Olen näkymätön äiti…
”Minulla on suloiset lapset, jotka olen kasvattanut mielestäni riittävän hyvin. He pärjäävät elämässä ja harrastuksissa, heillä on ystäviä. Minulla on hyvä keskusteluyhteys nuoriini monissa aremmissakin aiheissa. Annan heille parhaani mukaan aikaani ja energiaani, kuljetan harrastuksiin ja yritän kohdata mahdollisimman hyvin.
Kun lapset olivat vielä pieniä, asuimme heidän isänsä kanssa ydinperheenä. Joskus äitienpäivänä minua muistettiin aamupalalla, toisinaan ei. Mitään perinnettä ei syntynyt, mutta yleensä sain jonkun pienen lahjan tai ainakin kortin.
Pienet lapset askartelivat aina päiväkodissa ja koulussa ihania kortteja. Toisinaan myös niitä pieniä lahjoja, avaimenperiä ja vastaavia. Minä arvostin niitä, kaikessa hölmöydessäänkin. Mutta en tiedä, osasinko näyttää arvostukseni ja kiitollisuuteni riittävän selkeästi. Osasinko kertoa kuinka merkityksellisiä ne minulle olivat?
Kun lapset kasvoivat ja alakoulu jäi taakse, kortitkin loppuivat. Erosimme isänsä kanssa ja siten lasteni isä ei enää luonnollisesti ole äitienpäivää muistamassa. Äitienpäivät muuttuivat minulle samalla vaikeammiksi. Käymme viemässä mummolle lahjan ja kahvilla, kotonamme ketään äitiä ei sen sijaan ole olemassa siten, että tarvitsisi juhlia tai edes muistaa.
Ajattelen ennen äitienpäivää aina, että eihän sillä ole niin väliä, saanko korttia tai onnentoivotusta. Meillähän sujuu arki hienosti ja lapset ovat läsnä, ei kai muuta tarvita? Vakuutan myös itselleni, että kiitosta voi osoittaa monella tavalla ja ehkä lapset eivät vain koe tarpeelliseksi osoittaa sitä juuri äitienpäivänä.
Siitä huolimatta joka äitienpäivä makaan sängyssäni hieman pidempään kuin normaalisti. Salaa odottaen, että tänä vuonna he olisivat keksineet jotain. Kuullessani rapinaa keittiöstä, sielussani läikähtää lämpimästi. Läikähdys laimenee, kun tajuan sen olevan leipäpussin, lapsen omaa aamupalaa varten.
Kuva Priscilla du Preez, ylin kuva Tiago Bandeira.
Mietin, että ehkä aamu-uniset lapset muistavat sitten myöhemmin. Iltapäivästä tai illalla. Heillä on jo omat pankkikortit ja he liikkuvat kaupungilla yksin, ehkä he ovat keksineet jotain hauskaa! Mutta ilta muuttuu yöksi ja meillä ei mainita äitienpäivää sanallakaan.
Äitienpäivänä Facebook on täynnä ystävien kuvia äitienpäivän aamupalasta, kakusta, korteista tai lahjoista. Iloitsen heidän puolestaan, mutta samalla sydämeeni sattuu aivan valtavasti.
Kysyn itseltäni, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen? Miksi olen lapsilleni niin itsestäänselvyys, että edes ulkoa ohjeistettuna juhlapäivänä, minua ei vaivauduta kiittämään äitiydestäni? Olen yrittänyt omalla esimerkillä osoittaa miten toista ilahdutetaan: lahjoilla ja kiitoksin. Lapset saavat niitä minulta.
Tiedän, että he ovat saaneet lapsuudenvuosinaan ajatusmallin, jossa minua ei ole pidetty aina hyvänä äitinä. Olin muka laiska, keskityin epäolennaisuuksiin, enkä osannut tai jaksanut hoitaa kotia perinteisen äidin tavalla. Mutta miten voi olla mahdollista, etteivät he erota edes teini-ikään mennessä omaa äitiään tuon puheen takaa omilla fiksuilla silmillään? Heidän elämässään on äiti, joka yrittää parhaansa ja haluaisi olla kuin muut äidit. Huomattu ja kiitetty.
Vaikka osaan puhua lapsille monista asioista, tästä en ole osannut. Jos puhuisin, kokisin itseni aikuiseksi ihmiseksi, joka kerjää lapsiltaan sellaista, mitä aikuisen ei pitäisi. Ajattelen, etten saa syyllistää lapsiani puheeksiottamalla tällaista, vaan minun tulee hyväksyä tilanne. Siitä huolimatta, että se sattuu hirvittävästi. Mutta onneksi vain kerran vuodessa. Muulloin en odota kiitosta tai rakkaudenosoituksia, enkä petykään.
Mutta toivoisin, että kouluissa muistettaisiin tällaisiakin perheitä. Että lasten kanssa keskusteltaisiin siitä miksi kortteja tehdään ja miksi äitiä muistetaan. Että yläkoulussakaan tehdyt äitienpäiväkortit eivät ole tyhmä idea. Niillä voisi olla joillekin äideille enemmän merkitystä kuin ehkä tulemme ensin ajatelleeksikaan.
Muumimamma epäili, että Näkymätön lapsi ehkä haluaakin olla näkymätön. Minä en haluaisi olla näkymätön.”
Nimim. Näkymätön äiti
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Vastaus henkilölle Eevia Peruuta vastaus
10 vastausta artikkeliin “Olen näkymätön äiti…”
Uusimmat artikkelit
Aiemmilla kommentoijilla tosi hyviä ehdotuksia, nyt kun ne luin. En huomannut aiemmin, että kommenttiketju jo aukaistu. Tuo ehdotettu omien toiveiden ääneen sanominen on usein vaikeaa, kun ei ole itse vaativa persoona. Se siis pitää opetella, myös eri äänenpainoin. Sitä voi harjoitella vaikka peilin edessä. Sanat saavat pontta, kun samalla teet voimauttamisharjoituksen – kädet lantiolle, ryhti ylvääksi ja positiivinen, varma katse.
Hei!
Hienosti kirjoitettu tarina koskettavasta aiheesta. Kuin olisin lukenut omasta elämästäni ja kokemuksistani ja tunteistani. Elämme kuitenkin vielä ydinperheenä ja lapset juuri täysi-ikäistyneet. Vaikeuksia perheenä on ollut ensimetreiltä ja perheessä kommunikointiongelmia yms., vakavaakin, mutta on selvitty, koska minä olen taistellut ja pyytänyt apua ulkopuoleltakin. Iloakin on toki ollut ja yhdessä tekemistä, lapsista on aina huolehdittu, ei päihdeongelmia tms. Mutta olen näkymätön äiti monessa suhteessa. Äitienpäivät ovat koetinkiviä (alakouluaikoina opettaja laittoi muistamaan – myös isää, ystäviä jne.), olen kuitenkin kiitollinen, että voin muistaa ja tavata omaa äitiäni myös silloin ja kahvitella yhdessä, oma pettymykseni puolittuu. Kotipiiaksi kyllä sovin (tuhkimona odotan pääsyä tanssiaisiin :)) ja sanojen likasangoksi . Itse en saa kritisoida esim. omien jälkien siivoamisesta. Ulkomaailmassa tai juhlien aikana lapset osaavat käyttäytyä fiksusti. Olen analysoinut ja analysoinut, että miksi elämä meni näin. Itsestäni on tullut jossain määrin katkera, ahdistunut ja masentunut bulimikko ja marttyyri, mutta minulla on itsehoitokeinoja, joiden avulla olen selvinnyt, välillä erittäin vaikeistakin hetkistä. Elämä on mielenkiintoinen matka, mutta toisinaan ja toisilla kivikkoisempi.
Mun mielestä sä voisit joskus sanoa lapsilles ihan että tuntuis tosi hyvältä kun te josjus huomioisitte äitienpäivänä tai muuten, koska rakastan teitä kovasti ja olen yrittänyt kasvattaa parhaani mukaan. Ja että varmasti ette ole tarkoittaneet sitä mutta tuntuu välillä äitienpäivänä pahalta kun muita äitejä muistetaan.
Jos sen sanoo tällä tavalla rauhallisesti niin en ymmärrä mitä vikaa siinä olisi. Päin vastoin opetat että omia tunteita voi sanoittaa. Toki lapsi voi kokea syyllisyyttä, mutta silloin ollaan jo oikeilla jäljillä. Syyllisyys tarkoittaisi sitä, että olisi tajunnut miltä susta on tuntunut.
Tietysti jos eivät ota vastaan niin eivät ota, mutta noin esitettynä en näe tuota keskustelua muuta kuin positiivisena 🙂 olet hyvä äiti ja varmasti lapsesi arvostavat ja rakastavat, tsemppiä!
Nyt pitää kommentoida…lapsesi eivät ole ajatustenlukijoita!!!
Sinun pitää sanoa lapsillesi, että olisi mukavaa saada aamiainen sänkyyn äitienpäivänä. Jos kerran perinteitä ei ole, ne pitää luoda ja keino siihen on kertoa suoraan lapsille, miten haluat äitienpäivän viettää.
Voi kestää, että tapa juurtuu, mutta muutosta ei tapahdu, jos et avaa suutasi.
Anteeksi, että sanon tylysti, mutta ongelmasi on sinä itse. ”Olette minulle rakkaita ja tärkeitä. Haluan, että muistatte minua äitienpäivänä. Antakaa vaikka kortti ja suklaata.” Kas siinä sinulle lauseet. Ole hyvä.
Tämä, että luullaan toisten olevan ajatustenlukijoita ja tajuavan itsekseen toisen sanomattomat toiveet, on naisten perussynti. Myöskään töissä ei uskalleta sanoa ”Minä haluan sen pomon paikan. Ansaitsen sen.” ja sitten ihmetellään, kun mieskollegat menevät ohi.
Itse sanoin leipomisesta pitäville teineilleni, että haluan kakun. Sain kakun. Sain myös ruusuja. Olen sanonut usein ääneen pitäväni niistä ja tykkääväni saada niitä. Siksi saan myös usein kukkia mieheltäni (ei teinien isä). Olen sanonut hänelle: ”Haluatko pitää minut tyytyväisenä? Tuo säännöllisesti kukkia.”
Minulla aikalailla samalaisia kokemuksia. Ydinperheessä minua muistettiin edes jotenkin. Joskus isommin ja joskus pienemmin.
Eron aikaan lapset olivat teinejä. En osannut itse järjestää juhlia itselleni, enkä isoja juhlallisuuksia kaipaakaan. Parina äitienpäivänä oli tosi vaivautunut ja vihamielinen tunnelma. Tytär puhuu muulloin mutta äitienpäivänä ei sanonut sanaakaan. Hyvää äitienpäivää ja halaus olisi rittänyt. Se oli todella ahdistavaa! Veikkaan, että lapset jäätyivät, kun vastuu siirtyi heille isän lähdettyä.
Paha mieleni purskahteli ilmoille ja siitä tuli vielä pahempi olo. Äitienpäivä ahdistaa etukäteen. Mutta nytpä sain ruusun ja lämpimiä halauksia.
Vaikka en osannut ilmaista tunteitani kypsästi, mielestäni se kannatti. Vaikkakin nyt tuntuu, että olen pakottanut lapset muistamaan.
Hyvin osasit kiteyttää tutun tunteen. Olen miettinyt joskus että ehkä itseni lisäksi myös lapsilleni nämä ns. perhejuhlat ovat olleet vaikeita muistuttaessaan siitä että ei olla (enää) ehjä perhe. Ja sen takia he myös halusivat ohittaa ne mahdollisimman pian. Lapseni ovat nyt jo aikuisia ja onnistun selviämään näistä juhlapäivistä jo melko lievällä haikeudella. Mutta saa nähdä tuleeko niistä enää ilon juhlia ikinä tässä elämässä. Ehkä sitten jos pääsee mummoksi jokupäivä. Itse olisi pitänyt pystyä opettamaan eron jälkeen uudet perinteet lapsille aikanaan, mutta ei silloin henkiset voimavarat siihen riittäneet. Siitäkään ei kannata itseään liikaa syyllistää.
Lasteni isä ei koskaan opettanut lapsia edes muistamaan äitienpäivänä tai syntymäpäivänä. Koskaan ei juhlittu. Koulussa tekevät kortit ja muistivat äitienpäivän sen vuoksi. Ex miehen kommenttia, ei hänen tarvitse minua muistaa, en ole hänen äitinsä.
Kyllä se on lpsille opetettava että äitienpäivää vietetään.
Itse ilmoitan etukäteen että se on tulossa. Lapset saavat raha joko siihen että leipovat tai ostavat pullaa. Sitten äitienpäivänä syömme ne aamupalaksi kaikki yhdessä sängyssäni.
Juhlimme sitä että olen äiti ja että lapset syntyivät ja että olemme perhe.
Jos teillä ei ole perinnettä, tee sellainen teille 🙂
Et ole ainoa noiden mietteiden kanssa, tuttu tunne <3. Aika samanlainen tausta täällä. Kaikkensa tekee, tehnyt viimeisen 16 v aikana kaiken yksin, YH 24/7, mutta ei saa yhtään huomiota äitienpäivänä se tuntuu.