”Minulla on todella synkkä salaisuus, jota häpeän yli kaiken. Elän uusperheessä, johon kuuluu puolisoni lapsi ja oma lapseni. Molemmat asuvat meillä vakituisesti ja vierailevat etävanhempien luona joka toinen viikonloppu.

Avatakseni taustoja, oma lapseni kuuluu hankaliin temperamenttisiin lapsiin. Hän kiihtyy nollasta sataan sekunnissa vähintään 10 kertaa päivässä. Hän huutaa, raivoaa ja haukkuu, ei juuri koskaan tottele pyyntöjä, rikkoo sääntöjä ja on aivan mahdoton aivan jatkuvasti. Olen uupunut lapseeni, vaikka rakastan häntä. Yritän myös kehua häntä mahdollisimman paljon, mutta tuntuu, ettei se auta.

Puolisoni lapsi taas on rauhallinen, yleensä helposti totteleva ja hänen kanssaan erimielisyydet on helppo keskustella läpi huutamatta. Hänen kanssaan minulla on lämmin ja todella läheinen suhde, hän tuntuu aivan omalta lapselta. Nyt olen alkanut pelätä, että rakastan puolisoni lasta enemmän, koska hänen kanssaan on niin helppo olla. Vietämme paljon aikaa yhdessä jutellen, piirtäen ja ruokaa laittaen. Oma lapseni taas saa raivokohtauksen aina, kun yritämme tehdä yhdessä asioita ja tilanne menee huutamiseksi ja riitelyksi.

Liikennevalokyltti vedessä

Kuva Kelly Sikkema.

Rakastan kumpaakin lasta, mutta olen selkeästi alkanut työntää viime aikoina omaani pois, koska hän on niin uuvuttava ja hankala. Kun asuimme kahdestaan, hän oli haastava, mutta rakkauteni keskipiste ja olimme lähestulkoon koko maailmat toisillemme. Kaipaan kovasti sitä helppoa yhdessäoloa kiukuista huolimatta. Haluaisin tuntea taas sen huumaava rakkauden, kun katson lastani.

Hän osaa toisinaan olla myös ihana ja huomaavainen, mutta hyviin asioihin tarttuminen tuntuu itselle vaikealta. Pelkään vaurioittavan tunteillani lapseni psyykettä ja kehitystä. Nämä kaksi lasta ovat kuitenkin keskenään hyviä leikkikavereita ja tulevat toimeen. Tunnen itseni huonoksi äidiksi tämän salaisuuden takia, jota en ole uskaltanut paljastaa kenellekään. Olemme kokeilleet lapseni kanssa terapiaa perheneuvolassa, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Pelkään, että lapseni vihaa minua isompana ja menetän hänet myöhemmin. Toivon asiallisia vastauksia, sillä tiedostan ongelmani ja haluan muuttua paremmaksi. En vain tiedä miten.”

Nimim. Häpeissään

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Been there Peruuta vastaus

14 vastausta artikkeliin “”Olen uupunut lapseeni, vaikka rakastan häntä””

  • Uskoavoi sanoo:

    Täytyypä tähän kuitenkin muistuttaa että ei ne muiden lapset aikuisetkaan uskalla olla samanlaisia kuin se oma lapsi. Kannattaa kuitenkin kuunnella mitä mieleen päällä on. Uusperhekuviot tuntuu varmasti kaikilta vaikealta vaikkei sitä näytä. Tiedän tämän koska vanhemman puoliso tuntuu edelleen vaikealta vaikka olen aikuinen enkä ole perheenä hänen kans ollut enkä missään nimessä olisi halunnut. On vain niin erilainen. Ei ole perhettä. Puhumatta ja olematta läsnä kiertokulku jatkuu, ajatella vaikka 50-kuvulla syntyneitä vanhempia, mistään ei saa puhua.
    Joskus jos tulee sanottua tulee pyytää anteeksi. Muuten lapsi ei unohda koskaan. Ei sillä, osa on haastavampia toki. Ei vanhemmissa aina ole vikaa. Tempperamentista ei koulumaailmassa enää ole sopivaa muuten puhua, se on loukkaavaa. Emmehän koskaan voi tietää mistä tulistuminen johtuu, huono käytös on eri asia. Temperamentin kannalta ajateltuna, siitä on vain hyötyä. Lapsi on voimakas, eikä passiivinen, ehkä rohkea. Käytöstä kannattaa ohjata positiivisesti, aidosti ja itse omalla esimerkillä. Tsemppiä! Kaikille!

  • Kohtalotoveri sanoo:

    Moi! Tämä oli minulle erittäin tärkeä tarina, kiitos! Esikoistyttäreni on hyvin samantyyppinen kuin oma lapsesi. Lisäisin pari huomiota omalta kohdaltamme: Ensinnäkin tyttäreni on lähes yksi yhteen äitini kanssa, mikä saa minut ajattelemaan että jotain perinnöllisyyttä tässä on. Olen myös kapinoinut sitä, miksi minun pitää ensin selviytyä äitini kanssa (jonka reaktioihin lakkasin suhtautumasta pelokkaasti vasta liki keski-ikäisenä kun vihdoin ymmärsin yskän) ja sitten vielä loppuelämä toisen samanlaisen kanssa. Toiseksi molemmat ovat aina haastaneet voimakkaasti omaa perhettä, mutta ihmisten ilmoilla pystyneet mukautumaan varsin hyvin (etenkin kun oma vanhempi ei ole paikalla). On tässä varmasti paljon sitä, että itse dominoivan äidin lapsena en ole kasvanut tarpeeksi jämäkäksi oman lapseni tarpeisiin. Mutta on tämä aika kova koulu kenelle tahansa. Tsemppiä meille siis!

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Nyt suosittelen tutustumaan temperamentteihin paremmin. Ei ole mitään vaikeita temperamentteja, yksi temperamentti ei ole toista parempi, mutta temperamentit eivät välttämättä sovi yhteen. Sinun temperamenttisi ei sovi lapsesi kanssa yhteen, mutta lapsesi voi kuitenkin käyttäytyä oikein mallikkaasti toisenlaisen aikuisen seurassa. Tämän vuoksi sinun tulee muistaa, että sinä olet se aikuinen, jonka tulee osata muokata omia toimintatapojaan, jotta te molemmat viihdytte, mutta kasvatustavoitteista ei tule tingittyä. Se on vaikeaa aluksi, mutta aikuinen pystyy siihen ikänsä vuoksi, lapsi ei.

    Eli aloita vaikka Keltikangas-Järvisen kirjoista.

    Ja siis ei ole vaikeita temperamentteja, vaan sinun temperamenttisi ei sovi yhteen lapsesi temperamentin kanssa.

  • teinien äiti sanoo:

    kommentoin vieläå että on toki eri asia jos lapsi on autismin kirjolla tai jos lapsella on vain tulistuva temperamentti (ja/tai vaativuutta, sitä omallanikin on), keinot tuskin on ihan samat.

  • Been there sanoo:

    Minulla on myös hyvin haastava nuorimmainen ja samaistun hyvin tilanteeseen. Pienempänä kaikki oli vaikeaa ja pitkälti annoin periksi monessa asiassa, koska en jaksanut taistella koko ajan. Esimerkiksi häviämistä peleissä hän ei sietänyt ollenkaan ja kaikki kiva tekeminen päättyi aina massiiviseen raivokohtaukseen. Ongelmat pahenivat varhaisteini-ikään asti, mutta nyt jo helpottaa lapsen ollessa teini. Kävimme perheneuvolassa saamassa vinkkejä vuorovaikutuksemme parantamiseen. Kaikista neuvoista ei apua ollut, mutta otin käyttöön ne mitkä meille sopivat. Tytär on nyt käynyt tutkimuksissa ja hänellä on todettu keskivaikea masennus. Hän on myös ns. vaativa luonne, niin itseään kuin muitakin kohtaan. Mutta hänen kanssaan on helppo keskustella asioista ja hän on kasvanut hyvin empaattiseksi. Hyviä puolia on ehkä vaikea tilanteesta löytää, mutta tyttäreni onneksi on koitunut se, että hän ei hölmöile muiden nuorten tapaan, vaan on hyvin ehdoton siinäkin asiassa, eikä kaveripiiri ole saanut lasta huonoille teille. Toki meillä on edelleen haasteemme, koska olen itsekin helposti tulistuvaa sorttia ja tulee sanottua asioita, joita ei pitäisi. Pahimpina aikoina en pystynyt häntä rakastamaan, vaan se oli suorittamista, en iloinnut aidosti mistään ja välillä menin yksin itkemään ulos. Kaikesta on silti selvitty ja varmasti tulette tekin selviytymään. Hankaluudet tuskin loppuvat kokonaan, mutta muuttavat muotoa ja on hyvä, että olet hakemassa apua, myös itsellesi.

  • Toivoton sanoo:

    Hei.. Itselläni on täysin samanlainen tilanne sillä erolla että molemmat ovat myös biologisesti omia ja aina kotona.. Olen yksinhuoltaja ja isä ei tapaa lapsiaan laisinkaan.. Toisella on myös diagnoosi ja lääkitys mutta se ei silti poista hankalaa käytöstä.. Ajoittain olen täysin uupunut ja välillä jopa helpottunut kun lapsi on kaverilla tai jossain ja samalla tunnen valtavaa syyllisyyttä.. Rakastan molempia lapsiani ja yritän olla tasapuolinen molemmille mutta se on usein kovin hankalaa.. Usein on myös hankala keksiä kehuttavaa kun sitä ei ole ja lapsikin huomaa väkisin väännetyt kehut.. En tiedä millä keinoilla saisi homman toimimaan.. Lempeästä puheesta seuraa usein kommentti älä lässytä en ole mikään pikkulapsi.. Lapset siis jo esiteinejä.. Usein myöskin lapsi kokee epätasarvoa koska saa hölmöilystään myöskin rangaistuksia ja toinen ei saa juuri koskaan.. Koska ei hölmöile(ainakaan samalla mittakaavalla).. Ei oikeen voi päästää villasella painamallakaan juttuja mutta lapsi rypee itsetuntonsa kanssa pohjamudissa jatkuvan negatiivisen palautteen vuoksi. koitan itsekin viettää aikaa ja tehdä niitä kivoja juttuja myös, mutta se ei poista negatiivisten asioiden vaikutusta itseen tai lapseen.. Hyvinä hetkinä tunnen kyllä syvää rakkautta lapseeni nii kuin ennenkin mutta niitä hetkiä on aivan liian vähän ja huoli lapsen psyykkestä tämän kaiken keskellä on kova.. Sillä sen lisäksi että itse joudun antamaan lapselleni paljon negatiivista palautetta koko kylä tuntuu myöskin vihaavan häntä.. Mikä on musertavan surullista.. Aikuiset levittelevät juttuja jotka useinkaan eivät edes pidä paikkaansa ja silloin kun pitävät haukkuvat minut huonoksi äidiksi ja tietämättä mitään meidän perhestä myös väittävät ettei ole sääntöjä tai kuria.. Vaikka itsestäni lähinnä tuntuu että en muuta teekkään enään kuin toru ja rankase.. Ulkoinen paine ei auta tässä yhtään..teen niin tai näin se on aina väärin jonkun mielestä joskus jopa itsenikin.

    • Been There sanoo:

      Hyvin tutun kuuloista. Minäkin olen yksinhuoltaja tavallaan, koska lasten isä asuu hoitokodissa sairastuttuaan vakavasti. Osaltaan varmasti vaikuttaa näihin ongelmiin sekin. Ollaan eletty epävarmuudessa vuosia. Meillä toinen nuori on hyvin helppo tapaus ollut aina, häntä ei ole ikinä tarvinnut rangaista juuri mistään. Sinänsä huvittavaa, että tämä ns. helppo lapsi on autismin kirjolla. Hän käy lukiota ja pärjää hyvin, vaikka on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan (jos niin voi sanoa) tässä perheessä.

      • Terttu sanoo:

        Kannattaa antaa huomiota helpommalle lapselle… Oma pikkusisareni oli vaikeampi tapaus, ja sai aina kaiken äidin huomion, ja hellyyden. Minä kasvoin syvästi ajatukseen ”minä en ole niin tärkeä” ja tätä vahvisti koulussakin se, että hiljaisena ja pärjäävänä kukaan opettaja ei koskaan muistanut nimeäni. Aikuisena sitten aloinkin seurustella ensimmäisen nuoren miehen kanssa joka oli minusta kiinnostunut, vaikka tiesin että ollaan liian erilaisia eikä ymmärretä toisiamme. Siitä seurasikin sitten 9 vuotta henkistä väkivaltaa, ja johon olin hyvin altis ja en osannut lähteä suhteesta. Tätä en toivo kenellekään. Myös paras ystäväni on ollut samantyyppisissä tilanteissa, hänen sisarellaan oli syöpä, ja myös hän ei saanut lapsena huomiota. Myös ystäväni eli useita vuosia rajoittavan ja mustasukkaisen miehen kanssa.

  • Tahtolapsen äiti sanoo:

    Tsemppiä! Meillä on menty todella rankan ajan läpi 11- vuotiaan kanssa ja nyt on vähän parempi. Tuo superlempeä tapa sanoa on ollut pakko opetella, ja se että ei vaadi vaan kysyy, ehdottaa, pyytää. Välillä itku pääsee itseltä ja joskus lapsi heltyykin siitä. Perussäännöt on kunnossa ja takana myös se että tulee seurauksia jos ei muuten sana kuulu. Ja yritän sanoittaa hänen ja myös omia tunteita. Autismi-tutkimukset seuraavana. Nyt ei ”uhkauksia” eli niistä muistuttamista kestä yhtään, toisaalta nyt yrittää kääntää sitä tunnetilaa vaikka se menee hitaasti. Ollaan puhuttu paljon näistä ja tyttö on saanut miettiä mikä vois auttaa kun hermostuttaa. Haluaisi itsekin olla se aina tasainen. Sitten yritän lohduttaa ja kertoa ne hyvät puolet.
    Joudun kaivamaan sen rakkauden tunteen syvältä kun on ollut tönimistä ym, mutta se palkitsee kun jaksaa sen tehdä. Ottaa joskus vastaan mennä halaamaan, ja sitten se on juuri se mitä lapsi tarvitsee, kun nyt päästy siihen että voi sen stressitilassaan ottaa vastaan. Samalla auttaa se, että myöntää itselleen kuinka vaikeaa ja uuvuttavaa tämä on.
    On upeaa että yrität kehua lasta, olet oikealla tiellä. Varmista myös, ettei ole esim raudanpuutetta tms vaivaa, joka laskee ärsytyskynnystä. Meillä oli ferritiini molemmilla alhaalla.

  • Teinien äiti sanoo:

    Haluan vielä rohkaista että kaikkien käänteiden jälkeen tulistuva tyttäreni on kehittänyt erinomaiset omien tunteidensa tutkiskelun taidot ja sosiaaliset taidot. Hän saa paljon kiitosta siitä miten osaa ystäväpiitissä auttaa vaikeiden tilanteiden ratkomisessa. Hänellä on kykyä ymmärtää muiden tunteita. Osittain varmaan sos lahjakkuutta mutta myös tulosta itsetutkiskelusta.

    Tulistumista on edelleen, mutta ei enää yhtä paljoa ja hänellä on itsellään siihen keinoja.

  • Teinien äiti sanoo:

    Hei, itselläni on yksi temperamentiltaan haastava eli murto-osasekunnissa tulistuva lapsi ja toinen tavallisempi. He ovat jo sinun lapsiasi isompia, taival on ollut pitkä, kun olen ollut yh.

    Tulistuvan kanssa olen vuosien varrella huomannut, että on auttanut muutama asiaa
    – superlempeä puhetapa. Se ei ole itselleni tyypillistä mutta olen opetellut pehmeitä ilmaisua, lämmintä ääntä ja rauhallista puhetyyliä, varsinkin ristiriitatilanteissa. Tämä laskee lapsen kiertoksia. Yritän valita sanoja jotka ei provosoi. Ja jos osaan itse puhua kauniisti, se on myös malli lapselle, vuosien päästä tuottaa tulosta (meillä näkyy jo)
    – puhun paljon lapselle rauhoittumisesta ja itsensä rauhoittamisen keinoista, mitä itse olen kokeillut (tätä ei voi tehdä riidan keskellä)
    – yhteinen kahdenkeskinen aika joita teillä nyt jo onkin
    – sen hyväksyminen että lapsi hakee (paljon) huomiota myös negatiivisen keinoin
    – itseäni rauhoittaa ajatus että kun lapsi kiukkuaa hänellä on itsellään hankala tunne päällä. Se on hänen sisällään.

    Tsemppiä täältäkin!

  • Uupunut sanoo:

    Olen kirjoittanut tämän tekstin, ja haluan vastata muutamiin kysymyksiin.
    Lapsemme ovat keskenään hyvissä väleissä, leikkivät kivasti yhdessä ja riitoja on harvoin heidän välillään.
    Puolisoni lapsi osaa kyllä kiukutella, mutta näyttää harminsa paljon rakentavammalla tavalla, juttelee asiasta, tulee kainaloon lohdutettavaksi ja hyväksyy juttelemalla sen, ettei hän voi saada kaikkea haluamaansa. Hän ei tuloitu niin pahasti, kun kiukku iskee.
    Pyrin jatkuvasti tekemään asioita oman lapseni kanssa. Käymme elokuvissa, teemme reissuja kahdestaan ja rakennamme esimerkiksi legoilla tai piirrämme. Teemme myös asioita porukassa, esimerkiksi askartelemme, leivomme ja laitamme ruokaa.
    Minulla ja lapsellani ovat välit huonontuneet, sillä olen muutaman kerran sanonut väsyneenä hänelle pahasti, kun hän on haukkunut, riehunut, pahimmillaan lyönyt ja uhkaillut minua. Olen kyllä jälkeenpäin pyytänyt anteeksi.
    Kerron kummallekin lapselle joka ainoa päivä rakastavani heitä. Halaan, silitän, suukotan ja kyselen kuulumisia tasapuolisesti.
    Yritän myös, etteivät tunteet saa valtaa, kun omani alkaa kiukkuamaan, riehumaan ja ärsyttämään.
    Välillä tuntuu, että lapseni oikein haluamalla haluaa, että suutun hänelle ja huudan tai ärähdän. Hän ei koskaan hyväksy, ettei saa haluamaansa, vaan saattaa vängätä asiasta puoli päivääkin, mikä on todella uuvuttavaa.
    Käyn itse juttelemassa asiasta perheneuvolassa ja se on kyllä auttanut, ettei hermo mene niin herkästi.
    Uupumus taas aiheuttaa sen, että työnnän lapsia pois, kun he haluavat tehdä jotakin. En edes muista, milloin viimeksi olisin jaksanut lukea heille iltasadun.
    Otan yhteyttä psykiatrian puoleen mahdollisimman pian, kiitos siitä vinkistä. Yritän myös vauhdittaa lapseni pääsyä tutkimuksiin.
    Vertaistukea kaipaisin, mutta luulen tämän tilanteen olevan harvinainen, joten varmasti vaikea sellaista löytää.

    • Mikä meni vikaan? sanoo:

      Tuo lapsen käytös kuulostaa niin tutulta, että olisin voinut itse kirjoittaa… Ja nuo syyllisyyden tunteet. Meillä haastava esikoistyttö 2,5v ja helppo kuopus vähän päälle vuoden. Tän ikäisen käytös laitetaan vaan uhman piikkiin, mutta paljon saman ikäisiä nähneenä voin sanoa, että muiden uhma kalpenee hänen raivonsa rinnalla. Pikkusisko on syntymästään asti jäänyt vaille huomiota ja hoivaa, kun isosisko vaatii kaiken huomion ja energian. Ja pieni on silti osaansa tyytyväinen, mutta isommalle ei mikään riitä. Monesti mietin mitä olen tehnyt väärin. Hän on ollut todella vaativaa sorttia ihan syntymästään asti. Tuntuu että olen yrittänyt ja antanut hänelle aivan kaikkeni

  • Äitipuoli sanoo:

    Hieman samanlainen kokemus itselläni. Uusperhe on ollut jo vuosia, lapset 2+2 nyt teini-iässä. Hänen lapset ovat helppoja, sosiaalisia, urheilullisia ja koulussa pärjääviä. Omillani koulunkäynti haastavaa, sairauksia lisähaasteena ja välillä vaikea saada kontaktia kun viihtyisivät vain omissa nurkissaan ja pelikoneilla. Olen onnellinen uusperheestäni, mutta välillä pieni katkeruus nostaa päätään kun wilma piippaa tekemättömistä läksyistä vain minun lasteni kohdalla.
    Isomman oman lapseni kanssa oli myös niin hankala vaihe että tunnistan tuon ”haluaisin rakastaa häntä kuten ennen” -tunteen. Voin sanoa että rakkaus palasi kun lapsi kasvoi kiukkuiästä ohi.
    Tsemppiä!