”Haaveenani oli hoitaa lapset kotona pitkään. Taloudellinen tilanne ei sitä sallinut. Kolmivuorotyö hoitotyössä odotti. Työ oli mukavaa, vaihtelevaa. Haastetta oli. Kun menin iltavuoroon, olitte nukkumassa kun minä tulin töistä. Aamulla katsoin pieniä nukkuvia silmienne kun lähdin aamuvuoroon. Ikävä kouraisi kovaa. Näen onneksi viideltä teidät!

Aloitte sairastella normaaleja flunssia. Jäin hoitamaan teitä kun olitte kipeinä. Pomoni otti minut puhutteluun ja kyseenalaisti, voinko tehdä hoitotyötä jos lapseni sairastelevat koko ajan. Hämmennyin. Vuoroteltiin miehen kanssa hoitoa. Pöpöjä vain tuli. Vaihdoin päivätyöhön. Jätin mokoman työpaikan, jossa sai aina tuntea riittämättömyyttä.

Korona tuli. Sen myötä työpäivistä tuli raskaampia. Vaikka en suoraan hoitanut koronapotilaita, tein potilastyötä jossa riski oli koko ajan. Työmäärä oli valtava. Tulin töistä, otin unet. En jaksanut juuri mitään. Viikonloppuisin oli enemmän energiaa. Tunsin pahaa mieltä kun en jaksanut huolehtia perusasioista ja olla läsnäoleva. Työssäni pääsin keskustelemaan työn kuormituksesta kuten usea muukin. Sijaiskielto oli ja se tarkoitti että tein kahden hoitajan työt. Yksikin virhe, olisi potilas saattanut menehtyä. Ylin johto katsoi suoritteita, sitä montako potilasta päivän aikana on. Kaikki ns. väliajat menivät muuhun kuin omien tarpeiden kuunteluun. Meitä pidettiin tyhminä ja laiskoina jos valitettiin. Lomat kiellettiin ja en voinut luvata teille edes rannalle menoa.

Kuva Engin Akyurt.

Kun lomaa tuli, oli kaikki suljettu. Eristäydyimme jotta emme sairastu. Loma ei ollut palauttava. Kaipasitte minua ja läsnäoloa. Kaikki meni työpäivään, keskittyminen ja kiire väsytti. Yritin paljon. Kotona syötiin usein eineksiä. Terveydenhoitaja oli tästä napauttanut tytärtäni, että kotona on tehtävä monipuolista ruokaa. Tunsin itseni surkeaksi äidiksi.

Töissä koin itseni surkeaksi kun en pysynyt muutosten perässä, koronan tehdessä päivistä vaikeampia. Jokainen ylimääräinen hetki meni pyyhkiessä kahvat ja pinnat ennen seuraavaa potilasta. Aloin haikailemaan koulunköyntiohjaajan hommia, jossa aikanaan sai edes hetken järjestellä hyppynaruja.

Jäin nyt kotiin. Uuvuin. En pystynyt siihen kaikkeen, edes vähäiseen. En tunne yhtään huonoa mieltä. Te olette pelänneet, että saan koronan. Olenhan riskiryhmässä. Nyt ette pelkää. Olen nyt teidän kanssa, teidän äiti. En tiedä haluanko palata enää hoitotyöhön.

Olen pahoillani lapseni, että valitsin ammatin, jossa autetaan ja hoidetaan muita paitsi itseä. Ammatin jossa arvostus nousee vain hetkellisesti. Ystäväni uurastavat edelleen. Työoloissa, joissa ei ole helppoa. Olen onnellinen että olen nähnyt paljon. Sitä kautta näen itseni. Olen myös ihminen enkä kone. Jokin päivä jos en muuta alaa löydä, teen osa-aikaista. Nyt on aika elämälle, perheelle ja itselle.”

Nimim. Olen pahoillani lapseni, että olen hoitaja

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

17 vastausta artikkeliin “Olen pahoillani lapseni, että olen hoitaja”

  • balanssi sanoo:

    Yksi hyvä puoli, joka kannattaa muistaa on, että harvalla ihmisellä on sellainen työ, kuten hoitajilla on, että työpaikan saa melkein mistä päin Suomea tai maailmaa tahansa ja minkäikäisenä tahansa.

  • alitajuinen syy miksi? sanoo:

    Jokainen meistä tekee asioita siksi koska ne jollakin tasolla sopivat meille ainakin alitajusesti: pelko ettei pärjää muussa hommissa, tai väsymys että en jaksaa yrittää uutta ammattia, tai se etten heitä koulutusta hukkaan, tai se että pakko auttaa juuri siellä, tai se että uupumuus on sopiva selitys olla olematta, tai se että perheessa on tapana ajaa itteensä loppun, tai se että en uskalla ottaa riskia uuteen duuniin koska on lapset, tai se että tämä tilanne on sen verran tuttu että on vähemmän paha kun uusi tilanne, tai se että jos en minä niin kuka…

    • Empijä pitkään sanoo:

      Pohtimisen arvoisia asioita todella. Itsellä noiden pohdiskelu vei viisi vuotta, mutta silloin minulle valkeni, että minun on lähdettävä pois koko ammatista. Varmasti yksi elämäni parhaita päätöksistä.

  • Sh sanoo:

    En olisi koskaan voinut kuvitella, millainen vastuu sairaanhoitajalla on ennen kuin alalle kouluttauduin. Ensimmäiseen työpaikkaan menin siinä uskossa, että minut perehdytetään. Minulta vaadittiin kuitenkin heti täyttä työpanosta koska muilla ei ollut aikaa eikä oikein jaksamistakaan perehdyttää. Ensimmäinen potilas oli aivoverenvuotoon sairastunut, joka vaati osaamista ihan hirvittävästi. Toinen oli täysin makuullaan ollut ikäihminen jonka jalat eivät kantaneet mutta fyssari antoi ohjeeksi kövellyttää vessaan. Työ oli hektistä. Koko ajan joku potilas soitti kelloa, joku hoitaja kysyi jotain, lääkärin kiertoon piti olla valmis, lääkkeet jaettu, muutokset katsottu voinnissa, omaiset kysyivät vointia. Kirjoittelin lapuille kaiken. Työvuoroihin tuli eläkkeelle olevia perushoitajia jotka väheksyvät potilaiden kuullen osaamistani ja nauroivat jos en tiennyt missä on katetrit.
    Olin aluksi hidas koska tein asiat huolellisesti. Siitäkin sai kuulla. Vuorot menivät kaaoksessa. Opin uutta koko ajan mutta yksin. Totesin että minä olen raataja jolla ei ole mitään paikkaa työyhteisössä. Vaikka muutaman hyvän ystävän sainkin. Järkytyin myös siitä miten osa vanhemmista hoitajista sättivät potilaita. He olivat uupuneita.
    Työ olisi jatkunut mutta lähdin. Se oli paras teko. Sainkin uuden työn, jossa oli aivan toisenlainen tunnelma ja perehdytys. Siinä olen edelleen. Harkitsen kuitenkin osa-aikaista, koska päivät ovat niin kiireisiä ettei ole järkeä. Ystävistäni muutama vaihtoi alaa, usea työyksikköä. Parhaimmat työyhteisöt saavat tekijänsä. Työilmapiiri vaikuttA myös sijaisten saantiin.
    Inhimillisyys puuttuu alalta.

  • Sairaanhoitaja evp sanoo:

    En vertaisi hoitajan ja opettajan työtä keskenään. Hoitajat tekee työtä etulinjassa sairaiden ihmisten parissa, toisin kun opettajat. Pelko sairastumisesta on varmasti sama.
    Meillä kaikilla on vapaa valinta ammatin suhteen, siksi olen nyt uudella alalla itse. Työvelvoitetta ei valitettavasti pääse kuitenkaan pakoon. Onko opettajillakin tämä?

    • Mari sanoo:

      En näe tarpeelliseksi lähteä kilpailemaan siinä kummalla ammattiryhmällä on kurjempaa. On toki totta, että tuo työvelvoite on sairaanhoitajalle ”pallo ketjussa jalassa” lopun elämää. Toisaalta taas opettajat ovat korkeammin koulutettuja, ja keskimäärin korkeamman koulutuksen tulisi tuoda paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. On totta toki, että opettajat saavat edes kesäisin hengähtää, kun taas sairaanhoitajat harvemmin lomailevat perinteisiin loma-aikoihin, töitä on myös usein viikonloppuisin. Ja vuorotyön on todettu useissa tutkimuksissa olevan terveysriski mm. hormonaalisen vaikutusten vuoksi. Mutta myös mikä tahansa muunlainenkin krooninen stressi on terveysriski.

      Yksi selkeä yhdistävä piirre näillä on: sijainti pääosin julkisella sektorilla. Mielestäni keskinäisen nokittelun sijasta olisi mielekkäämpää suunnata katse politiikkaan, jossa tehdyillä päätöksillä luodaan tietynlaisia työolosuhteita näille mainituille aloille.

      Joissain tilanteissa voi olla hyvä vedota yksilön valintoihin, mutta toisaalta se ei auta kohentamaan näiden ammattiryhmien työoloja, koska myös poliitikot voivat siihen vedoten väistää vastuunsa. Olen itsekin vaihtamassa alaa, mutta mielestäni jatkuva yksilön vastuun toisteleminen vain vahvistaa suuntausta, että kaikki säästöt suoritetaan leikkaamalla huono-osaisten ihmisten tuista tai julkisen sektorin palveluista. Ei kaikki ole aina kiinni vain yksilön valinnoista. Ei ihminen esimerkiksi valitse perhettä, johon syntyy.

      • Mari sanoo:

        Olen siis itse myös sairaanhoitaja, toivottavasti entinen sellainen.

      • Sairaanhoitaja evo sanoo:

        On turha loukkaantua tekstistä joka on totta. Tässä jutussa kyse on sairaanhoitaja-kollegan avautumisesta ja se koskettaa myös minua syvästi. Siltikin joka kerta ensimmäisissä kommenteissa alkaa eriarvoistaminen, kuinka aina jonkun muun alan työ on kurjempaa. Kärjistin, mutta kai sen ymmärsitkin?

        • Mari sanoo:

          En tarkoittanut loukata. Teksti kosketti minuakin. Kärjistin itsekin. Tulen vieläkin vihaiseksi monista sairaanhoitajan työhön liittyvistä epäkohdista puhuttaessa… Lähdin opiskelemaan kyseiseen ammattiin mieli avoinna, mutta työskenneltyäni alalla minusta tuli vihainen ja yhteiskuntakriittinen ihminen; miten tuollaisia työoloja sallitaan? Miksi vuorotyö esimerkiksi teollisuudessa on järjestetetty yleensä huomattavasti enemmän työntekijää kunnioittaen, esimerkiksi porrastaen. Noh niin, nyt on aika lopettaa tämä vauhkoaminen! 🙂

          Sen vielä sanon, että onneksi ymmärsin lähteä pois ennen kuin kuormittumiseni olisi näkynyt potilaiden kohtelussa. Kyynisiä ajatuksia alkoi tulemaan ja ne herättivät ajattelemaan, että en ole enää oikea ihminen sairaanhoitajana.

    • Kuu sanoo:

      Tuossa puhuttiin koulunkäynnin ohjaajista, ei opettajista

  • Amanda sanoo:

    Valitettavasti yhteiskunta aliarvostaa sairaanhoitajien ja opettajien ammattikuntia. Kumpikin ammattikunta on kärsinyt siitä, kun pikkuhiljaa kaikki ”apuhenkilöstö” on karsittu pois, eli ammattiryhmien työt ovat lisääntyneet, ja samaan aikaan myös digitalisaation mukanaan tuomat kirjaamisvelvoitteet, tilastointikäytönnöt ja muut ”vilma-käytännöt” ovat lisääntyneet näillä aloilla.
    Juhlapuheissa kyllä tuodaan esiin suomalaisen koulutuksen ja terveydenhuollon sijoittumista huippusijoille vertailuissa, mutta alojen arvostus ei kuitenkaan käytännössä ilmene mitenkään, vaan päinvastoin.

  • Nimetön sanoo:

    Lukematta koko tekstiä voisin sanoa että anteeksi omat lapset että olen opettaja. Vain kesällä en istu iltaisin ja viikonloppuisin kotonakin työn ääressä.
    Mutta ammatinvalintakysymys niin kuin hoitajakin.

    • Sh sanoo:

      Sitä ihmettelen miksi opettajat laittavat iltaisin klo 22 Wilmaan viestiä mitä liikunnassa on huomenna. Tulee pikkuisen kiire vanhemmille. Ja opettajan ei ole pakko vapaata tehdä ilmaistyötä. Työajan on riitettävä. Uskon että kokenut ope ei tarvitse iltoja suunnitteluun, vaan lepoon. Luulisi ammattiliiton jo puuttuvan

      • Ope sanoo:

        Opettajilla ei ole työaikaa. Palkka maksetaan opetustuntien mukaan ja lisäksi on velvollisuus 3h/viikko yhteissuunnitteluun (kokoukset, huoltajatapaamiset jne.). Oppituntien suunnitteluun on laskettu menevän 30 min/ oppitunti mutta ei siinä ajassa ehdi paljoakaan suunnitella vaikka olisi kokenut opettaja. Etenkään, jos wilmaan pitää jotakin kirjoittaa.
        Vaikka palkka maksetaan opetustuntien mukaan opettajan velvollisuus on olla vanhempainilloissa, joulujuhlassa yms. Ja urheilupäivä sattuu sellaiselle päivälle kun itsellä on 2h opetusta niin siitä huolimatta kentän reunalla seisotaan se 6h. Ja silloin kokeiden tarkistus ja arvosanojen anto jää pakosti virka-ajan ulkopuolelle. Uskonnonopettajalla on usein 400 oppilasta. Siinä on kokeita korjattavaksi ja arvosanoja annettavaksi.
        En valita, itse olen ammattini valinnut. Ja pidän siitä. Pitkien päivien vastapainona on lomat lasten kanssa samaan aikaan. Ja toisaalta vapaus tarkistaa ne kokeet vaikka mökillä. Ja saa tehdä töitä ihanien nuorten kanssa.
        Halusin vain oikaista tuon ”työaika” asian ja kertoa miksi niitä töitä tehdään myös iltaisin. Opettajan työaika loppuu, kun hommat on hoidettu. Ei silloin kun lukkarista loppuu opetus.

        • Ei käy kateeksi sanoo:

          Ei liity aloitukseen.. Mutta tuohon opettajan ”työaikaan” ja mm Wilmamerkintöihin…
          Ystäväni, pienten lasten äiti, opettaja, nauttii lyhyistä työpäivistä…iltapäivällä ehtii valmistella jotain seuraavia päiviä varten… Illat viettää omien lasten kanssa ja kun heidät saa nukkumaan onkin aika jatkaa töitä mm juuri Wilmaan päivittämisellä tms

  • Amanda sanoo:

    Koskettava kirjoitus. Kiitos siitä!
    Olen itse tuntenut aivan samanlaisia ajatuksia, ja toivon sydämeni puolesta, etten joudu palaamaan enää sairaanhoitajan ammattiin, varsinkaan kolmivuorotyöhön. Opiskelen nyt muuta, ja pidän peukkuja, että saisin muita töitä tulevaisuudessa. Kuitenkin pelkään, että olen jo liian vanha ja joudun palaamaan vanhaan työhöni… Nään painajaisia siitä. Sydämeni särkyy lasteni puolesta, jos joudun vanhaan työhöni palaamaan. Nyt opiskellessani olen saanut viettää viikonloput ja kesälomat lasteni kanssa, ja en muuta toivokaan kuin että saisin jatkaa tätä.

  • Lapsien isä sanoo:

    Onpa koskettava kirjoitus.

    Hei mutta aina voi pohtia alan vaihtoa. Esimerkiksi myyntityössä ansaitaan hyvin ja paikkoja on paljon auki.

    Itse ansaitsen peruspalkkaa 5000 €/kk + bonukset päälle, eikä kenenkään henki ole käsissä. Sairaalavälineiden ja lääkkeiden myyntiin otetaan mielellään ihmisiä joilla on hoitotausta.

    Pari asiaa joita kannattaa miettiä
    – ylitöistä ei makseta
    – matka-ajasta ei makseta (50-100 pv/vuosi)
    – ammatti on yksi suomen inhotuimpia (hoitajan työ taas yksi kunnioitetuimpia)
    – joudut luultavasti tekemään ns kylmäsoittoja, eli tarjoamaan tuotetta tuntemattomille ihmisille
    – jos et saa tarpeeksi myytyä, työsuhteesi luultavasti lopetetaan. Huono myynti on irtisanomisen peruste, samalla tavoin, kuin vaikka alkoholismi tai työstä kieltäytyminen.
    – voit joutua lomallakin tekemään tarjouksia
    – sinulla ei ehkä ole sijaista lomalla.