisia suhteita kuin yhden joka oli ei omalta alalta-kestin reilun vuoden todetakseni ettei 3-vuorotyö sovi. Oman alan töitä tehnyt keikkoina 10v aikana mutta vakituista ei tippunut(hoitoala). Päädyin vanhusten pariin josta tykkään, mutta epäilen jaksamista alalla. Ja ala on muuttumassa vain kuluttavammaksi. On vain yksi elämä, työ ei saisi olla nro 1. Itse en pelkää vaihtaa työpaikkoja, mutta haluaisihan sitä löytää sen paikan joka on se oma juttu,ja jaksaa työssä sekä vapaa-ajallakin nauttia.

  • Ihanakamalatyö sanoo:

    Itselläni kävi niin että päädyin nuorena alalle johon rakastuin korviani myöten. Valitettavasti alani on aika raaka ja olen päätynyt vain määräaikaisiin työsuhteisiin josta jouduttuani lähtemään olen vuodattanut aina karvaita kyyneliä. Olen useammassa yrityksessä työskennellyt ja työ sekä työkaverit ovat olleet maailman ihanimpia. Sitten pääsin viimein unelma hommaan ja sellaiseen paikkaan josta en joutuisi enää lähtemään. Olin haltioissani. Vähän aikaa työskenneltyäni sain tuta kuinka myrkyllinen työyhteisö on. Olen menettänyt kaiken iloni töiden suhteen ja usein ennen töihin lähtöä ajattelen vaan jos ottaisi sairaslomaa ettei tarvitsisi mennä kaikkien höykutettäväksi. Olen aina ollut iloinen ja sosiaalinen. Nyt olen hiljainen ja itken usein salaa töissä. Odotan vaan että pääsen kotiin. Rakastan työnkuvaani mutta inhoan työkavereitani. En kaikkia mutta niitä kenen kanssa joudun työskentelemään pääasiassa. He ovat tehneet työstäni helvetin josta en voi paeta. Haen kokoajan uusia töitä ja toivon pääseväni pois.

    • Myötätuntoa sanoo:

      Tuli paha mieli puolestasi. Oletko käynyt juttelemassa asiasta työterveydessä? Perusluonteen muuttuminen, salaa itkeminen ja vihantunne on tosi vahvoja hälytysmerkkejä siitä, että asiat on toisin kuin sinulle hyväksi olisi. Kauanko ajattelet pystyväsi jatkamaan tuolla tavalla? Kysyn tätä ihan sillä ajatuksella, että tiedän toipumisen vastaavasta uupumisesta kestävän kauan ja haluaisin herätellä sinua miettimään jonkun toisen ihmisen kanssa sitä, mitä kaikkia muita vaihtoehtoja sinulla voisi olla. Uupuneena ajatukset tulevaisuudesta kun helposti kapeutuvat kun mieli keskittyy selviämiseen ja silloin osa ihan todellisista vaihtoehdoista voi jäädä huomaamatta.