”Useampia vuosia sitten tapasin mieheni. Asuin isommalla paikkakunnalla ja vietin hyvin vilkasta nuoren sinkkunaisen elämää: vähän turhankin villiä, ehkäpä, sillä aiempi teinirakkaussuhteeni oli kestänyt seitsemän vuotta, ja uusi ja tuntematon vapaus ja epävarmuus sai minut todellakin touhuamaan ja tunaroimaan. En ollut kiinnostunut miehestäni vielä silloin, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän näki hyvät puoleni sekoiluni läpi, ja oli sinnikäs. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään mieheni hyviä puolia, joita en ollut aiemmin osannut nähdä. Elimme ensimmäisen vuoden kaukosuhteessa, jatkuvasti skypettäen ja toisiimme tutustuen ja mahdollisimman paljon yhdessä viikonloppuja viettäen.

Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, olemme samanhenkisiä ja osaamme kommunikoida, tai olemme oppineet kommunikoimaan (ja myös riitelemään) avoimesti ja rakentavasti (olen jopa oppinut olemaan niin paljoa vetäytymättä ja mököttämättä hänen kanssaan, jota olen tähän asti aina käyttänyt puolustautumismekanisminani). Mies tietää kaikki kipeimmätkin salaisuuteni, ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen, ja on äärettömän luotettava ja turvallinen. Kommunikaatio on suhteemme avainsana, ja pitänyt meidät yksissä haastavistakin tilanteista huolimatta. No näinhän siinä sitten kävi, että rakastuttiin hullun palavasti ja kivi-sakset-paperilla päätettiin siitä, kumpi muuttaa kumman luokse. Hävisin.

Tähän astihan kaikki kuulostaa aivan ihastuttavalle ruusuntuoksuiselle prinsessatarinalle. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että mikään ei ikinä voi olla täydellistä, etenkään parisuhteessa. Mutta ehkäpä tällä kerralla eroavaisuus aikaisempaan parisuhteeseeni oli se, että ongelmat tulivat vahvasti ulkopuolelta, ei suhteesta itsestään. Toki olin tietoinen siitä, että miehelläni oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin äidillään. Sitä, mitä en osannut olettaa, oli se, että yhteenmuuttaessamme tämä lapsen äiti pakkaisi kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaisi satojen kilometrien päähän ja ilmoittaisi, ettei muuten otakaan lasta mukaansa. (Vaikka näin oli sellaisissa tilanteissa, että lapsen vanhemmat muuttaisivat eri kaupuinkeihin, sovittu.)

Kaikki kävi sellaisessa hujauksessa, etten oikein osannut muuta kuin toljottaa suu auki ja ihmetellä. Olin uskaltanut suhteeseen lähteä sillä ehdoin, ettei minusta tulisi äitipuolta, sillä en kokenut sellaiseen urbaanilta biletyselämältäni olevani valmis. Yhtäkkiä asuinkin pienellä paikkakunnalla mieheni lisäksi tämän pienen lapsen kanssa, ja elämä oli heittäytynyt päälaelleen. Siinä me tuijotimme toisiamme järkyttyneenä hämmästellen silmästä silmään, minä ja tuo pieni traumatisoitunut otus, joka heräsi keskellä yötä itkien ja isänsä syliin rynnäten, kysyen: ”Isä, et kai sinäkin hylkää minua?”.

Pyöriteltiin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että erotaan ja minä palaan sinne mistä tulinkin. Mutta kaikki kävi ehkäpä niin nopeasti, että ei siinä paljoa aikaa ollut pysähtyä kunnolla ajattelemaan ja puntaroimaan. Ja myönnettäköön, että olin aivan hirvittävän sinisilmäinen. En osannut aavistaa, minkälaista kipuilua uusperhekuviot voisivat aiheuttaa kaikkine karkeuksineen, vaikka toki netti oli ollut näitä varoittavia tarinoita pullollaan. Olen itse perheestä, jossa ei riidellä (vaan mökötetään), tai jos riidellään, niin ne selvitetään puhumalla, järjellä ja logiikalla. Mitä en myöskään osannut olettaa, oli se, että minkälaisia puolia alkoi mieheni eksästä kuoriutua ja ajan kanssa paljastua, ja että hänen kanssaan tutut ja turvalliset kommunikaatio, järki ja logiikka eivät pelanneet.

En erityisesti haluaisi mieheni eksästä varta vasten paskaa puhua, mutta minun on avattava vaikeita välejämme. Lähinnä hän säälittää minua, mutta myös pelottaa aggressiivisuudellaan (hän on sellainen pelkällä tunneälyllä elävä nollasta-sataan tulistuja ja minä kaikennäköisten turhien konfliktien viimeiseen asti välttäjä). Hänellä on vaikeita mielenterveysongelmia ja mieheni kertoman mukaan hyvin kipeitä asioita omassa lapsuudessaan ja elämässään, jotka varmasti selittävät osalti hänen käytöksensä ja äkkinäiset päähänpistonsa. Tietenkään nämä asiat eivät minulle varsinaisesti kuulu, mutta totta kai olemme näitä asioita joutuneet mieheni kanssa läpi käymään, jotta pystyisin edes jollain tavalla ymmärtämään tätä ihmistä, ilman että pitäisin häntä maailman itsekeskeisimpänä lapsenhylkääjäkusipäänä.

Mutta todella vaikeaa on ollut tätä kuvaa päästäni karistaa; tuntuu, että koko homma on alkanutkin jo aivan surkeasti. Olen saanut kuulla pommeja raskausajan tupakoinnista, lapsen jättämisestä yksin hiekkalaatikolle, vaikeuksista osallistua lapsen hoitoon alusta lähtien, sellaisia tarinoita, että jos mieheni on joskus harvoin jonnekin lähtenyt, puolen tunnin päästä on tullut puhelua, ettei eksä pärjää yksin lapsen kanssa (mutta on itse viilettänyt viikonloput baareissa kavereidensa kanssa täysin surutta), pettämistä ja holtitonta rahankäyttöä, tarinoiden koko kirjo. Ja ehkäpä tässä kaikessa pahinta on, että lapsi ei edes tullut vahingossa!

Tämä edelleenkin herättää minussa vahvoja epäilyksiä erityisesti miestäni kohtaan: mitä helvettiä hän on ajatellut suostuessaan tekemään
lapsen noin holtittoman ja vastuuttoman ihmisen kanssa? Mieheni puolustautuu sillä, että hän on itsekin ollut silloin masentunut, naivin kiltti ja äärettömän sinisilmäinen, tietämätön ensimmäisessä oikeassa parisuhteessaan; ei ole tiennyt, mitä terve ja tasapainoinen parisuhde on. Hän on halunnut auttaa eksäänsä pääsemään jaloilleen (johon jotenkin maagisesti sormia napsauttaen lapsi auttaa??), ja myöntää, että jälkeenpäin heidän suhteensa on lähinnä vaikuttanut hoitaja-potilas -suhteelta. Mies ei kumminkaan kadu lastaan, vain sitä, että meni tekemään sen niin väärän ihmisen kanssa. On varmaankin sanomatta selvää, että mieheni on hurjan lapsirakas ja lapsensa suureksi onneksi ja pelastukseksi aivan mielettömän hyvä isä.

Vaikeinta eksän kanssa kommunikoinnissa on hänen äärettömän vahva uhriutumisensa. Hän onnistuu aina selittämään kaiken niin, että on itse uhrin asemassa, ja luulen, että hän aidosti uskoo asioiden laidan niin olevan itsekin. Hän ei suostu näkemään vikoja omissa teoissaan. Arvelisin tämän olevan hänelle jonkinnäköinen ehkäpä traumaperäinen suojelumekanismi. Jos mieheni on häntä jostain hänen edesvastuuttomuudestaan syyttänyt, eksä aina kääntää puheen jonnekin muualle, syytellen muita.

Minusta tuntuu, että hän on myös hyvin taitava manipuloija; hänellä on keinonsa saada hetkessä ihmiset kiertymään pikkusormensa ympärille ja tekemään mielensä mukaan. Hän on hurmaava ihminen, jatkuvasti uudessa parisuhteessa, muuttamassa yhteen muutaman seurustelukuukauden jälkeen. Minusta hieman tuntuu, että hän etsii itselleen hoitajaa ja elättäjää, eikä vain yksinkertaisesti pysty olemaan yksin itsensä kanssa ja kohtaamaan kaikkia elämänsä kauhuja. Kaiken kaikkiaan, hän on alusta asti saanut jollain tavoin niskakarvani pystyyn, minut varpaisilleni ja hälytyskellot soimaan; hän on sellainen ihminen, jonka kanssa en olisi halunnut olla lähemmin tekemissä, jos vaikka esimerkiksi olisimme sattuneet samalle koululuokalle, tai jotain muuta sen tyyppistä neutraalia. Toivon sydämeni pohjasta, että hän saa ammattiapua, ja osaa ottaa sitä vastaan, jo ihan oman lapsensakin kannalta.

Mutta nämä ovat vain minun keittiöpsykologin tutkintopapereilla tehdyt johtopäätökseni; totuus on tietysti jossain, ken tietää missä ja millainen.

On ehkä kumminkin ollut minun ja mieheni suhteen pelastus, että tämä eksä päätti niin radikaalisti muuttaa muille maille, ja yhteydenpito häneen on ollut mahdollisimman vähäistä. On toki ollut vaikeuksia; suhteemme alussa eksä oli tulossa sanomaan suoria sanoja miehelleni, joka ei enää antanut tarpeeksi huomiota hänelle minut tavattuaan, on ollut valitusta siitä, kuinka minä olen esimerkiksi laittanut hänen lapsestaan (lapsen luvalla) yhteisiä perhekuvia instagrammiin ja hän lapsen Oikeana Äitinä kieltää tämän minulta, syyttänyt minua siitä, että pyrin sabotoimaan hänen mahdollisuutensa nähdä omaa lastaan (tämä on mielestäni täysin absurdi tuulesta temmattu syytös; vaikka en hänestä itse henkilökohtaisesti pidäkään, mielestäni on aina lapselle parasta olla jonkinnäköinen äitisuhde), on kuulemma kateellinen meille, kun saamme olla niin paljon hänen lapsensa kanssaan, ja hän ei (itsepäs läksit?)… Olen jälkeenpäin miettinyt, että suhteemme ei olisi välttämättä kestänyt sitä, että eksä olisi arkeamme päähänpistoillaan ja arvaamattomuudellaan sekoittanut. Nykyäänkin ne harvat tapaamiset, mitä tällä äidillä ja hänen lapsellaan on, ovat hyvin vaikeita järjestää ja niiden paikkaansa pitävyyteen emme uskalla enää useampien pettymyksien jälkeen luottaa, sekä säännöllinen yhteydenpito lapseensa tuntuu tälle äidille olevan sula mahdottomuus. Jos olisin enemmän tuollaista ihmistä joutunut elämässäni roikottamaan mukana, olisin varmasti haistattanut kaikille paskat ja lähtenyt ovet paukkuen.

Aiemmin mietin sitä, että olisin yrittänyt nostaa kissaa pöydälle tämän ihmisen kanssa. Kohdata ja oikeasti keskustella vaikeista uusperhekuvioista, eivät ne varmasti ole helppoja hänellekään. Hän varmasti tuntee syyllisyyttä ja kokee itsensä ulkopuoliseksi lapsensa elämästä, mutta painiskelee niin vaikeiden mielenterveysongelmien kanssa, ettei pysty parempaan vanhemmuuteen ja yhteydenpitoon, ja tuntee itsensä voimattomaksi. Ainakin veikkaisin näin. Mutta sitten seurasin mieheni ja hänen välisiä keskusteluja, niiden raivokkuutta, syyttelyjä, tahallaan väärinymmärtämisiä ja uhriutumista, sitä kommunikaation järkyttävää mahdottomuutta, että suoraan sanoen minulta meni sisu kurkkuun, ja olen parhaimmaksi nähnyt vetäytyä mahdollisimman taka-alalle ja näkymättömäksi (tämäkin oli häntä provosoinut).

Tämä kirjoitus on nyt käsitellyt suurimmissa määrin mieheni eksää ja suhdettani häneen, hyvinkin negatiivisella sävyllä. En silti väitä, että olisin itse jotenkin parempi ihminen ja tässä kiillottelen sädekehää pääni päällä, kuinka olen yhtäkkiä maailman paras ja pullantuoksuisin äitipuoli, en todellakaan; minulla on ollut hyvin vahvat haasteeni löytää itselleni roolia ja paikkaa aivottomasta bailaajasta pienen lapsen keinoemoksi. Olen itkenyt, raivonnut, masentunut, vihannut, kokenut sellaisia tunteita, etten olisi ikinä osannut kuvitellakaan ja löytänyt itsestäni niin halpamaisia, pikkumaisia, pimeitä, pahoja ja likaisia puolia, etten enää edes tunnistanut itseäni. Enkä usko, että sitä näin vuosienkaan jälkeen ole täydellisesti löytänyt, mutta helpottanut onneksi on (erityisesti ehkä sen jälkeen, kun kaikkien sukulaiset ovat luopuneet epäluuloistansa, kun ovat huomanneet, etten ole lähdössä minnekään). Mihin päätökseen olen tullut: minun ei tarvitse olla äiti tälle lapselle. Tästä johtopäätöksestä useat voivat nyt näkemyksensä mukaan kutsua minua paskaksi äitipuoleksi, tai sitten taputella olalle, että hyvä, riittää, kun olet turvallinen ja tasapainoinen aikuinen. Välimme lapsen kanssa ovat hyvät, hän haluaa usein halailla ja vietämme silloin tällöin laatuaikaa perheenä ja kaksisteen esimerkiksi leffassa käyden tai lautapelejä pelaillen. Ja se riittää. Vielä toistaiseksi.

Tulevaisuus pelottaa minua. Kuinka lapsen vaikea äitisuhde ja repaleinen lapsuus tulee vaikuttamaan (tai on jo vaikuttanut?) hänen kasvuunsa ja kehitykseensä? Kuinka tuollainen hylätyksitulemisen kokemus varhaislapsuudessa vaikuttaa lapsen henkiseen kehitykseen? Olenko minä sitten se, joka on tulevaisuudessa tulilinjalla, kun näitä vaikeita asioita lähdetään selvittämään? Onko minulla voimia ja tarpeeksi rakkautta jaksaa sellaista? Välillä jo nyt lapsi vituttaa minua aivan suunnattomasti, ja toivoisin, ettei häntä olisi olemassa. Onneksi vähenevissä määrin. En saa haavetta ydinperheestä karistettua päästäni, miksi se on minulle niin tärkeää? Miksi uusperheen mukana tulevat ulkopuoliset hiertävät minua niin kovasti, että välistä huomaan olevani sietämätön hiekkapillu? Toki pyrin toitottamaan itselleni sitä mantraa, että lapsi on tilanteeseensa syytön, ja hänelle on mahdollistettava mahdollisimman turvallinen ja ehyt lapsuus kaiken tämän hullunmyllyn jälkeen. Konflikteista selvitään rakkaudella ja pitkäpinnaisuudella, epäitsekkyydellä, mutta entä jos nämä ainekset minulta puuttuvat? Ja toki voisi mieltää olevan kunnia olla niin tärkeä ja läheinen tälle lapselle, että hän uskaltaa purkaa ikävimmätkin tunteensa minuun. Mutta jaksanko minä sitä itse, sillä en koe oikeaa vanhempi-lapsi -välistä rakkautta häneen? Riittääkö vain rakkaus mieheeni jaksamaan vaikeissa tilanteissa?

Vertaistukea ja hyviä neuvoja kuinka pärjätä miehen eksän kanssa ja yleisesti uusioperheessä otetaan mielellään vastaan, kiitos.”

Nimim. Paska äitipuoli

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia. 

Jutun editoi:

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 42 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Jju Peruuta vastaus

42 vastausta artikkeliin “”Olen paska äitipuoli, mutta on exäkin vaikea””

  • Aivottomasta bailaajasta paskaksi äitipuoleksi sanoo:

    Olisin voinut kirjoittaa tämän itse. Kiitos kun sanoitat nii upeasti näitä vaikeita äitipuoleuteen liittyviä tunteita ja ajatuksia.

  • se siitä sanoo:

    Sanoi kuka mitä hyvänsä ja vaikka olisi rakkautta, hyvää tahtoa ja vaikka mitä hyvänsä, uusperhekuviot aiheuttavat aivan järkyttävää tuskaa, ja yleensä sille äitipuolelle.

    Se on vuosien piikki lihassa. Jatkuva säätäminen lomista, rahoista ja jollain tasolla kaikesta. Se on uskomaton painolasti, mitä ei voi ymmärtää ennenkuin on itse siinä tilanteessa. Sinisilmäisenä ja tavallaan ulkopuolisena mutta syvällä sopassa.
    Tämä kaikki syö myös sitä omaa parisuhdetta.

    Aikaa kuluu, vuosia, ja sitten asiat kyllä tasoittuvat, siinä vaiheessa kun puolilapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Mutta vasta sitten. Se on vaan fakta. Ja sitten ollaan jo molemmat vanhoja ja ihmetellään mihin ne omat suunnitelmat jäi…

    Onneksi en tiennyt, mihin lusikkani pistin.
    Jos voisin jonkin neuvon antaa, niin nämä caset, jossa joku jolla lapsia eroaa ja muuttaa kodista suoraan yhteen jonkun kanssa (ilman että asuu välissä yksin), niin unohda täysillä.
    (Ylipäätään, tulisi tarkemmin harkita kenen kanssa niitä lapsia hankkii. )

    Jos mahdollista, niin valitse joku jolla ei ole ex-lapsia tai sitten niitä on jo molemmilla. Varsinkin äitipuoleksi joutuminen ilman omia lapsia, muuttuu yleensä painolastiksi vaikka olisi mikä tuhkimo ja lastenhoitotyön ammattilainen. .

  • You got this sanoo:

    Hämmästelen nyt kyllä ihan ensimmäisenä toisten äiti-ihmisten kommentteja.. Ymmärtääkseni kirjoittaja kyselee neuvoja, ”mitäs läksit” ei tässä juurikaan kannusta.

    Ja arvaa mitä, olet mahdollisesti tuolle pienelle ihmiselle korjaava kokemus aikuisen mallista. Sinä halit, pelaat lautapeliä, viet leffaan ym. tavallista ja tasapainoista arkea. Se on paljon se! Opettele kuitenkin erottelemaan tunteesi miehesi eksää kohtaan ja tätä lasta kohtaan. Se on pohja, että pystyt rakentaa sinun ja lapsen välistä suhdetta. Te pelaatte nyt kuitenkin samaa tiimiä, vaikka ette toisianne valinneetkaan. Hyvä tulee! ❤️ 😊

  • isä + bonusisä sanoo:

    Kuulostaa etäisen tutulta. Lyhyesti: Hyvin sä vedät, paremmin kuin monet ihmiset jotka itseään äidiksi tituleeraa.

  • Kaima täällä! sanoo:

    Hei!

    Ihan kuin itse olisin kirjoittanut tekstin. Ainoastaan vaan, että kyse on mun omasta exästäni ja hän on vastakkaista sukupuolta. Pitäiskö yrittää laittaa ne kimppaan, ni jos ne vaikka sais toisensa hulluiksi ja jättäis meidät rauhaan? 😀

    Sinä riität sellaisena kuin olet. Olet ihminen niiden kaikkien tunnekirjojen kanssa, joita käyt läpi. Jos sinua ahdistaa puhutella itsestäsi äitinä lapselle, niin älä puhuttele. Tee, niinkuin itse koet parhaaksi. Lapsi on aina etusijalla ja sinä näet läheltä, mikä hänelle on riittävää. Tulevaisuutta on turha murehtia etukäteen, kuka on tulilinjalla ja kuka ei. Mutta ainakin sinä olet katsonut hänen kasvuaan ja varmasti huomaat, kun ne merkit täyttyvät, että trauma on olemassa ja se pitäisi parantaa. Silloin ammattilaiset auttaa, kun sinä ja puolisosi sitä haette lapselle, ellei hän ehdi täysi-ikäiseksi saakka.

    Tsemppiä. Ei nää helppoja tilanteita oo, mutta kai se sitten helpottaa, kun lapsi muuttaa pois kotoa, niin ei tartte ikinä enää keskustella lapsen isän kanssa mistään….

  • Piste. sanoo:

    Melkein kun olisin itse tämän jutun kirjoittanut, erona vain se että lapsen äiti asuu naapurissa ja hankaloittaa arkeamme kaiki mahdollisin keinoin.

  • Samassa kaarnalaivassa sanoo:

    Voisinpa vain päivitellä ”voi apua, millainen exä”, kunpa en yhtään tietäisi, mitä käyt läpi! Minunkin mieheni exä on tuollainen uhriutuja: syyllistää miestäni, vaatii itselleen enemmän, ei jousta itse, mutta meidän pitää omia suunnitelmiamme mukauttaa hänen mukaansa jne. Ja kuten sinäkin, minäkin olen ihmetellyt, miten mieheni on voinut haluta lapsen tuollaisen naisen kanssa! Kun kyseessä ei todellakaan ole ollut vahinko. Miten voi tehdä lapsen naisen kanssa, jota ei rakasta? Kun on voinut jo silloin pahoin siinä suhteessa? Ja miksi se loukkaa minua niin kovasti? Sehän on mennyttä! Mutta tunteet ovat näköjään monimutkaisempia ja vaikeammin hallittavia kuin uskoin. Vaikka niin paljon pystyn logiikalla ja silkalla järkeilyllä ymmärtämään ja jäsentämään, tunteita ei niin vain voi hoitaa pois. Ei auta, vaikka mieheni on kertonut, että voi itsekin niin huonosti silloin. Ettei uskonut, että parempaa voisi olla, ja halusi vain oman perheen. Välillä itsekäs osa minusta kiukkuaa, miksi minun pitää kärsiä siitä? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mutta eihän siitä ole kyse. Olen kuitenkin saanut paljon. Rakastan miestäni ja omaa perhettäni. Meillä on hieno suhde, joka on kestänyt exän sekoilut ja meidän omat kipuilumme. Tällä hetkellä jaksan miehen lasta elämässäni, koska rakastan miestäni. Ja yritän uskoa siihen, että jonain päivänä tunteeni hänen lastaan kohtaan ovat helpommat. Tunteet eivät ole koskaan pelkkä päätös, mutta logiikalla niihin vois saada vähän järkeä. Sinnitellään eteenpäin!

  • Mmm sanoo:

    Vinkkejä nyt ei ole, mutta kuvailit ihmisen eli tän eksän enemmistä määrin ad/hd tyyppiseksi ihmiseksi.

  • Nimetön sanoo:

    Erittäin hyvin kirjoitettu.
    Exän kanssa turha neuvotella, ei ajattele normaalisti.
    Konfliktit minimiin ja odottaa ettei tarvitse olla missään tekemisissä

  • heh sanoo:

    Urbaan bilettäjä 😀
    Olis ehkä kannattanut jäädä bilettämään.

  • Jju sanoo:

    Harmi ku nää on aina näitä vanhoja mitä nostetaan uudestaan, olis kiva oikeesti vastata kyseiselle henkilölle mut ei hän näitä enää nää.

    Kuitenkin: olet hyvä äitipuoli kun tiedostat kaiken tuon. Se on sinun vahvuus, ehkä ne muut piirteet sinussa herää vähitellen. Kuulostaa ihan kaikki tossa tutulta. Ihan kaikki. Ja kokemuksesta tiedän että se toisen jatkuva ymmärtäminen (eksän) on todella raskasta. Ihminen kai muuttuu ja katkeroituu erotessaan. Toivon että olet pysynyt kuitenkin suhteessa ja voitte näyttää lapselle oikeaa kuvaa oikeasta ihanasta suhteesta ja perhe-elämästä. Uskon että olisitte yhdessä vaikka eksä olisikin sabotoinut teitä jatkuvasti, niin tapahtuu ympäri suomea kokoajan hyvin useissa uusperheissä. Se olis varmaan ollu vaan vielä kuluttavampaa.

    Tsemppiä sinulle ja kaikille meille jotka ollaan samassa tilanteessa.

  • Marika sanoo:

    Erittäin kypsä kirjoitus. Olet jo tällä ratkaissut puolet ongelmistasi.

    Et ole paikalla äitipuoli. Jos olet se turvallinen aikuinen, edes kaverillisesti, on se jo paljon. Lapsella on kuitenkin ne vanhemmat ja erittäin hyvä isä. Kaikki hyvä sinulta on plussaa ja omien heikkouksien myöntäminen jo avaimet ratkaisuun. Neuvona, kävisin puhumassa ihan terapeutille. Ehkä hän voi avata solmuja ja auttaa sinua näkemään itsekin asiat toiselta kantilta.

  • Nainen sanoo:

    Itse kävin puhumassa perheneuvolan psykologille ja myös lapset kävi oikeastaan siitä että miksi isä ei halua nähdä lapsiaan enempää. Hylkäämisen pelko, painajaiset, yökastelu, ikävä.. Tätä asiaa puhuttiin ja tämä tulee esiin aina aika-ajoin esim isänpäivä (kenelle antaa lahjan).
    Elämä on muutoin hyvin tasapainoista ja ollaan kasvettu uusioperheenä hyvin yhteen.. Tähän varmasti vaikuttaa yli 35v ikä ja nuoruus on jo eletty eli silloin tällöin viihde riittää. Lasten harrastukset, koulut ja arjen säännöllisyys auttaa jaksamaan. Kannustan ottamaan pieniä hengähdystaukoja ja omaa tekemistä niin usein kun suinkin. Parisuhde on se kaikkein tärkein kun se toimii niin kaikki toimii, lapset ovat vain plussaa ja ainakin meillä ovat todella kiintyneitä toisiinsa. Pikku hiljaa hyvä tulee, luulen että joidenkin naisten on jopa vaikeampi ryhtyä ns äitipuoliksi kun eivät ole saanut lapsen elämässä viettää alusta asti. Läheinenkin riittää ihan hyvin. Uusioperheet voi toimia kun unohtaa sen exän, pyytää ettei oteta yhteyttä kuin vain tapaamisasioissa yms. Niin meillä helpottu kaikki silloin. Ja vääntäminen on ihan turhaa. Perheenä keksittävä keinot miten selvitä jos toinen joutuu sairaalaan tms. Turhaa sille exälle soittaa ja kysyä apua, kokemusta on. Ei ole velvollinen mihinkään omasta mielestä.
    Kaikkea hyvää teille♥️

  • Toinen samanlainen sanoo:

    Minusta et ole paska äitipuoli. Teet parhaasi vaikeassa tilanteessa johon et halunnut ja jonka ei pitänyt mennä näin.