”Tavallinen syksy, tavallisine koulupäivineen. Siten sitä ajattelisi, kun on kaksi kouluikäistä lasta ja uskoo tavalliseen elämään. Tavallinen on määrittelemätön normi, jossa kaikki sujuu kuten toisillakin, eikä ole mitään mikä määrittelisi sen toisin.

Tämä syksy ei kuitenkaan sujunut kuten tavallisesti. Pitkän sairasjakson jälkeen kipu hellitti ja tuntuu että elämä voittaa. Äiti oli aloittanut koulun edellisenä syksynä, ja koulun piti lasten koulujen alettua jatkua. Opiskelu oli ollut äidin henkireikä koko ajan, sen avulla kipua ja arkea jaksoi yksin. Pitkän yksinolon jälkeen äiti ajatteli, että pärjää yksinhuoltajana varmasti paljon paremmin kuin etsien parisuhdetta tai parisuhteessa, jossa toinen ei halua olla.

Nuorimmaisen ensimmäinen kouluvuosi kuitenkin muutti kaiken.

Kaikki alkoi jo aikaisemmin, tuli siirtoja ryhmistä ja päiväkodeista toiseen. Tuli uusi eskari ja yhtäkkiä myös koulupsykologi, joka tutki lasta. Tuli juhannukselta koulun vaihto, koska opettaja ei tulisi omien sanojensa mukaan toimeen lapsen kanssa.

Äidille sanottiin, että on nähty kolme erilaista lasta. Lapsi, joka toimii äidin kanssa iloisesti pompahdellen. Lapsi eskarissa, joka eristäytyi ryhmässä. Lapsi koulupsykologilla, tämän kanssa kanssa lapsi tekee tehtäviä. Mutta äiti näki vain lapsen joka itki, että joutuu vaihtamaan koulua, vaikka oli jo käynyt tutustumassa toiseen.

Koko kesä meni odotellessa. Koko kesä meni koulupsykologin tutkimuksissa. Koko kesä meni surren ja odottaen neurologin tutkimuksia. Niitä ei kuulunut. Sillä aikaa alkoi koulu pienryhmässä. Alkoi vastoinkäymiset, josta äiti ei ollut osannut odottaa.

Tuli vessapelko, jonka vuoksi ei voitu mennä enää museoihin, kirjastoon, jäätelölle, kylään, ei oikeastaan yhtään mihinkään. Tuli sukkataisteluita. Tuli vaateongelmia. Tuli pysähtyneitä hetkiä. Tuli jumittamisia. Tuli nukahtamisongelmia. Tuli lisää yöheräämisiä. Tuli aamulla vaikeasti herätettävä lapsi. Tuli kaikkea ja paljon. Eikä äiti ei voinut jatkaa kouluaan, koska lapselle ei riittänyt resursseja olla neljänkymmenen muun lapsen kanssa ilttiksessä.

Syksy meni. Talvi alkoi. Joulu tuli. Äiti uskoi vakaasti, että joululoman jälkeen lapsi on sopeutunut paremmin ja tilanne helpottuu. Niin osittain kävikin. Lapsi muuttui samaksi iloiseksi lapseksi kotona, mutta kouluvaikeudet jatkuivat. Lasta piti ohjata. Lasta piti käyttää vessassa. Lapsi ei suostunut puhumaan ääneen. Lapsi ei suostunut lukemaan ääneen. Lapsi ei kestänyt meteliä. Lapsi ei viitannut. Lapsi ei suostunut koulussa tekemään kaikkea mitä piti. Ja kaikki osittain siksi, ettei lapselle ei ollut omaa aikuista rinnalla, vaikka sitä oli ehdotettu koulupsykologista asti.

Vessaongelmat. Kyläilyongelmat. Ja kaikki muut jatkuivat samana, mutta äiti oli saanut lapsensa ilon takaisin. Se helpotti. Ei enää ollut raivoavaa, surullista lasta.

Mutta kevät alkoi koulu vaihdosta keskustellen. Äiti pysähtyi. Äiti itki. Äiti väsyi.


Kuva Gbarkz.

Kun kaikki kuuden vuoden kipu. Kun eskarin aikaiset ongelmat. Kun opiskelua ei voinut jatkaa. Kun palaute lapsesta positiivisestikin annettu oli aina loppupeleissä negatiivista. Kun neurologin tutkimukset kaikesta soitteluista yms. muista huolimatta eivät käynnistyneet. Kun lapsen vessakäynteihin meni päivästä toiseen toista tuntia, vessanoven edessä istuen. Kun lapsen nukahtamiseen tarvittiin äitiä nukkumassa lattialla vieressä. Kun lapsi herää monta kerta yössä. Kun lasta pitää saattaa taksiin ja hakea taksista. Kun lapsi ei osaa syödä enää itse. Kun lapsi ei osaa pukea itse. Kun lapsi on siinä ja kiinni koko ajan.

Kun arki pyörii vain lapsen asioiden ympärillä. Kun kaikki pyörii lapsen ympärillä. Kun äiti väsyy. Sillä mikään ei suju. Ei tiskit. Ei ruuanlaitto. Ei imuroiminen. Ei mikään. On vain lapsi ja lapsi ja lapsi. Normaali arki särkyy.

Äiti saa burnoutin. Lopettaa toimimasta. Itkee ja odottaa, mutta asioihin ei vain tule muutosta, vaikka kuinka tekisi kaikkensa lapsen puolesta. Koko pakka hajoaa.

Äiti saa hermoloman. Ottaa itselleen aikaa ja saa apua. Äiti on hetken ilman lapsia. Äiti on hetken ilman mitään paineita. Äiti voimistuu ja saa ilonsa takaisin. Mutta syyllisyys siitä, ettei jaksanut on voimakkaampi kuin ilo tai totuus, että sitä äiti tarvitsi. Mitä silloin on olla äiti? Hetken olematta. Hetken ollen äiti etänä. Kun saa kolmen kuukauden hengähdystauon kaikesta, joka vei voimat. Mitä silloin on olla äiti?

On äiti, joka etsii itseään. On äiti, joka tankkaa voimavaroja. On äiti, joka vetää henkeä palataseen takaisin arkeen ja siihen mitä elämä on tästä eteenpäin. On äiti, joka taistelee lapsiensa puolesta. On äiti, joka taistelee itsensä puolesta. On äiti, joka menetti hetkeksi kaiken. Mutta samalla on äiti, joka sai voimavaransa takaisin. Samalla on äiti, joka lepäsi.

Lopulta tulee aika, neurologille. Lopulta tulee aika, tietää totuus. Lopulta koko sotku selviää, mutta minkä hinnan tästä ovat äiti ja lapset maksaneet.

Tämä on kertomus siitä, kuinka äiti lopulta kävelee lenkillä hengittäen kevyemmin kuin vuosiin, tarkemmin ottaen kahdeksaan vuoteen, ja alkaa palautua omaan itseensä. Siihen kuka oli jo ennen lapsia, ennen koulun alkua, ennen kipua, ennen suurta mullistusta, johon kukaan ei voinut vaikuttaa.

Tämä on myös kertomus hetkestä, hetkistä, lyhyistä ja pidemmistä, jotka kertaantuessaan muuttavat kaiken. Mutta ennen kaikkea tämä on rakkaudentunnustus noita pieniä ihmisiä kohtaan, joiden takia äiti taisteli itsensä takaisin, sillä mitä kauniimpaa on olemassa kuin pieni lapsi, joka sanoo ”Äiti olet rakas.”.

 

Nimim. Nepsy-lapsen äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 31 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Kiin Peruuta vastaus

31 vastausta artikkeliin “Normaali arkemme romahti, kun erityislapseni aloitti koulun”

  • Kiin sanoo:

    Joka päivä rukoilen mielessäni, että toivottavasti olisi hieno koulupäivä ja saisi lukea wilmasta mukavia juttuja. Joka päivä on negatiivista palautetta, väsyneitä opettajia, soittoja kesken työpäivän ja vaatimuksia. Nyt kokeillaan sitten jälki-istuntoa käytökseen, tukiopetukseen ei kuulema ole asiaa koska ei osaa käyttäytyä. Ymmärrän väsymyksen ja samaistun.

  • Milla sanoo:

    Iloa, rakkautta ja apuja arkeen toivon kaikesta sydämestäni tälle perheelle❤️

  • Nimetön sanoo:

    Miksei sinne neurologille voinut mennä ihan itse heti yksityiselle, jos siitä oli kiinni? Vaikka olisi maksanutkin, niin varmasti paljon vähemmän kuin tuo loppusoppa ja jonkinasteinen työkyvyttömyys?

  • Aurinko paistaa vielä risukasaankin sanoo:

    Tiedän niin tunteen…
    Pakka pysyi vielä kasassa, kunnes tuli koulukiusaaminen, korona ja äidin syöpä.
    Lapsi vajosi sänkyyn peiton alle. Äidin syyllistäminen joka suunnasta, myös isän. Kaikki itsestään riippumattomia asioita, joita kukaan ei itse aiheuta. Äiti hakee apua ja ainoa apu on huostaanotolla uhkaaminen. Eikö muuta muka ole tarjota?
    Pitkä on tie, jotta lapsi saa tarvitsemansa avun.
    En osaa muuta neuvoa antaa kuin, että ole sitkeä, vaadi apua, älä luovuta, suomalaisella sisulla, pidä puolesi, anna kritiikkiä, etsi vertaisia, luota itseesi ja omiin vaistoihin, kukaan muu ei pidä lapsesi puolia kuin sinä, kukaan muu ei tunne lastasi niin hyvin kuin sinä.
    Vaativan tuen konsultaatio oli meille paras apu.
    Ps. Neulominen on ollut itselleni parasta omaa terapiaa

  • Mietinpä vaan. sanoo:

    Tuli tätä lukiessani mieleen, että miten nepsy-lapsi pärjää työelämän vaatimukset kohdatessaan aikuisena? Kun esim palaverin alku on määritetty klo 9.00:aan,niin siellä ollaan sitten siihen aikaan, ei muulloin. Ei siinä kysellä, tulisitko paikalle, siellä on oltava. Eikä muulta työyhteisöltä voida vaatia mukautumista nepsy-aikuisen toimintaan: siitä seuraa eriarvoistamista ja kateutta työyhteisön sisällä.

    • Nepsyaikuinen sanoo:

      Itse nepsy-aikuisena teen vaativaa asiantuntijatyötä ja suunnittelen itse aikatauluni siten, että aikaisia ja pakollisia aamun tapaamisia on hyvin harvoin. Viikkotiimistä olen usein myöhässä ja pelkkä pahoittelu riittää kuittaamaan sen. Työvoimapula-alalla ei tarvii mitään YT-neuvottelujakaan pelätä.

    • Työläinen sanoo:

      Ei iso osa pärjääkään. Toiset löytävät paikkansa ja ovat päteviäkin, mutta elämänhallinta koko ajan hiukan sinne päin. Jotkut selviävät oireineen hyvinkin. Mutta kyllä se niin on, että on myös iso joukko, jotka jäävät työllisyyspalveluiden rattaisiin pyörimään ja lukuisista kuntoutuksista ja palveluista huolimatta korkentaan silppu-/pätkätöihin. Voimat, impulssikontrolli, arjenhallinta tai työpanos yleensä ei vaan riitä nykyajan työmaailmaan. Kyllä sekin pitää uskaltaa sanoa ääneen. Tiedän, koska teen töitä heidän kanssaan.

    • Nepsyn nepsyäiti sanoo:

      Minun vuokseni työyhteisön ei ole tarvinnut joustaa. En ole koskaan pyytänyt tai saanut erityiskohtelua. Olen ollut töissä ajallaan. Myöhästyminen on ollut minulle kauhistus, kun sellaiseen tilanteeseen olen joutunut tahtomattani (bussi on myöhässä jonkin vian vuoksi tms.) Minulla ei ole ollut ongelmia noudattaa samaa aikataulua kuin muut työntekijät. Uuvuin ja stressaannuin muista syistä ja lopulta jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle lähellä oikeaa eläkeikääni. Samalla sain oman nepsy-diagnoosini – parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

      Aikuisella lapsellani on viivästynyt vuorokausirytmi. Hän tekee etätöitä kotoa käsin, kuten kaikki muutkin sen firman työntekijät. Hän tekee 80-prosenttista työviikkoa, jonka puitteissa hän aloittaa ja lopettaa työt myöhemmin kuin muut sekä pitää yhden ylimääräisen vapaapäivän jaksaakssen töissä. Kokouksiin ja muihin yhteisiin tilaisuuksiin työpaikalla hän osallistuu normaalisti ajallaan, kuten muutkin työntekijät. Hän muuten sai palkankorotuksen pari päivää sitten, joten kyllä häntä arvostetaan, eikä töissä ole ollut kateutta eikä kyräilyä vaan todella terve työilmapiiri.

      Toivon, että minäkin olisin saanut työskennellä yhtä suvaitsevaisessa ja terveessä työilmapiirissä. Tuntuukin siltä että ns. normaalit ihmiset käyttäytyvät epänormaalisti: ovat suvaitsemattomia, ilkeitä, kiusaavat, pahoinpitelevät henkisesti ihmisiä, jotka eivät sovi samanlaiseen ”normaalin” ihmisen muottiin. Eikö yhtään hävetä käyttäytyä epäterveellä tavalla? ihmettelee Nepsy joka on nepsyn äiti. Jos osaisitte olla kuin ihminen ihmiselle, meillä nepsyillä olisi helpompi elää.

  • Körsbärs i vinter sanoo:

    Pahimmillaan vanhempia syytetään sairauksista ja nepsyistä.

  • Rakas sanoo:

    Niin tuttua. Ei ole sanoja joilla kuvata miltä se tuntuu. On vaan hetkiä jotka antavat voimaa jaksaa eteenpäin. Usko siihen että olet rakas.

  • Uupunut sanoo:

    Tämä kirjoitus oli kuin suoraan minun elämästäni!
    Samat taistelut ja riittämättömyyden tunteet.
    Lohduttavaa, että joku tietää, mitä on kokea elämää ADD-lapsen kanssa.

  • Säästöjä lasten kustannuksella sanoo:

    Kouluun kohdistuu valtavia paineita, mutta sieltä on säästetty säästämästä päästyä liian pitkään. Integraatio ja inkluusio ovat johtaneet pienryhmien ja kaiken tuen karsimiseen, koska niitä on käytetty pelkästään säästöjen hakemiseen. Jos äidit väsyvät yhden tai kahden erityisen kanssa kotona, opettajalla näitä voi olla 5 ”tavallisten” 20 joukossa. Sitten, kun opettaja ei jaksa enää lähettää niitä Wilmaviestejä, tiedät että kamelin kuorma on ylittänyt sietorajan.

  • Älä tee enempää lapsia sanoo:

    Sitä varten on koulut jotka ohjaavat erityislapsia, saavat ikätasoista oppia, ei normaali koulu oo lapselle joka on kuin 1 vuotias sopiva paikka, siinä kärsii muut oppilaat ja itse erityislapsi, ja äitiys on sitä, että pitää vaan pystyy ja jaksaa, itse olet lapsesi tehnyt ja laitokseen voi tietty lapsen luovuttaa, mutta olisi kannattanut sitä miettiä ennen hankintaa, lapsi on täällä vain vanhemman/vanhempien halusta, joten siitä pitää ottaa vastuu täysin, ei se kuulu yhteiskunnalle vaikka ois mikä

    • Voimia sinulle 'Nepsy-lapsen äiti' ❤ sanoo:

      Voi luoja mitä tekstiä!!! Ei taida olla kommentoijalla mitään kokemusta nepsy-lapsista. Melkein tekisi mieli ilmoittaa ylläpitäjälle asiattomasta kommentoinnista. Ei tekisi pahaa opetella jonkinlaista käyttäytymistä, jos edes aikuinen ihminen tässä on kyseessä. Tosin meillä nepsy-lapsikin osaa käyttäytyä muita kohtaan kunnioittavammin ja empaattisemmin!

    • Ihminen sanoo:

      Onpa inhottava kommentti. Toisten tölviminen on yleensä oire omista ongelmista. Kriittinen voi olla myös rakentavalla tavalla.

      Alkuperäiselle kirjoittajalle haluan sanoa: kuulostaa siltä, että olet jäänyt yksin. Vaikka tukitoimet ovat välillä hitaita, vertaistukea löytyy. Voi olla vaikeaa jutella lapsesta ymmärtämättömien kanssa. Etsi oikeat henkilöt. Heitä on.

      Tosiasia on, että opettajat väsyvät koulussa erityislasten haasteiden kanssa. Opettaja voi kokea epäonnistuneensa, kun ei saa lasta oppimaan. Yhden tai useamman oppilaan toiminta voi haitata muiden oppimista. Opettajilla on myös hyvin erilaiset valmiudet toimia erityislasten kanssa. Alkuluokkien luokanopettajiksi tarvittaisiin enemmän erityisopettajia. Työn tueksi ohjaajia ja yhteisopettajuutta.

    • Lukihäiriöisen äiti sanoo:

      Ei nepsy tai lukihäiriö kerro mitään älykkyydestä, vaan kyseessä voi olla lahjakas lapsi. Ei sellaista voi laittaa mihinkään luokkatilaan, joka on pelkkä säilö ongelmalapsille ja kehitysvammaisille ja pahimmassa tapauksessa mennään sen heikomman ehdoilla. Suomessa se on joku paheksunnan aihe, jos normaaliälyiseltä lapselta, jolla on diagnoosi, vaaditaan kouluosaamista. No, seuraava valitus on, että kuinka ne kuluttavat yhteiskunnan verovaroja syrjäytyneinä.

      Meillä siis lukihäiriöinen lapsi ja heti ehdotettiin yksilöllistömistä, vaikka poika on todella taitava matemaattisesti. Yksilöllistäminen sulkisi monia ovia, kun kyseessä on normaaliälyinen lapsi. Pärjää kohtuullisesti koulussa ja käy osa-aikaisessa erityisopetuksessa. Kirjoittamisen kanssa on vielä prepattavaa, kaksoiskonsonantit on se vaikein kohta. Muuten kyllä aika kekseliäs kirjoittamisessa, mitä tulee äidinkielen tehtäviin. Englannin kielen kanssa ollaan saatu tehdä työtä ja työtä.

      Tuskin olisi lukihäiriöinen Ingvar Kamprad avannut Ikeaansa tai Alvar Aallosta tullut arkkitehtia, jos olisivat lukihäiriön takia käyneet jotain leikkikoulua.

    • kyllästynyt sanoo:

      Nepsy-lapsia varten tarkoitettuja kouluja ei ole. Muulla tavoin vammaisille on kyllä, mutta niitäkin vain muutamia koko Suomessa. Ei edes jokaisessa isommassa kaupungissa ole.

      Oletko kuullut sellaisesta kuin inkluusio? Se on nykyisen koulusysteemin ajatus. Jokainen otetaan mukaan normaalikouluihin ja normaaliluokkiin. Tuki laitetaan sinne luokkaan. Tai pitäisi laittaa. Ei kuitenkaan käytännössä laiteta, kun säästetään.
      Ja nepsy-lapsi ei pärjää normaaliluokassa vaikka olisi tuki. Ei pärjää, kun ympäristö on liian hälisevä, eläväinen, rauhaton. Moni erityislapsi (autisti, adhd, add) tarvitsee pienryhmän edelleen, mutta inkluusion nimissä heidät laitetaan normaaliluokkiin, ja pahimmassa tapauksessa jopa ilman tukea.

      Ja sinä puhut ”kouluista tällaisille lapsille”. Niitä ei ole. Ei ole edes pienluokkia joka kunnassa, ei läheskään. Et tiedä mitään erityislasten todellisuudesta… Lapsen vika se ei ole, että laitetaan isoon luokkaan, kyllä hänkin haluaisi paikkaan jossa pystyy olemaan ilman jatkuvaa stressaamista, ahdistumista, hermostumista.

    • Surusilmä sanoo:

      Itse oot lapsesi tehnyt. Todellakin,et taida tietää ,että kehitysvamma ei aina näy heti. Minun kultani syntyi normaalin raskauden ja synnytyksen jälkeen terveenä 9 pisteen lapsena. Ongelmia alkoi tulemaan kouluikää lähestyttäessä ja vasta 14 -vuotiaana tuli diagnoosit. Kuka tahansa voi sairastua ja vammautua koska tahansa. Voit sairastua ms-tautiin ,parkinsoniin,syöpään ,jotka voivat viedä liikuntakykysi ja toimintakykysi,onnettomuus voi vammauttaa tai mieli voi särkyä vaikkapa sairastumalla kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Elämä ei ole itsestään selvyys,edes sinulle. Kovin rumasti puhuit meille erityisten vanhemmille

  • Nimetön sanoo:

    Varmasti uskomattoman rankkaa kun tavallinenkin arki on intensiivistä. Voimia💌

  • mm 38 sanoo:

    Kahden nepsyn äitinä ymmärrän. Lapset ei osaa mitään itse ja yksin. Autan pukemisessa, syömisessä, taksiin lähdössä, kun lapset on pois kotoa koulussa – käyn pakollisilla asioilla (kauppa, siivous, pyykit) lääkärit ja palaverit terapeuttien kanssa – hakemuksia kelaan, soittelua perään – kun lapset tulee taksilla kotiin, olen vastassa, ja taas autan. Läksyissä, kaverisuhteissa, ihan kaikessa tarvii ohjausta ja apua. Illalla nukutan, kädestä pitäen. Ehdin nukkua itse noin 6 tunnin yöunet ja nekin keskeytyvät joka yö.
    Harrastuksia lapsilla ei ole (ei sen puoleen minullakaan), toiselle pitäisi olla hoitopaikka kun toinen harrastaa, eikä kovin moni harrastus näille sopisikaan. Esim joukkuelajit on poissuljettuja. Meillä on vaan perusarki ja perusjutut ja siitäkin tuntuu että olen täystyöllistetty.

    Ja koulussa tätä ei ymmärretä. Että se sieppaa, kun pitää wilmaan pistää joka ikinen sattumus. ”Koulukirja kotona”. ”ei kuunnellut aikuista ruokapöydässä.” jne. Kyllä minä tiedän millainen se lapsi on, sitä se on kotonakin. Ja jos koulukirja jää kotiin, se on toki minun syyni, koska lapsi ei itse osaa pakata reppua. Mutta en vaan ehdi kaikkea. En ehdi. Kuin kouluikäisiä taaperoita. En pysty valvomaan aivan joka risausta.

    Tänä syksynä tuntuu että kuppi on tullut täyteen. En tiedä mistä keksisi helpotusta, mitään ylimääräistä arjessa kun ei ole, ei mitään mitä voisi vähentää tai poistaa? Jos saisi joskus edes nukkua kokonaisen yön…

  • Ihmeissään sanoo:

    Miten pääsee kolmeksi kuukaudeksi lepäämään nepsylapsesta? Suostuuko joku kunta avohuollon sijoitukseen jollain perusteella?

    • mm sanoo:

      Kyllä suostuu, jos soittaa ja tekee lastensuojeluun ilmoituksen omasta perheestään ja sanoo että nyt ei enää jaksa. Oletuksena, että kyseisen kunnan lasu ei ole kovin ruuhkainen ja asia pystytään hoitamaan nopeasti ja äiti sossutapaamisella vaikuttaa tosiaan siltä ettei pysty lapsen asioita juuri nyt hoitamaan (se on ainoa peruste mikä tarvitaan), ja vielä että lapselle löytyy paikka johon hänet lähetetään. Mutta kyllä on aivan mahdollista. Onhan lapsi voinut olla ihan myös sukulaisilla tuon ajan.

    • Puusilmä sanoo:

      Äiti on voinut olla myös psykiatrisessa hoidossa osastolla ja lapset sen ajan sijoitettuna lastenkodissa tai perheessä.

  • Mmmm sanoo:

    Äiti ei tee noin, äiti ei saa väsyä. Minulla teini-ikäiset esikoiset ja heillä diagnosoitu anoreksiaa, masennusta, vakavia pitkäaikaissaurauksia… ei tästä voi äiti lähteä minnekkään ”lepäämään”.

    • Mmmm sanoo:

      Ja lisäksi itsetuhoisia ajatuksia… ei silloin voi äiti ”väsyä” ja siirtyä sivuun lepäilemään.

      • Bluex sanoo:

        Äiti voi väsyä ja pyytää apua. Kun tajuaa että siinä perheessä on myös muut lapset. Kun tajuaa ettei voi enää taata nepsylapsen turvallisuutta saati muiden lasten kun nepsy riehuu ja tuhoaa paikkoja. Oma nepsyni asuu erityisnuorisokodissa, jossa aikuiset läsnä 24/7 jonka hän tarvitsee. Minä halusin pitää kaikki lapseni elossa ja soitin lasuun että tilanne on nyt tämä.

        • Väsy sanoo:

          Juuri näin. Avun hakeminen on tärkeää silloin kun omat voimat loppuu. Minä jouduin todella taistelemaan, että apua saatiin.

    • Armollinen sanoo:

      Äitikin on vaan ihminen, ja äiti saa todellakin väsyä. Aina parempi hakea apua kuin päätyä tekemään jotain peruuttamatonta burnoutin takia. Se ei tee kenestäkään huonoa äitiä että päättää pitää itsestään ja perheestään huolta astumalla hetkeksi sivuun. Sen sijaan katkeroitunut ja loppuunpalanut äiti tai pahimmassa tapauksessa oman henkensä vievä äiti ei pysty olemaan paras itsensä.

  • Nepsy llapsen äiti myös sanoo:

    Niin tuttua. Varsinkin koulussa Wilma merkinnät, joissa ei tehnyt kotiläksyjä. Kukaan ei tunnu käsittävän kuinka nuoralla äiti tanssii ja kuinka äiti tekisi kaikkensa lapsensa eteen. Jaksamista ja lause: ” mä ymmärrän sun tunteet” matkaan. On tosi helpottavaa löytää toinen vanhempi kuka polkee näissä asioissa.

    • Erityisope sanoo:

      Meille opettajille Wilma on lähinnä paikka, johon merkitään esim. läksyunohdukset, myöhästymiset jne. Ne merkitään sen takia, että ne tekevät lapsen ja perheen ongelmat näkyväksi esim. koulun johdolle. Niillä ei haluta ketään kiusata, vaan niiden kautta lapselle ja perheelle osataan hakea oikeanlaista apua. Tilastointi on tärkeää, jotta onneglmat näyttäytyvät oikein. Opettajaa, oppilasta ja vanhempia ei välttämättä uskota, jos ei ole mustaa valkoisella.

      • Miksi esiin tuodaan vain huonot asiat? sanoo:

        Onneksi ei kaikille opettajille Wilma ole tälläinen negaation paikka. Oma lapseni saa lähes päivittäin tuntimerkinnän ja kyllä niissä positiivisia asioita kerrotaan (mm. lapseni oli ruokailussa auttanut tuolien paikoilleen laitossa).
        Kun onnistumisiin kiinnitetään myös huomiota vaikuttaa se itsetuntoon ja haluun yrittää.