”Väittäisin, että jokainen äiti tietää ne suorituspaineet mitä äitiys tuo tullessaan, varsinkin kun vertailukohtia on monia kun seikkailee somen ihmeellisessä maailmassa.

Kaikki tekee täysillä ja suorittaa. Kaikki jollain asteella janoaa sitä hyväksyntää muilta äideiltä. He tuntuvat olevan ne kriittisimmät tuomarit, kun pohditaan kuka on kasvattanut lapsensa parhaiten.

Itse olin se äiti joka oli todella onnistunut, sain paljon kehuja ja hyväksyntää. ”Kuinka fiksu, vastuullinen nuori äiti oletkaan”. Rakastin sitä kun sain muilta krediittiä omasta äitiydestäni ja söpöstä vauvastani. Varsinkin siksi, kun paineet tuntuivat kovilta sen takia että olin äärimmäisen nuori ja muiden hyväksyntä tuntui hirveän tärkeältä.

Halusin olla äänessä ja näkyä, halusin olla esikuva muille nuorille äideille ja näyttää että me pystytään tähän vaikka ollaankin nuoria, ja teiniäitien ympärillä leijuu tietynlainen stigma. En tajunnut että tuo tarve suorittaa ja hakea hyväksyntää ajaisi ajan myötä tähän tilanteeseen.

Halusin olla kunnon äiti, sellainen oppikirjasta repäisty. Kuinka hassulta ja turhanpäiväiseltä se kaikki tuntuu näin jälkikäteen kun ajattelee ja vertaa nykytilanteeseen.

Tästä on nyt muutama vuosi. En edelleenkään ole vanha, mutta kokeneempi. Tämä mun söpö vauva on nykyään jo iso, upea ja rakkain leikki-ikäinen. Paras tyyppi ikinä, huumorintaju on huikea ja onhan se edelleen söpö. Mä voin olla vaan kiitollinen siitä, että olen saanut osallistua noin persoonallisen tyypin kasvattamiseen. Varsinkin nyt kun päävastuu hänen kasvattamisestaan on jollain muulla kuin mulla.

kaksi tyhjää keinua

En olisi silloin vauvavuoden aikana uskonut että tälläinen skenaario olisi mahdollinen, olihan se lapsi mun elämän keskipiste. 1,5 vuotta sitten tämä lapsi muutti uuteen kotiin, kun lastensuojelu oli saanut tarpeekseen tilanteesta, kun itse en pystynyt enää nukkumaan kuin ehkä 3 tuntia yössä. Lapsen isä oli täysin kykenemätön kantamaan osansa taakasta ja kun kaikki tuntui hajoavan muutenkin käsiin.

Oma hyvinvointini oli täysin toissijainen asia, ja näin jälkikäteen ajateltuna, niin taisi olla lapsenkin. Rakastin ja vihasin omaa lastani. Rakastin, koska niinhän mun kuuluukin ja vihasin, koska olin niin täysin epäonnistunut siinä mitä yritin, ja mun oma lapsi oli elävä ja hengittävä todiste siitä että en pystynyt olemaan äiti.

Yritin olla hyvä äiti, huolimatta omista lapsuuden traumoista, huolimatta siitä että valvotun vauvavuoden jälkeen en ikinä oppinut nukkumaan kunnolla, huolimatta siitä että hyväksynnän tavoittelu ja ylisuorittaminen ajoivat mut loppuun, huolimatta siitä että omalla lapsella tuntui olevan poikkeuksellisen pahaa uhmaa eikä itsellä ollut keinoja selvitä niistä, ja huolimatta siitä että olin lyhyen ajan sisällä menettänyt monta ihmistä ja käynyt liian monissa hautajaisissa. Liian paljon kaikkea kerralla.

Mä muistan ne viimeiset sossupalaverit jotka pidettiin ennen kuin ”väliaikainen sijoitus” vahvistettiin, mutta en muista mikä oli se viimeinen hetki kun lapsi oli mun luona. En muista viimeistä yhteistä yötä tai viimeisiä sanoja ennen kuin lapsi lähti uuteen kotiinsa. Kai olin niin väsynyt. Tai shokissa. En tiedä itsekään.

Kamalinta on se, että edelleen muistan sen kuinka paljon toivoin että joku veisi tuon lapsen multa ja ottaisi vastuun, koska itse en enää jaksanut tai kyennyt.

En tosissaan muista mitkä olivat viimeiset sanat tai mikä oli viimeinen hetki yhdessä, mutta muistan sen kuinka paljon halusin omasta lapsestani eroon. Tuntui että ainut vaihtoehto oli se että olisin hankkinut itselleni pituutta lisää köydestä, jos joku ei pian ottaisi koppia mun hädästä.

Tämä väliaikainen kolmen kuukauden sijoitus on muuttunut ajan kuluessa huostaanotoksi, jonka loppua ei toistaiseksi näy. Lapsi rakastaa uutta perhettään ja puhuu heistä paljon kun nähdään. Perheen vanhempi on mahtava, jaksaa aina toitottaa mulle kuinka hyvä etä-äiti olen, kuinka suurin osa etävanhemmista ei näe lastaan joka viikko kahden yökyläilyn verran niin kuin itse näen.

Silti tuntuu pahalta ajatella asiaa, mun ei kuuluisi olla se etä-äiti. Mun kuuluisi olla lähivanhempi, mun kuuluisi olla se ihminen jota lapsi näkisi eniten. Kun lapsi puhuu kodeistaan, hän erittelee kolme eri paikkaa. On koti, äidin koti ja isin koti. Tavallaan tuntuu pahalta että tämä asunto missä nyt olen ei ole se ”the koti” vaan tämä on ”äidin koti”.

Tuntuu myös pahalta että minun pitää sosiaalitoimistolta erikseen varmistaa, että voinko pitää omaa lastani tietyn ajan tai voinko mennä oman lapseni kanssa paikkaan x vaikka se olisikin pitkän matkan päässä. Ja samalla tiedän että tämä kaikki on lapsen edun mukaista. Ja oman etuni mukaista.

Koska vaikka kuinka haluaisin, en pysty olemaan se oppikirjaäiti, joka aina halusin olla. Helvetti sentään, en pystynyt olemaan edes se keskivertoäiti, johon jokaisen pitäisi pystyä!

Paras mihin pystyn, on olla äiti lapselle kahtena päivänä viikossa. Ja senkin jälkeen olen aivan loppu. Etä-äiti, sanan pienimmässä mahdollisessa merkityksessä. Kuinka väärin se on?

Tämä tilanne on hirveän raskasta salata, mutta hävettää puhua asiasta. Suoraan ja salailematta asiasta tietää ehkä viisi ihmistä virallisia tahoja lukuunottamatta. En jaksa pitää yllä ihmissuhteita, koska kokoajan joudun keksimään selityksiä ja ihme valheita sille miksi oma lapseni ei ole kotona juuri nyt, tai kanssani ylipäätään.

Kaikki tämä siksi, että häpeän tilannetta niin helvetin paljon. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun kirjoitan asiasta suoraan, vaikka tämä tuleekin anonyyminä. Väistämättä tilanne on ajautunut joidenkin ihmisten tietoon, koska lapsen perhehoitajalla ja minulla yhteisiä tuttuja ja ovat lapsen varmasti tunnistaneet. Heitä minä välttelen. En halua kohdata ihmisiä, jotka ovat tajunneet oman heikkouteni. Pelkään mitä näkisin näiden ihmisten kasvoilta. Sääliä, halveksuntaa, jopa kiukkua?

Pahalta tuntuu myös se, että oma lapsi tuntuu osittain vieraalta, hänessä näkyy selvästi tämän nykyisen kodin ”kädenjälki” kasvatuksen suhteen. Ei negatiivisessa mielessä, mutta tuntuu oudolta katsoa omaa lastaan ja huomata hänessä ja käytöksessä jotain, joka ei tule kummaltakaan vanhemmalta.

Tuntuu vaikealta jatkaa elämää, vaikka oma elämäntilanne on muuttunut radikaalisti sinä aikana kun lapsi asunut pääsääntöisesti muualla. Myös tulevat muutokset aiheuttavat lisää pelkoa sen suhteen mitä muut ihmiset ajattelee.

Hassua, miten tämä tarina alkoi sillä, miten halusin kaiken huomion mitä someäideillä on tarjota ja päättyy siihen, että toivon ettei kukaan enää huomaisi minua ja tajuaisi kuinka totaalisesti olen epäonnistunut. Siitä olen onnellinen, että lapsella on tasainen ja rakastava ympäristö ja paljon aikuisia jotka hänestä välittävät, itseni lisäksi.”

Nimim. Oppikirjaäiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 38 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Jenni Peruuta vastaus

38 vastausta artikkeliin “Olin se oppikirjaäiti…kunnes lapseni otettiin huostaan”

  • Suorittaja äiti sanoo:

    Rukoilen puolestasi ja koen myötätuntoa tilanteesi suhteen

  • Ei tarvetta häpeälle sanoo:

    Todella rohkea teko ja minä katsoisin sinua kunnioittaen.

  • Rakasta kaukaa sanoo:

    Ihanaa kun kirjoitit! Kiitos, kun jaoit tunteita, kiitos, kun uskalsit. Minä ainakin pystyn samaistumaan noihin epätoivon ja väsymyksen tunteisiin, siihen, että on epätäydellinen ja riittämätön aina välillä.
    Minulla on ollut onnea, tukiverkkoni on ollut hyvä, olen saanut apua, kun sitä tarvitsin. Asiat olisivat aika helposti voineet olla toisin.
    Toivotan sinulle jaksamista, ole paras äiti, joka voit olla, vaikka etänä.

  • Amalia sanoo:

    Mitäpä jos lopettaisit valehtelun ja selittelyn ympärillesi, olisit rehellinen ja aidosti se mitä olet. Mitä luulet siitä seuraavan? Luulen, että saisit kaikkien tuen ja ymmärryksen itsellesi ja kannustusta asiassa sekä lisää voimavaroja käyttöösi, kun ne eivät enää menisi valehteluun ja selittelyihin

  • Äitix3 sanoo:

    Oppikirja äidille, voima hali❣️Et ole huono tai paha äiti. Olet aina lapsesi äiti! Se että uupuu totaalisesti ei tee sinusta totaali epäonnistujaa. Ole armollinen itsellesi. Minulla on kolme lasta, kaksi vanhinta on ollut huostassa. Ja nyt vuosien päästä kaikki on hyvin. Näin voi olla sinulla ja lapsellasikin. Älä menetä toivoa. Siunausta sinulle ja lapsellesi♥️🙏

  • Nimetön sanoo:

    Hienoa, että lapsella on monta rakastavaa aikuista. Nyt ei kannata pohtia mitä muut ajattelevat vaan katse tulevaisuuteen.
    Hienoa, että hakee apua kun omat voimat eivät riitä. Täydellisyys vanhemmuudessa on sellainen mörkö mitä monet yrittävät tavoitella. Nyt kannattaa nauttia omasta ajasta ja etsiä niitä positiivisia asioita jolla jaksaa eteenpäin. Lapsi rakastaa aina omia vanhempia. Rakentaa hyvä suhde lapseen.

  • isä 32 sanoo:

    Rohkea ja hyvin tätä aikaa kuvaava kirjoitus. Mistään oppikirjavanhemmuudesta on kyllä turha puhua, se on aika eri asia kuin saada elämä näyttämään hyvältä somessa ja suorittaa..Lähtökohtana on kuitenkin lapsen hyvinvointi (pienen lapsen ollessa kyseessä erityisesti vanhemman hyvinvointi, ja se ei tässä ole toteutunut). Kuitenkin tässä näkyy sekä rakkaus lasta kohtaan että yksilökeskeisen maailman mukanaan tuoma toivottomuus ja tuska, kun jää yksin lapsen kanssa.

    Miten hienoa olisikaan, jos kulttuurimme olisi yhtenäinen, heimomaisempi, jossa lapset hoidettaisiin yhdessä, säästyttäisiin monelta vaivalta ja kalliilta toimenpiteiltä ja jälkihuolloilta. Valitettavasti monet ihmiset ja myös perheet ovat todella yksin. Puhun myös kokemuksesta, kun eron jälkeen olet yksin lapsen kanssa, eikä ole turvaverkkoa, johon turvautua kun itse väsyy. Itse olen tästä oppineena yrittänyt rakentaa sosiaalista verkostoa ja elämää niin, että silloin tällöin tarvittaessa saan hetkeksi lapsen hoitoon muualle, ja tämä toimii toki muiden vanhempien kanssa myös toiseen suuntaan. Tämäkin ratkaisu tuntuu vajanaiselta, mutta jotain lohtua siitä saa tilanteeseen ja muiden vanhempien kanssa yhdessä lapsen hoitaminen ja olo on joka tapauksessa kevyempää kuin olla yksin jatkuvasti lapsen/lapsien kanssa. Eli sosiaalisempaan ja yhteisöllisempään kulttuuriin päin olisi mielestäni oikea suunta tällaisissa tilanteissa…no Juu, helpommin sanottu kuin tehty.

  • Voimia omaan elämääsi sanoo:

    Näitä äitejä jotka ajattelevat myös näin että kaiken pitää olla tiptop ja täydellistä kuuluu myös minun kaveri piiriin ja heistä näkee että ovat väsyneitä ja eivät rentoudu vaikka kuinka sanoisi että rauhoitu ota rennosti, harmillista että toisten ajatukset on omia tärkeämpiä. Mahtavaa että opettelet päästämään tästä irti ja opettelet elämään omaa elämää ja vielähän et ole valmis/parantunut vasta sitten olet kun voit asioista kertoa itsenäsi kenelle vain silloin hyväksyt oman elämäsi ja muutos voi alkaa tsemppiä siihen.

  • Tosielämän rakkaus on eri kuin rakkauselokuvat sanoo:

    Olet todella hyvä äiti. Kirjoituksestasi paistaa rakkaus lastasi kohtaan. Minä näen sen niin, että rakkautesi on niin suuri, että olet valmis luopumaan jostain itselle tärkeästä hänen vuokseen. Ajattelet HÄNEN parastaan – ja se on suurinta rakkautta, mitä toiselle voi antaa. Anna armo itsellesi, et ole huono äiti, olet ihminen, joka väsyi ja joka rakastaa lastaan enemmän kuin itseään. Suurinta rakkautta on päästää irti omasta kärsimyksestä huolimatta, jotta toisella on hyvä olla.

  • Äiti myös sanoo:

    Muista että olet aina äiti. Olet äiti myös silloin kun lapsesi on aikuinen. Silloin hän asuu omillaan ja äitiytesi on kuten kellä muulla tahansa.
    Luopuminen on myös rakkautta! Et ole epäonnistunut. Lapsesi saa hyvän lapsuuden tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Hänellä on 3 kotia, kuten kirjoitit.

  • Menetyksen pelko sanoo:

    Nyt kokeneempi ja viisastuneempi. Ole onnellinen että sijaisperhe mitä ilmeisemmin hyväksyy sinut ja ymmärtävät tilanteesi, tsemppaus kertoo siitä!

    Huostanpurkua haetaan itse kun itse todella koet ja pystyt todentamaan tilanteesi vakiintuneen ja sinun kypsyneen ihmisenä, itsenäsi. Mä halaan lastani joka ilta, kuiskin hänet uneen ”rakastan sinua, olet tärkein ja rakkain äidille ja isille. Sä pystyt ihan mihin vaan kun itse vaan uskot. Ihan mihin vaan”.

    Mulla on aina ollut pelko lapsen menettämisestä. Tai että minusta ja lapsesta riippumattomista asioista tapahtuisi jotain ja menettäisin tavalla tai toisella tän mun pikkutyypin. Mut vaikka mulle menetys on pelko, mä ymmärrän sun tunteen.

    Olin itekin niin väsynyt, että aloin pohtia jo sijoitusta. Sama syyllisyys, mitä elämä on äitinä, joka ei jaksa lastaan? Mun tilanteessa se oli ehkä enempi että halusin varmistaa et lapsi tulee hoidetuksi olen mä missä kunnossa vaan. Ehkä se on just sitä äidin rakkautta.

    Kukaan muu kuin äiti ei tiedä kuinka paljon täytyy rakastaa että voi luopua kalleimmastaan. Se vaatii todella suurta rohkeaa rakkautta, mitä sulla on.
    Itse näkisin vihan ja eroon haluamisen keinona selviytyä siitä rakkauden aiheuttamasta luopumisen tuskasta. Eräänlainen selviytymiskeino sellaisesta tunnekuohusta, mistä vahvempikin sekoaisi. Ja kun väsyneenäkin vielä.

    Nauti ne hetket mitä sulla on, vaikka sen jäljeen väsyttää. Supise nukuttaessa korvaan tärkeydestä vaikka sua itkettäis. Se lapsi on susta, sillä on sun geenit, sisukas taistelija. Sitä asiaa ei muuta lastensuojelun paperit eikä kasvattiperheen tavat.

    Kasvattiperhe valjastaa sun pikkusen käyttämään perimäänsä oikein, niillä on energiaa siihen. Varmista sä että sun geenien vahvimmat puolet tulee käyttöön. Sä oot onnistunut äiti, kahtena päivänä viikosta fyysisesti. Ikuisesti psyykkisesti.

  • Nimetön sanoo:

    Tältä pallolta löytyy niin monta erilaista elämäntarinaa,ei niistä yksikään ole kuin oppikirjasta. Hienoa, että lapsesi saa kasvaa vakaissa oloissa ja hänellä on monta ihmistä, jotka välittävät, se on rikkautta. Ei etävanhemmuus rakkautta ja välittämistä poista. Toivottavasti jonain päivänä näet tämän kaiken vain osana omaa polkuasi ilman että se mielessäsi tekee sinusta sen huonompaa ihmistä, kaikkea hyvää!

  • Itsensä kasvattanut sanoo:

    Voi sinä rohkea ja epäitsekäs nuori Äiti ♡ kuinka ihana ihminen oletkaan!!
    Kumpa oma äitini olisi aikanaan osannut tehdä saman ratkaisun. Minusta tuli ala-asteella vastuunkantaja perheessämme, äiti pikkusisaruksilleni ja äitini salaisuudenkantaja. Hänen häpeänsä piilottelu oli tärkeintä ja oma lapsuus jäi elämättä, koska piti huolehtia käytännön asioista jo kyvyttömäksi masentuneen äitini puolesta. Kadehdin kaikkia joilla on ollut turvattu, oikea lapsuus. Koulut jäivät käymättä ja nuoruuden ilot kokematta, koko elämäni olen vain selvinnyt. Nyt keski-ikäisenä toivon, että joku olisi uskaltanut sen Lasun tehdä ja olisin saanut elää toisenlaisen elämän. Vanheneva äitini on silti minulle rakas ja huolehdin hänet varmasti hautaan asti. Omia lapsia en ole koskaan halunnut, olkoon pikkusisaruksistani huolehtiminen minun osuuteni ”synnytystalkoissa”. Voimia ja rohkeutta sinulle Oppikirjaäiti, vanhempana lapsesi varmasti ymmärtää ja kiittää sinua rohkeudestasi. Myös hänen rakkautensa vain kasvaa, kun hän ymmärtää uhrauksesi.
    Kerro myös ystävillesi tilanteestasi, hämmästyt, kuinka monta väsynyttä ja masentunutta lähipiiristäsi löydät, kun asia nostetaan pöydälle.
    Kaikkea hyvää sinulle ♡♡♡

  • Sadesusi sanoo:

    Hei, Voikukkia-järjestö tarjoaa vertaistukitoimintaa ympäri Suomen. Oma tarinani lapseni kanssa on lähes identtinen, paitsi olin yksinhuoltaja. Masennus pitkittyi sijoituksen jälkeenkin, ja lapseni on edelleen sijoitettuna veljeni perheeseen, nyt yhdeksättä vuotta. Lapsi ei tule koskaan enää kotiin, vaikka olen työelämässä ja muutenkin kuntoutunut. Toivon rakentavani lapsen kanssa uniikin äiti-tytär -suhteen, vaikka sellainen se ei koskaan ole mistä joskus haaveilin. Asiat onneksi muuttuvat kun tytär on jo murrosiän kynnyksellä ja itsenäisempi ja olen itsekin vasta 30. Muista, että olemme etävanhempina korvaamattomia eikä lapsen elämässä voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia.

  • Yrittäjä-äiti sanoo:

    <3 <3 Hurjasti voimia! Moni isä on yleensä se etävanhempi, eikä heitä tuomita. Älä anna kenenkään arvostella tai tuomita ratkaisuasi – eniten se vaatii, kun pystyy antamaan toiselle ohjat. Pää pystyyn; et elä muita varten, muiden elämää, muiden normien mukaan. Paljon voimia!

  • Joku sanoo:

    On hyvä että kirjoittaja on hakenut apua,ymmärtänyt ottaa apua vastaan ja saanut lapselleen hyvän elämän.Lapsen kasvattaminen yksin voi olla tosi haastavaa ja tukevia aikuisia tarvitaan.