”Miten rajattoman perheen saa raiteilleen?”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Olen kerta kaikkiaan eksynyt normaalin lasten kasvatuksen ja siihen liittyvien rajojen asettamisen rajamaille. Elelen kahden alakouluikäisen tyttölapsen kanssa ulospäin normaalia elämää ja takana on riitaisa ero hyvin temperamenttisen ja voimakastahtoisen (toisinaan tunnekylmänkin) miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa opin yli kymmenen vuotta joustamaan, taipumaan ja ennakoimaan raivokohtauksia.
Minut itseni ja veljeni on lapsena kasvatettu kovassa kurissa ja herran nuhteessa ja tukkapöllyä sai milloin mistäkin. Olin kyllä kiltti, vaikkakin kuulema hirveän villi lapsi, ainakin sukulaisten ja opettajien mielestä.
Jostain syystä rajojen asettaminen ei, toisin kuin omalle äidilleni, ole vahvimpia puoliani ja ahdistun lähes paniikkikohtauksen tilaan, kun lapsi alkaa raivoamaan ja vaatimaan valtavalla voimalla jotain. Seinässä olevat hakatut painaumat ja sängyn revitty reuna kertovat, että lapset eivät kaihda voimakeinojakaan kun kunnolla vastustetaan laittamiani rajoja. Minulle nämä ovat painajaismaisia tilanteita, jotka nostava sykkeen pilviin ja hengästyn läkähdyspisteeseen.
Kuva Artyom Kabajev.
Tiedän, että toisessa kodissa lasten raivoaminen on arkipäivää, joka kuuluu kuvioon ja jonka toinen vanhempi nitistää kuin kärpäsen ikkunaan ja kaikki on taas kuuliaisia. Kuitenkin selkeästi lapseni tarvitsevat tiukempia rajoja, koska sitä kuulen edelleen äidiltäni, veljeltäni sekä toisen lapsen opettajaltakin rivien välistä. Kaksi lastani ovat hyvin voimakastahtoisia ja karjuvat kuin merirosvot suuttuessaan ja huutavat ilkeyksiä. Monesti tulee itsellekin itku kurkkuun, kun otan vastaan tätä raivoa ja koitan löytää oikeita sanoja suustani.
Nyt olen kuitenkin päättänyt saada elämäni lasten suhteen raiteille ja ”opetella niitä kadoksissa olleita rajoja” jotenkin. Toiseen kotiin en voi vaikuttaa (älkää edes ehdottako, ei onnistu), eikä exäni minua edes kuuntele, mutta itseeni voin yrittää vaikuttaa. Jos ei muuta, niin ainakin alkuun tässä jotenkin on päästävä. Eli otan vastaan kaikenlaiset hyvät ja rakentavat ajatukset, miten saan vielä pelastettua tämän ”hulmulettikaksikon” rajattomuuden ja itsekeskeisyyden pimeältä tieltä.
Kuva Tingey Injury Law Firm.
Ruutuaikoja, kouluun liittyviä arjen perusrajoja sekä nukkumaanmenoaikoja jo nyt noudatetaan, mutta ongelma taitaa olla se, että silti monessa asiassa en uskalla linjata selkeitä ja tiukempia rajoja, joiden takana seisoisin. ”Teen liikaa” asioita tyttöjeni puolesta, kun tiedän pääseväni siten edes vähän helpommalla kiireisistä tilanteista.
Oman stressinsä tähän aiheuttaa vielä työni, jonka takia olen varsin kuormittunut yleensä ja ”unohtelen” jatkuvasti itse laittamiani rajoja. Mistä saada tähän käteen nyt hyvä perusopus lapsen ja nuoren rajojen asettamisesta ja mikähän olisi se ensimmäinen askel oikeaan suuntaan?
P.S. Vaikka yritän huolettomasti tästä asiasta kirjoittaa, niin asia on kipeä ja raskas, joten toivon, että lyttäämistä, arvosteluja, ja ”paska on jo tipahtanut, koita kestää” -kommentteja ei tulisi, vaan saisin oikeasti rakentavia ideoita, miten löydän valoa tähän rajattomuuden painajaiseen ja saisin vielä kokea äitiyden onnistumisen tunteita.”
Nimim. Rajaton Rissu
Jaa omat vinkkisi ja neuvosi kirjoittajalle kommenteissa alla.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Vastaus henkilölle Sama Peruuta vastaus
13 vastausta artikkeliin “”Miten rajattoman perheen saa raiteilleen?””
Uusimmat artikkelit
Hei, jäin miettimään mainintaa lopussa työn kuormituksesta ja uupumisestasi, sekä siitä, että ennen eroa olet joustanut, sovitellut ja ennakoinut. Saatan heijastaa lukemaani oman tilanteeni kautta, mutta itse sain viimeksi neuvon viisaalta ystävältä asettaa ensin happinaamari omille kasvoille eikä aina ensinnä miettiä lapsia. Kuulostaa kamalalta, mutta on totta. Jostain on saatava itselle voimia, lämpöä ja hyviä asioita niin, että jaksaa olla murenematta, olla rauhallinen ja kestää toisten negatiiviset tunteet ja raivonpuuskat. Jollei ole voimia, mistä ammentaa, on vaikea ottaa vastaan lapsenkaan raivoamista.
Työ ja oma elämä eivät ole erillisiä, vaan jaksamiseen on yksi ja ainoa voimavarasto eli sinä molempiin. Olisiko työterveydestä ja työterveyspsykologilta mahdollisuus saada apua? Onhan ero ja haastava perhetilanne yhdistettynä kuormittavaan työhön jo kerrassaan aikamoinen kuorma yhdelle ihmiselle kerralla. Yleensä ihminen lataa itseensä työkykyä vapaa-ajalla, ja mitä kuluttavampaa työ on, sitä tärkeämpää olisi saada jostain voimia. Joskus kyllä niinkin, että antoisasta työstä ladataan onnistumisen tunnetta jaksamiseen kotona… Ideaalitilanteessa sekä työ että koti sekä vaativat panosta että samalla lataavat tasapainoisesti voimia ja onnistumisen iloa. Jos sinulla on kunnollinen työterveyshuolto, olisi ihan perusteltua puhua kuormituksesta kokonaisuutena työterveydessä ja pyytää työterveyspsykologille pääsyä. Se voisi auttaa näkemään myös sen, mistä saisit ”happinaamareita”, voiko jostain työsi uuvuttavan kuormitusta kohtuullistaa ja ennen kaikkea, mistä saisit voimavaroja kokonaisuuteen, josta työ on yksi iso osa.
Itseäni taannoin auttoi kuulla työnohjauksessa nimenomaan näkökulma, että ei työn pitäisi viedä voimista niin isoa osaa, että kotona tuntuu voimattomalta raakilta.
Tarkoitan siis sitä, että loppuhuomautuksessasi työn kuormitus tulee ”annettuna” niin että se vaikuttaa rajojen unohteluun. Josko kuormitustasi voisi ja olisi aihetta yhtä lailla koettaa vähentää työstä myös. Moni kiltti, joustava ja sovittelemaan tottunut ei edes huomaa ilman ulkopuolista, että realistisesti katsoen oma työkuormitus on jo ihan liialliseksi levinnyttä ja sitä on myös kohtuullistettava, jotta ihminen jaksaa niin kotiarjen kuin työnkin – ihan normaalin elämän.
Jostakin luin ”Supernanny -projektista” .
Ota selvää ja voimia arkeen.👍❤
Ootteko koittaneet sanoittaa ja jutella jälkikäteen mikä lasta on harmittanut ja miltä se tuntuu susta? Tunnetaitojen opettelu voisi myös auttaa. Entä jos tytöt oireilevat isään käytöksestä ja tarvitsevatkin esim. Koulupsykologin apua?
Täällä kans huono rajojen asettaja ja lapsen ”palvelija”. Lapsi jättää mieluusti esim.kaikki pukemiset äidille. Mulla tosin erityislapsi joka vaatii tukea muutenkin normaalia paljon enemmän ja joskus vaikee senkin takia sanoa ei. Vaikka täytyyhän erityislapsen oppia taitoja samalla tavoin. Erityisherkällä on myös huippu temperamentti. Meillä onneksi on paljo tukitoimia elämässä, joten en ole täysin yksin näiden asioiden kanssa.
Unohda kaikki ”turhat uhkaukset”! Esim: jos ei olla nätisti, nii uimahalliin ei lähdetä, ja sit kumminkin lähdetään! Lapset oppii tosi nopeasti, mistä narusta kannattaa vetää, ja myös sen, että ihan oikeasti uimahalliin EI lähdetä, jos käyttäydytään huonosti. Vaatii muutaman raivarin lapsen taholta, ja lapsen pettymyksen sietämistä äidiltä, mutta kun he oppii, että tuo mutsi on ihan tosissaan, nii helpottaa ajan mittaan. Tämä siis vain yksi esimerkki, ei tokikaan ratkase kaikkia pulmia, mutta helpottaa sitä rajojen vetämistä kummasti. Tsemppiä ja mukavaa kesää teille 😊
P.s Tähän en nyt kaipaa keneltäkään ”niin niin mutta entäs kun on erityislapsi”- kommenttia, heistä minulla ei ole kokemusta, ja nämä ohjeet oletuksena, että ko lapsilla ei ole diagnosoitu mitään ylimääräistä kirjainyhdistelmää!
Arvaan ongelman. Ongelma on se, että lapset ovat nähneet pitkään, miten äiti on omassa parisuhteessaan kynnysmatto. Isä ei ole kunnioittanut äitiä ja niinpä lastenkaan ei tarvitse, koska sen enempää isä kuin muutkaan lähimmäiset eivät ole ikinä puolustaneet äitiä. Toisekseen äidillä taitaa olla itsellään kokemus ”kovemmasta kurista”? Sinänsä kaltoinkohdeltuna tietää, miten tuomittavaa ja ikävää semmoinen on sekä poliisien että lasujen näkökulmasta ja yleisesti paheksuttavaa ja tekijöille häpeällistä. Haluaa ehkä itse olla omille lapsilleen kivempi vanhempi kuin mitä omat vanhemmat olleet, mutta meneekö toiseen ääripäähän? Kuitenkin ymmärtää ehkä vanhempana tässä tilanteessa sen inhimillisyyden, miten helppoa vanhemman olisi vain huutaa ja antaa kättä pidempää, olla siis rikollinen vanhempana. Faktahan on se, että jos sinä avaudut tästä tilanteesta missä tahansa, niin kuka tahansa ammattilainen huolestuu. Ei siksi, että olisit tietoisesti ja haluten lapsille tyly akka, vaan siksi, että se on mahdollista ja riski että jossain kohtaa sinulla napsahtaa päässä. Siksi kuka tahansa ammattilainen tekisi tuosta lastensuojeluilmoituksen. Jotkut lapset eivät usko normaalia puhetta. Jotkut lapset jatkavat fyysistä selkkausta vielä kiinnipitäessä. Jos sinä kerrot, että joudut pitämään lapsesta kiinni, myös siitä seuraa lastensuojeluilmoituksia, koska faktahan on se, että kiinnipito on melko mahdoton suorittaa satuttamatta, vaikkei sitä haluaisi. Laitoksissa lapsista pitää kiinni kaksi työntekijää, tarkalla koulutuksella. Yksikään sossu ei opeta vanhemmalle kiinnipitoa oikein. Vähintäänkin siitä joutuu keskustelemaan, vaikkei se johda mihinkään syytteeseen. Arvuuttelen, että ahdistuksesi johtuu tästä: häpeästä, että teillä on kotona fyysistä väkivaltaa. Lapset hajottavat tavaroita. Sinä et uskalla pitää kiinni, koska et halua joutua perustelemaan sossuille ja poliisille, että tämä nyt vaan on tätä? Itse olen joutunut pitämään lasta kiinni ja eihän ne tilanteet mene aina ihan tyylillä. Sossutkin ovat sen nähneet muutaman kerran. Sanoivat, että ihan hyvin meni. Vaatii aika paljon röyhkeyttä vanhemmaltakin seistä lapsen raivotessa sossujen edessä ja todellakin pitää kiinni ja painia, puhua ja sanoittaa tunnetta puoli tuntia tai tunti. Tuomitkaa, tehkää lasu, viekää lapsi? Ei ne sossutkaan aina pysty siihen kerralla oikein. Ärsyttäähän tämmöinen rytinä naapureitakin. Ensimmäisenä naapurit soittavat poliisit paikalle, koska niitä hirvittää se, että äidillä menee kohta hermo jos ei mennyt jo tai lapsi huutaa ja hajottaa paikkoja, koska vanhemmat sitä ja tätä. Ensimmäiseksi kannattaa aloittaa muutos omasta elämästä. Älä ota ainakaan miestä, joka kohtelee sinua huonosti lasten edessä. Itse omasta kokemuksesta sanoisin, että ihmiset luottavat liikaa siihen, että lastensuojelussa olisi resurssia ja ammattilaisia. Ne, jotka ovat asiakkaita tietävät, että ei nekään mitään osaa muuta kuin arvioida miten järjissään äiti on, koska näkökulmana on vain lapsen etu. Senkin lapsi oppii, että lapsi saa tehdä mitä vain. Kannattaa naapurien soittaa poliisitkin äidin suoriutumista arvioimaan. Se on ihan parasta myrkkyä erolapsille, jotka nähneet jo miten isä kohtelee kynnysmattona, naapurit paheksuvat, poliisit käyvät tarkistamassa näkyykö kellään pahempia ruhjeita, lapsilla siis… Lasun siitä ainakin voi tehdä, sitten sossut arvioivat ja äiti se vaan jaksaa ja jaksaa jaaritella. Tärkeintä on se, että lapselle ei satu pipiä. Yksi ainoa naarmu, niin lasu irtoaa otsikolla lapseen kohdistuva väkivalta vaikka se naarmu nyt vaan syntyy siinä tilanteessa ilman erityistä. Miettikää, miksi lasut eivät uskalla tavata asiakkaita ja lapsia ilman työparia. Pitää se oma selusta turvata. Mitään ohjeita et saa siihen, miten lapsi rauhoitetaan yksin ilman toista aikuista. Se on vaan kestettävä.
Tee teidän perheestä lastensuojeluilmoitus niin pääset keskustelemaan sosiaalityöntekijöille, että tarvitset apuja rajojen asettamisessa ja noudattamisessa. Sitä tosin en tiedä, toimiiko joka paikkakunnalla itsestä/perheestä tehty lastensuojeluilmoitus, että alat saamaan apuja ja vinkkejä lastenhoitoon.
Rajat on rakkautta. Tee huonetaulu, lista jääkaapin ovee ntai vaikka vesivärillä seinään. ”On ihanaa kun autatte. on ihanaa kun viette lautasen tiskipöydälle. on ihanaa kun ette kiukkua. on ihanaa kun hymyilette ja halaatte.
sulle oma listamit olet kielettyt ja mitkä perusasiat joita toivot ja oletat. -ne tärkeimmät, viisi. Viidestä ihan jees aloittaa, – viisi tarralappua oveen että muistat. 10 tarralappua toiseen oveen mistä muistat kehua.
Itse en niinkään kannata tiukkojen rajojen säätämistä ja noudattamista, vaan tunnetaitojen opettelua, ja neuvottelua. Jos lapsesi ovat jo koulussa, niin ikänsä puolesta he ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään toisten tunteita. Jos he ovat kasvaneet tunnekylmän isän kanssa, niin heidän tunnetaitonsa saattaa olla jäljessä. Anna siis omien tunteitesi näkyä. Jos sinua itkettää, niin anna itkun tulla, ja sano lapsille, että nyt sinulle tuli niin paha mieli, että haluat olla hetken yksin. Ja muista aina sanoa sen jälkeen, että rakastat heitä, vaikka teille tulikin riitaa. Lasten pitää oppia toisten tunteiden huomioimista ja empatiaa. Älä vaadi anteeksipyyntöä, se tulee joskus, jos on tullakseen. Usein anteeksipyyntö saattaa myös olla ele, ja se on vähintään yhtä hyvä.
Koita välttää tilanteita, jossa joudut asettamaan tiukkoja vaatimuksia. Eli jousta aluksi kaikissa niissä asioissa, jotka ei ole ihan pakollisia. Jos lapsi katsoo ohjelmaa, ja jakso on kesken, niin pyri siihen, että jakson saa katsoa loppuun, ja sitten muuhun tekemiseen. Ethän itsekään aikuisena ole valmis lopettamaan kivaa tekemistä sillä sekunnilla käskystä (paitsi ehkä töissä, mutta siitä maksetaankin palkkaa), joten miksi sitä pitäisi vaatia lapselta. Jos käytännössä ei ole mahdollista antaa lapsen jatkaa tekemistään loppuun, niin sitten sopikaa valmiiksi, että milloin sen saa tehdä loppuun. Esim että välillä läksyt, ja sitten saa katsoa ohjelman loppuun. Sen lisäksi koita aina perustella ja selittää lapselle selvin syin, että miksi hänen pitää totella sinua. Koita siis välttää pelkkää komentamista ilman järkevää perustelua.
Jos kyse on esim rahankäytöstä, ja sinulla ei ole varaa johonkin asiaan, niin sen voi kertoa lapselle. Koita jutella lasten kanssa, että mitkä asiat ovat heille niitä oikeasti tärkeitä, ja mistä voidaan jättää pois. Oma tyttö oli 7-vuotias, kun erosin lapsen isästä, olin opiskelija, ja rahaa oli ihan todella niukasti. Omalle tytölleni oli (ja on itseasiassa edelleen, nyt jo 15-v) tärkeintä hevoset ja ratsastus. Vaikka rahaa oli todella huonosti, niin järjestin aina niin, että meillä oli varaa maksaa tytölle ratsastustunnit kerran viikossa. Jo 7-v kyllä ymmärsi jo oikein hyvin, että hän saa ratsastaa, mutta muuhun ei sitten ollut varaa. Ei uusia leluja, ei vaateita, pelejä, yms. Meillä ei tullut koskaan ongelmia tässä asiassa, mutta jos olisi tullut, niin olisin ottanut puheeksi sen, että onko se ratsastus edelleen tärkein, vai haluaisiko hän mieluummin muuta.
Entäs sitten, kun kuitenkin välillä joudut tilanteeseen, jossa et voi joustaa, vaan lapsi on pakko saada tottelemaan. Ihan ensinnäkin pysähdy, ja ota kunnollinen kontakti lapseen. Käänny kokonaan lapsen puoleen, kosketa tai mene viereen. Koita ottaa säännöksi itsellesi, että et koskaan huutele lapsille komentoja. Muistutuksen saa huutaa viereisestä huoneesta, esim että hei, 10 minuuttia peliaikaa jäljellä. Mutta kun tulee aika lopettaa, niin mene oikeasti lapsen luokse. Jos joku asia on vain pikkuisen kesken, niin edelleen, anna lapsen tehdä loppuun (jos mahdollista). Sano vaikka, että jäät yhdessä nyt katsomaan miten tämä peli loppuu, ja sitten hampaitten pesulle. Jos lapsi ei suostu tämänkään jälkeen lähtemään sinne hampaittenpesulle, niin sitten on vasta aika ottaa tiukempi komento käyttöön. Voit myös sanoa, että esim sinä olet itse niin väsynyt, että sen takia lapset pitää saada sänkyyn myös. Jos tiukka komento ja selitys ei toimi, niin sitten otat virrat pois, puhelimen pois, mitä ikinä nyt onkaan meneillään. Sen jälkeen ei tarvitse enää neuvotella. Ja jos tilanne menee lasten osalta huutamiseksi, niin pyri silti itse pysymään rauhallisena. Ja jos et onnistu, niin palaa alkuun, eli anna tunteidesi tulla ja näkyä, mene itse vähäksi aikaa rauhoittumaan, ja kerro lapselle, että sinulle tuli tosi paha mieli, olet väsynyt, etkä oikein jaksaisi tapella tästä asiasta.
Jos mikään näistä neuvoista ei toimi, niin sitten suosittelen ottamaan ammattilaiseen yhteyttä. On aina mahdollista, että lapsillasi on esim jokin neuropsykiatrinen häiriö, joka vaatii ammattilaista ja hoitoa.
Koita jaksaa, vanhemmuus on yksi vaikeimmista tehtävistä maailmassa. Et ole ainoa, jolla on haasteita sen kanssa!
Olipa hyvä vastaus. Tähän ei lisättävää muutakun painotus että hae apuja esim. Perheneuvolasta tms perhetyöstä. Meillä ainakin on apuja löytynyt vanhemmuuden tukemiseen. Tsemppiä
Minulla on sama tilanne. Omaa surkeaa rajojen asettamista aiheuttaa myös uupumus, jota ainoana vanhempana koen. Minulle tarjottua apua on ollut Perhekoutsin (matala kynnys) ja perheneuvolan palvelut (pitkät jonot) sekä joku sosiaalihuollon perhekumppani tms. En ole vieläkään oppinut ja olen yhä 5-vuotiaan kanssa huono asettamaan rajoja. Joustan liikaa, anna periksi ja oma rajani tulee kommunikoitua ihan liian usein huutamalla.
Ensimmäinen ajatus on, että lähetän halauksia ja toivotan äidille elpymistä ja voimaantumista ennen mitään muuta. Toisena haluaisin kertoa, että samojen pulmien kanssa painimme moni muukin. Omillani on kohtuu hyvin rajat hallussa ja kilttejä ovat, mutta uupunut olen silti viikoittain siihen, miten päivittäin sovittuja asioita testataan. Tämä ei vielä auta, mutta toivotan lämmöllä sinulle armollisuutta ja aikaa koota ja löytää voimia itseäsi varten niin, että jaksat sitten paremmin pitää lasten rajoja ja sovittuja asioita yllä, päivästä toiseen.