”Olen kohta kaksivuotiaan pojan yh-äiti. Poikani olen saanut itsellisenä naisena hedelmöityshoidoilla. Rohkeaa ja hienoa, muut ovat kannustaneet.

Kyllä, poikani on äärimmäisen toivottu ja rakastettu. Mutta olen lopen uupunut hoitamaan kaiken itse.

Samaan aikaan olen kateellinen kaikille joilla on (hyvä) parisuhde ja lapsia. Takana on itsellä lapsettomuuden surua sekä surua huonoista suhteista. Lapseni saa minussa pintaan kaikki padotut kielteiset tunteet. Muutun hetkessä raivohulluksi akaksi, joka ei edes halua olla äiti.

Lapseni on äärimmäisen vilkas ja levoton. Ja vauvasta saakka jatkuneet vatsakivut tekevät hänestä entistä levottomamman. Tarvitsisin paljon omaa aikaa jotta jaksaisin tätä palettia. Olen hakenut apua neuvolasta, saanut lapsiperheiden kotipalvelua, sosiaaliohjausta, käynyt juttelemassa vaikka missä jne.

Mutta koen, että se mikä auttaisi olisi riittävä oma aika. Silti joka paikassa vaan sanotaan että pikkulapsiaika on tuollaista ja koeta kestää, ja mietitään josko olen masentunut ja tarjotaan masennuslääkkeitä.

Kun olemme olleet liikaa kaksistaan, ja kun lapsi käy kierroksilla, pienikin asia saa minut aivan pois tolaltani. Olen todella ilkeä hänelle, huudan, haukun ja joskus työnnän liian kovaa kauemmaksi. Hän puree, raapii ja nauraa vain ja tekee entistä enemmän asioita, jotka vituttavat minua. Aivan tahallaan. Ja minä yritän alistaa raivolla.

Hetken päästä iskee valtava syyllisyys ja tunne, että en todellakaan ansaitse lastani. Joka kerta päätän että se oli viimeinen kerta kun käyttäydyn niin, ja ei mene yleensä edes vuorokautta, kun rikon päätöksen ja lupauksen. On olo, että olen samanlainen tai paljon pahempi kuin mies (tai nainen), joka hakkaa kumppaniaan ja lupaa aina muuttua.

Todella yritän muuttua ja olen hakenut apua myös Maria Akatemiasta (mikä on keskittynyt juurikin naisen väkivaltaan ja tarjoaa apua). Mutta tuntuu että mikään ei auta, mikään ei riitä, en osaa olla parempi.


Kuva Kev Seto, ylin kuva Sharon McCutcheon.

Ja toinen puoli: Olen melkein 100% läsnä lapselleni koko ajan. Välillä hän on onneksi ollut päiväkodissa, mutta sairastelujen takia ollut paljon pois sieltä. Nyt muuttaessamme toiselle paikkakunnalle joudun odottamaan taas neljä kuukautta jotta saan pojan hoitoon, koska työni on niin satunnaista. Ahdistaa rankasti, tuntuu umpikujalta.

Ja silti vielä, jaksan jotenkuten rakastaa ja pitää sylissä, ruokkia, vaihtaa vaippoja jne.

Mutta kun vaan saisi riittävästi omaa aikaa… Niin elämä olisi aivan toisenlaista.

Suuri suru on siitä, että itselläni ei ole ketään, joka laittaisi minut etusijalle. Enkä itsekään siihen pysty, kun lapsi on pakko laittaa siihen. Yhteiskunnassa on hienoja palveluita, mutta ne voisivat toimia paremmin jotta äidit oikeasti jaksaisivat paremmin.

Niin raskas on tämä taakka kantaa yksin. Ja varsinkin se, kun on haukkunut lastaan vitun kusipääksi…

Niin kuka edes tahtoisi tällaisen raivohullun naisen koskaan? Ja kuinka syvät haavat jäävät lapselleni? Joka onneksi vielä on kovin iloinen poika kaikesta huolimatta. Näihin mietteisiin päättyy jokainen päivä ja välillä kaikki on vaan liikaa.”

Nimim. Jatkuva huono omatunto

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 37 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mummeli 48 Peruuta vastaus

37 vastausta artikkeliin “Olen aivan loppu ja raivoan lapselleni, mutta minulla ei ole voimia muuttua”

  • Minä sanoo:

    Sanaton. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Kaikki, mitä tapahtuu lapselle alle 3v., jää hermo- ja lihasmuistiin lapselle.

  • Äiti sanoo:

    Itse sain oman esikoisen parikymppisenä. Hän oli todella odotettu ja toivottu lapsi. Täytyy kuitenkin sanoa näin vanhempana ja viisampana, että enhän minä silloin mitään tajunnut mistään vanhemmuudesta ja sen tuomista velvollisuuksista ja vastuusta.
    Nooh, kaikki oli ihana kunnes lapsi syntyi. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kukaan ei sitä tajunnut. Ei edes lääkärit. Vasta 5 vuotta myöhemmin hoksasin mikä mua vaivaa.

    Olin siis ihan järkyttävä äiti. Pidin vaan lapsen elossa ja perustarpeet tyydytettynä mutta en ollut läsnä. Olin myös henkisesti väkivaltainen lastani kohtaan koska kaikki ärsytti ja väsytti ja kukaan ei auttanut.

    Sitten kun tajusin, että mikä mua vaivaa, niin luulisi, että siitä alkoi tie ylöspäin. No ei se ihan niin simppeliä ole. Todella vaikeeta on samanaikaisesti parantua kun potee jatkuvaa syyllisyyttä siitä millainen on ollut. Myös hajoava parisuhde ja jatkuva keinojen etsiminen pitää suhde kasassa ei auttanut asiaa. Rikoin vaan itseäni lisää ja pää hajosi entisestään. Ja se lapsiraukka kärsii siinä kaikista enintään.

    Aina pelotti ajatus siitä, että kohta ei ole mitään tehtävissä. Kohta aika loppuu. Kohta tämä lapsi on jo teini ja sitten jo aikuinen. Mitä jos hän ei haluaa enää koskaan tuntea mua koska olen ollut niin hirveä äiti? Aina tuli eletty joko menneisyydessä ja siinä mitä on tultu tehty tai pelottavassa tulevaisuudessa ja siinä mikä kaikki jää tekemättä ja sanomatta. Koskaan en elännyt nykyhetkessä. En tajunnut elää siinä hetkessä missä olin.

    Ja niinhän se aika lopulta loppui. Vaikka vuosien saatossa sain enemmän itseäni kasaan niin en tarpeeksi nopeasti. Lapsen teiniikä toi sen verran uusia haasteita, että kodista tuli kunnon sotatanner. Rakkaan lapseni, toisen – monta vuotta nuoremman lapsen ja itseni tähden lähetin esikoiseni asumaan isänsä luo. Se tuntui kaiken lopulta mutta se on myös kaiken alku.

    En tapaa lastani kovin usein. Ei hän haluaa palata tähän missä on niin paljon huonoja muistoja. Ymmärrän häntä. Ymmärrän myös itseäni. Yritän olla itselleni armollinen ja tiedän, että en ollut tahalteen huono äiti. En vaan osannut olla parempi hänelle. Eikä se johtunut hänestä.

    Tiedän, että osaan olla ja myös olen hyvä äiti. Toisen lapsen kanssa tunnen olevani kaikkea sitä mitä olisin halunnut olla myös esikoiseni kanssa. Harmittaa valtavasti, että hän ei saanut osakseen sitä äitiä ja perhettä kenet hän olisi oikeesti ansainnut.

    Mutta vaikka en saa häntä enää koskaan takaisin pienenä lapsena mun syliin – niin hän on silti lapseni koko mun elämäni. Ja niin kauan kunnes eletään, niin kauan on aikaa parantaa haavat ja pyytää anteeksi.

    Sen takia suosittelen artikkelin kirjoittajalle, että jos mitenkään pystyt niin päästä irti. Päästä irti kaikesta siitä mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Päästä irti siitä mitä sinun kuuluisi tehdä tai olla. Päästä irti siitä mitä sä tunnet. Päästä irti sun väsymyksestä. Anna itseäsi vajota siihen hetkeen missä olet. Nappaa rakas pienokaisesi syliisi ja vajokaa yhdessä. Hän ehkä aluksi ripuile vastaan ja käy ylikierroksilla entistäkin enemmän. Koska ei ole tottunut sun tyyneseen läsnäoloon. Mutta usko pois – te molemmat tulette nauttimaan siitä.

    Mikä tärkeintä – päästä irti syyllisyydestä.

  • Avuton isoäit sanoo:

    Ymmärrän olosuhteet sillä kokemusta on itsestä ja työstä.
    Kannattaa muistaa että jo ”ennen vanhaan” useimmat lapset kasvoivat työstä väsyneiden ärtyneiden ja sodan vaurioittamien vanhempien kanssa. Itse jäin yksin ja ainoa mahdollisuus omaan aikaan oli nämä em.isovanhemmat. Monesti keitti itsellä yli mutta velvollisuudentunto ja liikunta piti kasassa. Täytyy olla itselleen armollinen. Jotenkin kahlasin nepsylapsen kanssa vuodet läpi, töissä ja toisten lapsia vahtien. Se viikonloppuapu olisi tarpeen. Järjestöillä on näitä miespuolisia urheilukamuja jo melko pienillekin. Kannattaa kysellä.

  • :) sanoo:

    Kiinnostaisi kuulla, miten äidillä menee nyt, kun vuosia on kulunut? 🙂 tosiaankin, muille samankaltaisessa tilanteessa kamppaileville vinkki, että jos haluaa hakea tukiperhettä lapselleen, niin koska jonot niihin on yleensä pitkät, niin se voi olla myös joku itse hommaama sopiva tuttu perhe. Saavat korvauksen siitä sitten. 🙂

  • Olet tärkeä sanoo:

    Upeaa että olet tunnistanut uupumuksesi. Väsyneenä ja ylikuormittuneena liskoaivot ottavat vallan ja raivonpurskahdukset ovat siitä osoitus. Kenties yrität pidättää tunteitasi ja käyttäytyä ”niinkuin pitää” mutta mitä enemmän tunteita estelee, sitä voimakkaammin ne tulevat pintaan. Tuo kirjoituksesi osoittaa hyvää itsetuntemusta ja tahtoa. Kyten täöllä on neuvottu, hae itsellesi tukea ja keinoja asian käsittelyyn. Ole lempeä itsellesi ja paljasta ärtynyksen tunteet heti kun niitä aikaa tulla, kirjoita ne vaikka ylös. Lapsen ”ärsyttävä käytös” sua kohtaan voi olla vaikka yhteyden tunteen hakemista. Mutta hänellä ei ole muita keinoja. Jän haluaa turvaa ja sä olet niin turvallinen että sulle voi kiukutella ja sä olet se raja. Sulle se on varmasti rankkaa. Mut jos mokaat, Pyydä anteeksi, hyväksy itsesi, halaa ja silittelee lasta ja jatka eteenpäin. Ja ennenkaikkea, hae tukea. Ei sulta lasta pois oteta❤️. Ja tsekkauta sun d vitamiini ja ferritiiniarvot! Itselläni vähän samankaltaista.
    Olet paras äiti lapsellesi!

  • JokuIhmeHörhö jolla ei edes kokemusta sanoo:

    Täällä on ihania ja ymmärtäväisiä kommentteja💕 wau 💕
    Tulen tänne kirjoittamaan vaikka en ole äiti. Joku sanoo että olisit miettinyt sitä ennenkuin hankit lapsen yksin.. Se kun on semmonen juttu että on erittäin luonnollista haluta lapsi ja lapsettomuus repii rikki vaikka tiedostaisikin omat puutteensa (ehkä minusta ei olisikaan äidiksi kun olen väsynyt tai hermoheikko..) Biologisesti aika on hyvin rajallinen, saatat etsiä sopivaa kumppania lapsen saamiseen mutta et löydä. Yhtäkkiä kello tikittääkin että aika saattaa loppua. Olen nimittäin itse tässä kuvaamassani tilanteessa. Olen 32v enkä koskaan ole ollut raskaana, olen mielestäni katsellut hyvin tarkkaan kenen kanssa lasta voisi yrittää mutta ei ole löytynyt. Ehdotettu on, mutta halusin kunnollisen vastuuntuntoisen isän. Omaa henkistä kasvua olen myös odotellut. Nyt olen pikkuhiljaa havahtunut siihen että minulle tulee kohta kiire jos haluan ikinä lasta. Pitäisikö kokeilla yksin kun kumppania ei löydy? Entä jos en pärjääkkään. Minulla on vaikea menneisyys, on masennus ja ahdistuneisuushäiriö-diagnoosit, lääkkeet ja keskusteluavut. Väsyn helposti enkä ole sosiaalinen ja iloinen höpöttäjä joka jaksaa multitaskata 2 työtä, opiskelut, harrastukset perheet ja ystävät samaan aikaan yöunien jäädessä 3 tuntiin. Miettinyt, olisiko minusta edes äidiksi ja jaksaisinko mitenkään olla vanhempi. Olen saanut hiljattain autismikirjon diagnooseja, selityksen uupumukselle ja kaikelle. En tiedä siltikään riittävätkö rahkeet äidiksi. Pitäisikö minun siis näiden asioiden takia luopua Vanhemmuus-haaveista? Onko itsekästä haluta lapsi? Minusta on epäreilua että pitäisi ja jonkun mielestä minulla ei olisi oikeutta saada lasta yksin. Ymmärrän toki ihmisten ymmärtämättömyyden, se ei ole uusi asia. Aloittaja olet todella rohkea kun olet uskaltanut tuohon lähteä niinkuin sinulle on sanottukin. Kuten kerroin jo, en ole äiti, mutta näiden ajatuksieni pohjalta minun on helppo kuvitella että voisin itse olla joskus sinun tilanteessasi. Halunnut ja saanut ensin ja sitten uupunut. Ymmärrän tunteesi yksinäisyydestä, ettei saa itse hoivaa ja huolenpitoa, miten helppo tuohon kuvioon onkaan väsyä. Vielä mitä, haluan silti lapsen. Toivottavasti olet jaksanut ja saanut/saat apua, toivottavasti jaksat uskoa että kaikki järjestyy vielä joskus. Välillä itselläkin meinaa loppua jaksaminen uskomiseen. Voimia paljon 💖💖

  • Vaadi tukea sanoo:

    Kuten muutkin ovat kirjoittaneet; pyydä (vaadi!) sosiaalihuollon kautta apua: tukiperhe ainakin, että saat omaa aikaa.
    Voisiko lapsella olla jotain nepsyoireita? Itse syytin vain omaa itseäni ja huonouttani äitinä, kun en jaksanut. Selvisikin myöhemmin lapsen adhd ja uhmakkuushäiriö. Ja ennen kuin joku ehtii nillittää ”kaiken diagnosoinnista” jne., niin ei tarvitse. Joskus siellä voi oikeasti olla hoitoa vaativia haasteita.

  • Bbbb sanoo:

    Ota yhteys lastensuojeluun ja pyydä apua. Lapsi ei käyttäydy noin ärsyttääkseen sinua vaikka sinusta väsyneenä ja turhautuneena siltä tuntuu. Tuo kierre pitää katkaista. Sitä kautta saat nopeammin päivähoitopaikan, ehkä perheneuvolan apua, mahdollisesti tukiperheen lapselle (eli sinulle välillä esim viikonloppuvapaita…). Apua pitää saada kun sitä hakee. Myöhemmin olet kiitollinen itsellesi että hait ja sait tukea ja apua, vaikka siihen nyt iso kynnys olisikin.

  • Psykiatri sanoo:

    Ota yhteyttä lastensuojeluun ja pyydä palvelutarpeen arvio kotiinne, jotta saatte oman sosiaalityöntekijän ja välitöntä apua. Tämä kannattaa oikeasti tehdä nyt heti, ennen kuin tilanne pahenee.

  • Nimetön sanoo:

    Olet todella uupunut ja tunteiden, pettymyksen ja kriisien käsittelytaitosi ovat puutteellisia. Jos jaksat, etsi kirjallisuutta tunteiden säätelyyn esim. Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjat. Vaikka äänikirjoina, jos et ehdi kirjoja ottaa käsiisi. Lisäksi koita keksiä keinoja rauhoittaa itsellesi edes yksittäisiä hetkiä ja käyttää ne rentoutumiseen. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kokemuksesi ovat saattaneet padota sinuun paljon ja rummuttavat siellä kunnes löydät keinon käsitellä ne.

    Toivottavasti löydät apua 🙂

  • K sanoo:

    Tämä oli juuri niitä kommentteja, joita ei kaivattu! Kaikki vanhemmat tarvitsevat joskus apua. Aina on riittämättömyyden tunne ja jos on yksin tahtomattaan tai näin halutessaan niin tarve avulle on aina, aivan sama onko parisuhteessa vai ei. Kommenttisi on törkeä ihmiselle joka pyytää apua. Toivon todella ettet koskaan joudu siihen tilanteeseen ettet jaksa suoriutua arjesta, koska tuollaisella asenteella sinä et apua saa!

    • Mummeli seisoo silti sanojensa takana. sanoo:

      Niin no, totuus satuttaa..Osasinkin odottaa että joku tulee vinkumaan jotain tällaista. On totta mitä sanoit, että jokainen tarvitsee apua joskus. Ja tottakai toivon että tämäkin ihminen sitä saa. Suomessa on ainakin toistaiseksi vielä sananvapaus ja silloin saa sanoa mitä ajattelee. Mutta edelleen sitä mieltä että kannattaisi miettiä kaksi kertaa ennenkuin lähtee lasta hankkimaan yksin. Koska näkeehän sen tässäkin tapauksessa että ei oltu ihan loppuun asti mietitty. No, jokatapauksessa, toivottavasti kirjoittaja saa apua. Kaikkea hyvää hänelle kaikesta huolimatta.

  • Etsi apua sanoo:

    Selvitä heti neuvolasta mitä ilmaisia apuja lapsen hoitoon on sinulle saatavilla mikäli ei ole rahaa ostaa lastenhoitajaa.

    Netissä myös jatkuvasti etsitään kaveriperheitä joissa voi vuoroin hoitaa toisen lapsia ja vuoroin antaa oma lapsi perheelle hoitoon. Tällä tavalla lapsesi saisi myös leikkikaverin ja ei olisi niin sinun kimpussasi. Laita siis Facen esim. Vauvat 2019 ryhmään tms viestiä että etsit tällaista vaihtohoito -ystäväperhettä tai etsi sellainen muiden julkaisuista. Juuri näin eilen jossain ryhmässä tällaisen viestiketjun jossa kymmenet etsivät tällaista itselleen saadakseen välillä vapaa aikaa.

  • Summer sanoo:

    Kannattaa tsekata raudat, ferritiiniarvot vaikkapa molemmilta. Selittää paljon väsymystä, hermoherkkyyttä, itkuisuutta, jopa lapsen vatsakipuja voisi selittää…toki voi olla muitakin selittäviä asioita… apua ja lepoa tarvitset ja ansaitset… liian paljon vaiettu asia tämäkin, ihmiset on ihan liian yksin… paljon ihan hyviä äitejä, kuten varmasti sinäkin, joilla varmastikin samankaltaisia tuntemuksia…Kaikkea hyvää teille❤