Mummo kertoo: Häpeän sitä, että en saa nähdä lapsenlapsiani
”Oli hämmentävää lukea isovanhemmista, jotka eivät halua olla yhteydessä lastenlapsiinsa! Meillä on tilanne taas toisinpäin.
Emme saa olla poikamme lasten kanssa kuin erittäin vähän, siitä huolimatta, että asumme samassa pihapiirissä. Poika tuo nuorinta kuin salaa toisinaan kun vaimo on töissä. Muuten saattaa mennä viikkoja ettemme näe kuin ikkunasta tai pihalla ohimennen.
Syntymäpäiville meitä ei koskaan kutsuta, joulut ym. juhlapyhät olemme aina erillään heistä. Lapset tulisivat, mutta äiti ei päästä. Äidin läsnäollessa he eivät uskalla edes vastata puhutteluun.
Näin on jatkunut jo pian kymmenen vuotta. Syytä emme ymmärrä.
Emme ole heidän elämäänsä puuttuneet, mutta maatalon töissä paljonkin auttaneet. Vähitellen on kyllä auttamishalu hiipunut noiden asioiden vuoksi.
Onneksi muiden lasten ja lastenlasten kanssa saa olla tekemisissä niin paljon kuin ehtii. Vaikka yksi perhe asuu ulkomailla, tuntuu että tiedämme heidän lastensa asioista paljon paremmin kuin näiden ”naapureiden”.
Asia on ollut meille raskas. Jotenkin asiasta puhuminen on aiheuttanut häpeän tunnetta, niin että siitä tietävät vain läheisimmät ystävät ja sukulaiset. Terapia-apua olen saanut. Ymmärrän, että emme ole mihinkään syyllisiä. Ja kyllä lapsetkin sen jo alkavat ymmärtää.
Mikään ei ole auttanut tilanteeseen. Tämä miniä ei tervehdi, ei puhu meille. Joskus avautuu huutamalla kun aiheen keksii. Yleensä jätämme kommentoimatta takaisin, kun lapset ovat aina ’sopivasti’ vieressä!
Surettaa eniten lasten takia. Mitä vahinkoa tällainen kasvatus aiheuttaa heille!? Yritämme nykyään mahdollisuuksien mukaan olla välittämättä, mutta toki tämä vieläkin loukkaa toisinaan.
Läheiset kyllä tukevat meitä ja näkevät tilanteen mielettömyyden. Apu ei kelpaa lastenhoidossa, vaikka olisimme kykeneviä ja täysjärkisiä – ainakin vielä! Sosiaalisiakin olemme ja kyläyhteisössämme olemme aina tulleet hyvin toimeen.
Joten voivat asiat olla näinkin päin isovanhempien ja lastenlasten yhteiselossa!”
Nimim. Mummo
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Voi olla monia syitä jotka saavat aikaa kyseisen käytöksen, Isovanhemmilla ei ole tietoa millaiset välit vanhemilla ovat ja mitä heidän välillään / perheessä on tapahtunut.
Anoppini on käyttäytynyt jo ennen esikoista kuin kuuluisi meidän ydinperheeseen, vaikka näin ei ole. Esikoista odottaessani tilanne äityi taas pahaksi ja ahdistuin asiasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Jouduin jopa jäämään sairaslomalle ahdistuksen vuoksi. Miehelläni ei ollut rahkeita sanoa äidilleen, että me olemme perhe, ja päätämme itse asioistamme sekä toimimme perheenä ilman hänen neuvojaan, puuttumista ja päälle päsmäröintiä. Lopulta minä olin se paha tyyppi, joka tietoisesti vältteli anoppia kaikin mahdollisin keinoin, koska jaksamista ei enää ollut. Lopulta myös mieheni alkoi häntä puolustelemaan ja minussa oli ne kaikki virheet. Pääsin kuitenkin helpommalla kun en joutunut hänen kanssaan mihinkään kontaktiin. Lapsemme saa toki olla tekemisissä hänen kanssaan, mutta lapsemme asioista hän ei päätä, vaikka on sitä monesti yrittänyt. Tässä yksi esimerkki, miksi minä karttelen anoppia viimeiseen asti, kun hän ei ymmärrä näkökulmaani, eikä kyennyt asiasta keskustelemaan, vaikka yritin. Kannattaa siis yrittää keskustella ja nähdä myös sen toisen osapuolen taustalla olevia syitä. Itse olen myös henkilönä sellainen, että haluan olla kotona omassa rauhassani, mikäli asuisin anoppilan naapurissa niin mies olisi jo exmies.
Lisäksi haluaisin vielä mainita, että täysjärkisyyteen on turha vedota. Olemme jokainen enemmän tai vähemmän täysjärkisiä ja sen arviointi voi ihmisestä riippuen vaihdella hyvinkin paljon. Joku voi pitää itseään täysjärkisenä olemalla toisen mielestä täysi hullu.🙂
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Tsemppiä ❤️
Juuri sain käsiini viestin, jossa lapsenlapseni äiti ilmoitti lapselleni, että hänen on parasta pitää sukunsa kaukana hänen suvustaan. Lapsenlapsi asuu äitinsä ja mumminsa kanssa ja isyyden tunnustus on kesken, kyseessä n 8kk lapsukainen. En tiedä mitä pahaa olen tälle äidille tehnyt, ristiriidoista huolimatta olen yrittänyt tukena olla. Tuskinpa juurikaan tulen lasta näkemään. Lapsenikin on sanonut raskausajoista lähtien, ettei uskalla juuri kiintyä lapseen koska äitinsä kääntää joka riidassa kaikki kuitenkin hänen syykseen.
Lisäksi tämä neitokainen kiristää lastani.
En jaksa, parempi vaan pysyä kaukana. Onneksi lähipiirissä on paljon muuten mukavia muksuja joita saa hellitellä.
Täällä on myös sellainen tilanne, etteivät isovanhemmat juurikaan näe lapsiamme. Tosin täällä lapsia ei viedä ”salaa” yhtään mihinkään; moinen toiminta ei ainakaan perhe-elämäämme tukisi. Toisaalta olemme tästä harvoin tapaamisesta yhtä mieltä, joten syytäkään ei ole.
Meillä syy on aika selkeä. Lastenne isovanhemmat ovat kohta kymmenen vuotta haukkuneet minua – poikansa vaimoa. Puhumattakaan muusta jatkuvasta puuttumisesta perheemme elämään ja tapoihin. Aikuisen miehen, nyt jo isän itsekin, pitäisi olla vanhempiensa jatke. Kun emme tee isovanhempien tahdon mukaan, luvassa on loukkaantumista, nököttämistä ja raivoisaa tekstiviestipommitusta.
Valitettavasti jopa lapsille ilkeillään minusta, heidän äidistään. Lapset eivät pidä tästä, eivätkä itsekään ole innokkaita menemään isovanhempiensa luokse.
Olemmekin valinneet tehdä asiat omalla tavallamme ja elää omaa elämäämme. Isovanhemmat voisivat puolestamme olla lastenne elämässä mukana enemmänkin, mikäli jättäisivät meille tilaa toimia oman perheemme kohdalla kuten itse haluamme, ja jättäisivät minun haukkumiseni ja arvosteluni sikseen – niin surkea miniä kuin olenkin.
Joskus elimme myös tilanteessa, jossa perheen yksi lapsista kävi tiuhaan isovanhempien luona. Muita ei haluttu ottaa. Lapset havaitsivat epätasa-arvon itse, ja surua ja itkuahan siitä seurasi. Koska tilanne kotona kärjistyi alkaen jo hetkellisesti vaikuttaa sisarusten keskinäiseen kanssakäymiseen, emme tietenkään voineet antaa tämän jatkua. Lapsemme eivät hetkeen vierailleet heillä lainkaan. Isovanhemmat haukkuivat meidät jälleen. Ei ole kuulemma meidän asia päättää, keitä heillä vierailee. Eikä toki olekaan – paitsi jos kyseessä on omiin lapsiimme kohdistuva epäkohta, jonka olimme aluksi tuoneet esille ajatuksena, että tilannetta voitaisiin miettiä yhdessä. Ei vain voitu, koska isovanhemmat ovat aina oikeassa.
Sukulaisille isovanhemmat päivittelivät, että kun se paska miniä ei anna Miehen tuoda lapsia meille. Päätös oli tuolloinkin yhteinen. Sukulaiset taas kummastelivat ja pitivät varmaan tilannetta mielettömänä, mutta kun asia tuli puheeksi, kenellekään ei ollut tullut mieleen, että asioilla on olemassa toinenkin puoli.
Jos aloituksen tapauksessa tällaista toimintaa ei ole taustalla, niin sitten en ymmärrä. Tosin en ymmärrä sitäkään, kuinka tuo ”salailu” mahtaa loppupeleissä toimia. Hyvältä moinen ei kuulosta lainkaan, oli niin tai näin.
Meillä harvoin päästän lapsia miehen vanhemmille ja mieheni vie ”salaa” (=ennalta sopimatta) heitä sinne. Suurimpana syynä tulehtuneet välit sukulaisen kanssa, joka on siellä välillä punkannut.
Tämä sukulainen tuli meillä käymään ”hädän hetkellä” ja menetti luottamukseni täysin piikittämällä itseensä huumeita meidän kotonamme. Huumausaineiden vaikutuksen alaisena vietti yön viereisessä huoneessa olevasta lapsestamme. Piikki löytyi aamupäivästä, kesken lasten leikkien, tipahtaen lelun päältä lattialle.
Vaikka lapsiani en sinne halua sattuneesta syystä, niin olen miehen vanhempia kutsunut meillä käymään tiuhaan tahtiin. Harvoin he kuitenkaan meillä käyvät, vaikka lapset ovatkin sitä paljon toivoneet.
Mieheni perustelee aina syyksi isänsä alkoholismin, mutta onko aina siitäkään
sitten kyse?
Miehen isä on kohdellut minua aina huonosti, haukkunut / nimitellyt, lytännyt maan rakoon…ym. En ymmärrä enkä tiedä miksi. Mieheni epäilee, että on olemassa joitakin asioita, jotka aiheuttavat isässä kateutta, jonka takia kaataa kaiken minun niskaan, joka olen kiltti, sydämellinen, ymmärtäväinen kaikkia kohtaan eli ts. kynnysmatto. Olen oppinut sanomaan EI ja asettamaan rajoja. En enää siedä huonoa kohtelua ja puolustaudun. En suostu enää kuuntelemaan törkyä omassa kodissani. Jos asiaa kysytään miehen isältä, hänestä mikään ei ole vialla eikä hän ole tehnyt mitään väärää. Eli kannattaa toisinaan katsoa peiliin ja pohtia omaa käytöstään. Jotakin ikävää olet tehnyt / sanonut, että tilanne on tuollainen…Kannattaa kysyä ja pyytää anteeksi.