”Muistelevatko lapseni aikuisina, miten kireä äiti aina oli?”
”Olen naimisissa oleva kahden päiväkoti-ikäisen lapsen äiti.
Rakastan lapsiani yli kaiken, niinkuin varmasti jokainen vanhempi. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että lapset on aina enemmän äidin kuin isän.
Minulla ei ole vuorokaudessa yhtään hetkeä, jolloin saisin olla vain oman itseni seurassa. Ellei nyt automatkaa työpaikan ja päiväkodin välillä lasketa. Viimeksi olen saanut viettää kokonaisen vuorokauden YKSIN kotona kaksi vuotta sitten.
Kaikista typerintä on, että tästä huolimatta olen kauhean yksinäinen. Hoidan yksin kaiken lapsiin liittyvän: päiväkodin, neuvolat, vaateostokset, hoitomaksut (koska saan lapsilisät, jotka ei edes riitä tähän!) yms. Miehellä ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka paljon vaatteet maksavat. Vitosella löytää kuulemma varmasti kengät, jotka välttävät syksyn ajan tai Kiinasta voi tilata halvalla. Itse en ole vielä vitosen kenkiin törmännyt ja ostan mieluummin kerralla kestävät ja kunnolliset, kuin sontaa monta kertaa!
Hoidan kotityöt lasten ystävällisellä avustuksella, pinna kireällä. Ja lapsiperheessähän pyykkiä, tiskiä ja sotkua riittää. Pelkään, että lapset muistavat aikuisena vain huonotuulisen ja kireän äidin.
Kuva Hans Peter Gauster, ylin kuva Markus Spiske.
Oon niin väsynyt siihen, että teen kaiken yksin. Joskus jopa toivon, että joutuisin sairaalaan vuodepotilaaksi, että mies saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten iso työ arjen pyörittämisessä on. Eikä minun mies mikään huono mies ole! Hän ei vaan kuuntele minua eikä ymmärrä minun osaani.
Mies on kyllä lasten kanssa, mutta yleensä yhden kanssa kerrallaan ja esimerkiksi kaupassa on hänestä ihan mahdotonta käydä molempien kanssa, vaikka lapsemme osaavat käyttäytyä.
Miten tästä selviää siihen asti, että lapset on isompia ja pärjäävät edes hetken ilman äitiä?”
Nimim. Loppuunpalanut
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 84 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kuin omia ajatuksiani yhdentoista – kuuden vuoden takaa! Täsmälleen samoja ajatuksia ja tunteita. Muistan, miten toivoin vakavaa sairastumista, jotta pääsisin hetkeksi arjen oravanpyörästä ja että joku huolehtisi välillä minustakin. No, sairastuin kyllä, vanhojen ja raihaisten vyöruusuun, mutta sehän ei tietenkään ollut mikään syy olla hoitamatta lapsiperhearjen pyöritys. Kun hermosäryn takia valvotun yön jälkeen sain pienen hetken unta, heräsin siihen, että molemmat lapset ratsastivat päälläni samalla, kun isi istui sohvalla ja katseli tablettiaan.
No, sittemmin olemme eronneet lasten isän kanssa – ja valitettavasti edelleen olen kireä äiti: yksinhuoltajana painan töissä pitkää päivää, ja vähäinen vapaa-aika menee kotitöissä, ja lasten kanssa olen usein hyvin kireänä. Kunpa olisin älynnyt käyttää päätäni ja miettiä tarkoin, kenen kanssa lapsia ryhdyin tekemään…
Jos mies ei suostu puhumaan, eikä tekemään mitään muutosta asiaan, eikä halua pariterapiaan, sitten on iso ongelma. Jotkut miehet ovat niin itsekeskeisiä etteivät suostu tekemään mitään. Henkisesti keskenkasvuisia todennäköisesti.
Kuulostaa myös todella huonolta ettei mies suostu edes olemaan omien lapsiensa kanssa. Jos mikään ei muutu erinäisistä ponnisteluista huolimatta, harkitsisin eroa.
On paljon helpompaa kun ei ole lasten lisäksi ”aikuista lasta” huollettavana (eli miestä joka ei tee mitään).
Älä nyt hyvä ihminen tuollaiseen suostu, jotain järkeä ja rajaa! Ei meilläkään mies ole kovin oma-aloitteinen, mutta ymmärtää hyvin selkeitä ohjeita: varaa x:n kolmivuotisneuvola oman iltavuorosi aamupäivään. Kumman haluat tehdä, pistää y:n iltaunille, vai tyhjentää tiskikoneen? Katso sieltä whatsupin harrastusketjusta se viesti ilmoittautumisesta, hoida asia tänään, viimeinen päivä. Y on pyytänyt että saa kaverin kylään, tässä kaverin äidin numero, sovitko. Tarjoa tytöille sitten jotain välipalaa. Ruoka on melkein valmista, tuletko kattamaan, pyyhitkö pöydän. Ymmärrän, että ideaalitilanteessa mies itsekin ymmärtäisi, ennakoisi, osallistuisi pyytämättä jne, mutta meillä se ei vaan tapahdu. Tai tapahtuisi harvoin. Mutta vaikkakin ns. vetovastuu on useimmiten ja useimmissa asioissa minulla, en oikeasti rupea itseäni työllä tappamaan ja kaikkia hommia itselleni haalimaan. Ollaan molemmat töissä, ei ole mitään syytä miksi minun pitäisi olla joku ainoa neuvola/hammaslääkäri viejä, tai minun yksin pitäisi jostain syystä jotain vessoja siivota. No way. Ero, pariterapia, tai kaikki hommat ekseliin ja jako sen mukaan.
Meillä ei silti mies toimi, vaikka kuinka näin sanoisi. Ei vaan pysty ja kykene.
Sama homma 🙁 Mies suuttuu jos häntä pyytää tekemään jotain. Ihan pientäkin asiaa. Ja syyttää minua sitten kireäksi sitruunaksi. Olen niin väsynyt arjen pyörittämiseen yksin 🙁
Meillä tuota kutsuttaan nipottamiseksi tai naputtamiseksi ja siitä ei seuraa muuta kuin se, ettei mies osallistu sitäkään vähää.
Ota viikon tai kahden oma loma, turha loukata itseä! Parempi mennä matkalle !
Tuollaista elin minäkin lasten ollessa pieniä, kunnes kävi onni onnettomuudessa, että sain töistä yt:issä kenkää ja sain mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi näkemään elämäni sekopäisyyden ja uupumukseni. Opiskelin ja palatessani uusiin töihin, en todellakaan enää suostunut samaan juoksuun. Olen tehnyt 80% työaikaa kertomatta siitä yhtään kenellekään töiden ulkopuolella. Lyhyempi työaika takaa hetken itselle ennen, kun hakee lapset tai menee kotiin ja jaksaminen on ihan eri kuin ennen. Mikään raha ei korvaa sitä, että koen olevani itsekin elossa, olemassa itselleni enkä vain lapsilleni. Toki lyhennetty työaika ei ole kaikille mahdollista, mutta elämästä on pakko sitten kyetä raivaamaan tilaa itselle jotenkin. Minkä mallin sitä ihmisyydestä lapsille antaa? Itse haluan olla ja olen muutakin kuin äiti. Hesarissa 5.12.oli hyvä lista aiheeseen liittyen. Voimia!
Voi kun tuttua…mulla lapset jo 12 ja 13. Eli olen pyörittänyt tätä rumbaa jo noin kauan. Kertaakaan ei ole mies ollut yötä lasten kanssa että olisin mihinkään päässyt. Tosin en ole myöskään lähtenyt parin yrityksen jälkeen kun lapset ovat itkeneet että älä lähde. Olen myös perustanut yrityksen jota nyt pyörittänyt 10v. Teen töitä kotiverstaallani, yksin. Olen yksinäinen. Olen kiireinen, tosi kiireinen, asiakkaat tykkää ja arvostaa. Mutta kotona olen yksinäinen ja väsynyt.enkä jaksa mitään muuttaa, en halua että esiteinieni elämä mulistuu. odotan vain että arki taas alkaa . Toivon vain että ”joku ulkoinen tekijä ” tai suojelus antaisi minulle joskus rakastavan ja ymmärtävän, tukevan ja auttavan onnen.
Tutulta kuulostaa..siksi kai sitä ”kadotinkin” itseni ja väsyin että kakki oli minun harteilla..nyt on enää itseni ja 2 lasta sekä talo huollettavana.. onneksi olen jo löytämässä itseänikin ha jos en jaksa jotain tänään niin teen sen huomenna. Ja ihanat lapset ovat onneksi mukana ”yhdessä tekemisessä”. Omaa aikaa vielä etsin..
Pakko tuohon alimpaan kommenttiin vielä lisätä kun oon varannu miehen isäkuukaudelle neuvoloita 2 lapselle et mies pääsee neuvolaan jos oon töissä, mähän teen 2 vuorotyötä niin mies ihmettelee et onko semmosesta ollu mitään puhetta. No mulla näyttää olevan iltavuorot neuvolapäivinä niin pääsen neuvolaan. Mutta koska molemmat tehdään myös iltatöitä on mies kyllä tottunu oleen lasten kanssa keskenään ja saa usein tiskarinkin samalla pyörimään. Mä oon kyllä todennu et jos lasten kanssa ei sinä päivänä onnistu helposti vähemmän akuutit kotihommat lastenhoidon ohessa voi niitä siirtää siihen et mieskin on kotona tai seuraavalle päivälle. Sit kun sujuu leikit kivasti voi tehä enempi. Tottakai ruoka tehdään ruoka jaks jne mut suosin niissäkin helppoja vaihtoehtoja ja yritän tehä niin ison satsin et syyään pari kertaa samaa. Monessa asiassa mennään siitä mistä aita on matalin. Kodin ei tarvi kiiltää.
Ja tosiaan yhteinen taloustili on meillä ainakin ollu hyvä ratkasu meillä mies maksaa sinnekin vähän enempi koska tekee täyttä työaikaa ja on suuremmat tulot. Ja sinne tulee myös lapsilisät. Tarvittaessa kesken kuukauden maksetaan joku summa molemmat lisää.
Kannattaa miehelle ihan suoraan puhua miten rasittunut on ja miten paljon hommaa kotona oikeesti on. Mulle mies naljaili esikoisen vauva-aikana et mä oon vaan kotona ja on alkanu ulkoileen lasten kanssa kävelylenkkien lisäks vasta kun esikoinen oli ehkä pari vuotiaas alkuun olin minä aina se joka ulkoili. Isäkuukaudet ja lomat on avannu miehen silmät et mitä se on. Nyt kun molemmat ollaan taas töissä mies tekee enempi taas kotihommia. Ja on todellakin alusta opetellu laittaan ruokaa osas tyyliin makaronipadan laittaa kun tavattiin nyt luonnistuu kääretorttukin. No pyykit hoidan minä mutta mies siivoo sit enempi. Ehkä mies kuvittelee et kotihommat hoituu ihan vaan siinä sivussa ja helposti. Meilläkin 3-lapsisessa perheessä hommaa riittää mut helpottaa kun jaetaan kahdelle.
Olen monesti miettinyt tätä samaa asiaa ja todennut että tämä kait on sitä tasa-arvoa, kun naisella on mahdollisuus käydä töissä. (Tai pakko koska yhteiskunta on rakennettu niin että 4 hengen perheessä kummankin vanhemman on pakko käydä töissä, mikäli tahtoo olla toimeentuleva).
En ihan ymmärrä miksi naiset suostuu tällaiseen tai miten voi edes ajautua tähän tilanteeseen. Kotityöt, raha-asiat yms tulisi keskustella läpi ja jakaa jo siinä vaiheessa, kun ollaan muuttamassa yhteen. Yleensä jokin aika asutaan yhdessä ennen kuin lapset syntyy. Eikö siinäkään vaiheessa mikään hälytyskello soinut? Nyt viimeistään kannattaisi ottaa tilanne haltuun. Jos ei mies siihen suostu niin lähteä menemään lasten kanssa. Silloin se mies ainakin maksaa oman osuutensa lapsista (elarit) eikä tarvi sen sotkuja siivota kaiken muun lisäksi. Nämähän on sopimus kysymyksiä kaikki.
Yleensä miehet eivät kerro ennen lasten hankintaa, että lasten ja lasten asioiden hoito on heille täysin ylivoimainen tehtävä, eivätkä he tule osallistumaan siihen lainkaan. He päin vastoin kertovat, kuinka he aikovat hoitaa oman osansa ja tehdä tasavertaisena vanhempana puolet kaikesta, ja heidän mielessään se tarkoittaa imurointia kerran viikossa, jos vaimo muistaa pyytää sellaisena päivänä kun miehellä ei harrastuksia tai kaveri-iltaa.
Vasta tuli mieleen että ehkä tämä syvään juurtunut ajatus kaukaa vuosien takaa että vaimo hoitaa kodin ja lapset ja isä on töissä on samaa verrannollinen kuin sota-ajoilta koetut traumat ja niistä seuranneet haitalliset käyttäytymismallit. Eli kun sanotaan että vasta neljäs sukupolvi ei ehkä toimi enään noiden haitallisten käytösmallien tavoin. Eli jos tuo perheen työnjakokin on ollut niin syvään juurtunut että meillä menee senkin muuttamiseen yhtä kauan aikaa. Naiset eivät osaa tarpeeksi vaatia miehiä tekemään ja miesten on vaikea vaatimuksista huolimatta ryhtyä tekemään asioita. Minä itse kun olen toinen sukupolvi sodan jälkeen niin koen että omat vanhempani eivät edes tiedosta hyonoja käytösmalleja vaikka olen yrittänyt heitä valaista jos älyäisivät. Heillä on edelleen myös sama työnjako kotona. Minä taas olen tuntenut ja joutunut kärsimään ja käsittelemään paljonkin noita käytösmalleja. Olen yrittänyt muuttaa ex miesten kodinhoitoasioita, mutta olen alistunut siinäkin liikaa. Ehkä sitten omista lapsenlapsista tulee kunnollisia.
Valitettavasti tälläisiä juttuja on kuultu niin monta kertaa ja minullakin kokemusta. Eli tälläisiä huonoja miehiä paljon.
Hyvä nainen, ota lomaa miehestä ja lapsista. Lähde viikonlopuksi pois
Miksi suostut tuohon?
Minä hain eroa, kun lapset olivat 5, 7 ja 12. Mies oli työtön, mutta lapset aina päiväkodissa. Muistan ikuisesti sen pöivän, jolloin tein vielä oari tunris ylitöitö, vein auton huoltoon ja tulin bussills kotiin. Selkainen 12 h rupeama. Miehellä olisi ollut lastenhoitohuki 3 h (haki tietenkin aina viime tipassa). Ei kestänyt, oli niin rankkaa, soitti äitinsä illaksi hoitamaan lapsia, että pääsi salille. Kun tuli kotiin, anoppi halusi keskustella siitä, että MIES tekee meillä kaiken. No, nyt on kolmas vaimo menossa.
Järkyttävää. En koskaan suostuisi tuollaiseksi kotiorjaksi kuin mitä kuvaat olevasi. Ihme meininkiä, että äijien annetaan luistaa vastuusta tuolla tavoin, hän on kuitenkin lapsen laillinen huoltaja siinä missä sinäkin. Nyt kovat piippuun, suu auki ja erouhkaus, jos asiat ei muutu. Ei kannata olla marttyyri tai uhri, ja sitäkin kannattaa miettiä, että mitä OIKEASTI itse haluaa olla,. Moni valittaa ja valittaa, mutta sitten kuitenkin tekee ja uhrautuu.
Ja EHDOTTOMASTI nyt talousasiat kuntoon. Tuohan kuulostaa siltä kuin olisit yh ja mies vain elatusvelvollinen. Lasten vaatteet ynnä muut ei ole sinun maksettava yksin.
Perustakaa tili johon kummaltakin menee x summa kuussa. Siitä ostetaan lapsille kaikki tarpeellinen.
Meillä on just tämmönen tili johon molemmat laittaa joka kuukaus summan x ja tarvittaessa lisätään.
Samaa mieltä. Laittakaa yhteinen tili, jonne molemmat laittavat rahaa saman verran suhteessa tuloihin, samoin vaikka lapsilisät voi ohjata sinne. Tililtä maksetaan kaikki yhteiset ja lasten menot.
Lisäksi suosittelen ottamaan omaa aikaa. Esim oma harrastus kerran-pari viikossa ja silloin tällöin omia menoja, vaikka koko viikonlopun ajaksi.
Jos mies ei ymmärrä kotitöiden määrää, tee lista johon merkkaatte tekemänne työt. Voi silmät avautua miehelläkin. Tai sitten voit jättää miehen pyykit pesemättä, lakanat vaihtanatta, ruuat hankkimatta jne.
Jos ei vieläkään ymmärrä niin jätä se!
Itse otin eron miehestä, joka laittoi aina omat menonsa perheen edelle ja oli pihi muissa paitsi omissa hankinnoissaan. Rahasta riitelimme jatkuvasti, kun ei olisi mitään halunnut maksaa, vaikka hoidin kotona lastamme yhteisellä päätöksellä. Molemmat oltiin hyvätuloisissa ammateissa, mutta minulla oli jatkuvasti tili tyhjänä, kun olin kotona ja jouduin tekemään hankinnat lapselle. (Raha-asiatkin oli sovittu suullisesti ennen lapsen syntymää, mutta käytännössä asia olikin kaukana miehen kauniista puheista). Itkin ja kiukkusin väsymystä, mutta mikään ei avannut hänen silmiään. Ajatukseni alkoivat pyöriä jo niin syvissä vesissä, että oli pakko lähteä, etten olisi katkeroinut koko elämäkseni tai tehnyt itselleni jotain. Kun kerroin haluavani eron, hän ei halunnut. Menimme parisuhdeterapeutille. Siellä hän kerran myönsi terapeutin ”puhuttelussa”, että käyttäytyi itsekkäästi. Kotona taas kiisti kaiken, hänessä kun ei ollut mitään vikaa.
Nyt minulla on ihana uusi kumppani vierellä! Hän pitää huolen yhteisistä asioista ja minunkin jaksamisesta, kun olen kotona minun ja yhteisten lasten kanssa. Toki joskus väsyneenä tulee riitaa, mutta ne sovitaan ja mietitään, miten voitaisiin muuttaa tilannetta. Rahasta ei olla riidelty. Yhteinen tili on ja molemmat laittavat sinne rahaa sen verran, kun on milloinkin laittaa. Minä yleensä enemmän, koska minulla on lapsia edellisestä liitosta. Mutta mies ei tarkkaile, paljonko rahaa menee kenenkin lapsiin. Luotamme toisiimme myös taloudellisesti. Minusta on huippua, että lapset näkevät tämmöisen mallin kumppanuudesta. Onneksi kuuntelin itseäni, ja tiesin, että ansaitsen parempaa kuin exäni.
Se että sanot olevasi loppuunpalanut on todella huolestuttavaa minusta ja siinä tilassa kukaan ei ole lapsilleen se paras mahdollinen vanhempi. Arki lapsiperheessä on raskasta mutta tuo ylittää minusta sen kynnyksen ja vaatii sinulta liikaa. Jollain järjestelyillä olisi yritettävä saada sinulle apua ja omaa aikaa. Sitä tarvitsee kaikki.
Mies kun ei sinua kotona kuuntele tekisin itse niin että vaatisin että menette juttelemaan asiasta ammattilaisen kanssa. Sielä voit sen tuen kanssa sanoa miltä sinusta tuntuu ja voitte yrittää tehdä tavoitteita miten muuttaa asioita paremmaksi. Ja sitten pitää niistä kiinni ja pitää miehen kanssa tilivelvollisena asiassa.
Elämässä ei jaeta palkintoja itsensä loppuun polttaville. Tiedän koska olin itsekkin sellainen. Oma mieheni oli masentunut.
Vaadi muutosta. Vaikka eron uhalla. Sinä asetat rajat. Jos et aseta ei kukaan muukaan aseta etkä saa parempaa.
Meillä kävi näin🤣 Mies ole koskaan hoitanut lapsia kokonaista vuorokautta. Jos hoitaa sen muutaman tunnin niin ei kyllä kotityöt onnistu samalla. Täyskaaos kun tulee takaisin… No jouduinpa tässä hiljattain sairaalaan 2vk:ksi. Kuin ollakaan, täällä oli samantien molemmat mummot hoitamassa lapsia ja kotia😂 Itse olen saanut pärjätä ilman apuja viimeiset neljä vuotta🤔
Meillä 2 pientä lasta ja 3. vauva tulossa. Mies aina töissä, öitäkin poissa vaikka pystyis tulemaan kotiinkin. Onhan se kivempi surffata netissä omassa rauhassa, kuin hoitaa kahden villikon iltarutiineja kotona. Kun on kotona niin puhelin vie silloinkin voiton. Korkeintaan leikkii lasten kanssa että minä voin sitten siivota ison mahani kanssa…
Tätä jatkunut esikon syntymästä asti. Välissä nyt 2 vaikeaa raskautta. Silti pitäis aina jaksaa hoitaa kaikki. Jotenkin hän vetäytyy vielä enemmän silloin kun olen raskaana, juuri kun apua tarvitsisin enemmän. Raskauksien välissä osallistuu ja ottaa huomioon hieman paremmin.
Ja ei kun uutta muksua putkeen vaan taas. Oletpa kyllä melkoinen idiootti itsekin
Miten voit sanoa jotain noin kamalaa toiselle?! Ethän sinä tunne kumpaakaan! Et tiedä yhtään millaisesta parisuhteesta on muuten kyse. Varmaan voisit ilmaista vähän paremmin ihmetyksesi. Haloo hei!
Todella törkeästi sanottu toiselle! Todella kannustavaa! Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään!
Tuttua, sitten kun miehen saa osallistumaan tekee sinne päin. Syksyllä pyysin hankkimaan lapselle hyvät hanskat päiväkotiin, toi vettä kestämättömät ja kokoa liian pienet. Kerroin, että ne eivät ole hyvät ja perustelin miksi. Syy oli taas minun, kun en ohjeistanut tarkemmin. Mies sanoi, ettei enää osta, kun ei kerran kelpaa. Pyysin myös varaamaan rokotuksen. Ei tietenkään viitsinyt varata ajoissa, joten aikoja ei ollut. Vastaus tähänkin oli, että miksen minä varannut, kun tiesin koska se piti tehdä.