Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Suhde äitini kanssa on ristiriitainen: rakastava, mutta vaikea. Olen tullut tulokseen, että minulla lienee joitain samoja piirteitä kuin äidilläni ja osaltaan siksi välimme menevät hankalaksi: koetan itse työskennellä oppiakseni eroon joistain tavoista, ja hänen seurassaan altistun ja taannun, sillä hän ei ole havainnut tarvetta muuttaa toiminnassaan mitään. Kulmat ja särmät tuntuvat vain vahvistuvan hänellä ikääntymisen myötä.

Yksi piirre mikä minua erityisesti ihmetyttää, on äidin vaikeus olla puolellani tai puolestani iloinen. Hän on usein mustasukkainen jos tapaan puolisoni sukulaisia, tai saan jonkin kivan lahjan tädeiltäni tms. Ollessani nuori, hän jopa pimitti minulta lahjoja halutessaan itse pitää minulle tarkoitetut lahjat! Ja nolasi minut nuoruuden työpaikallani tekemällä nimissäni julkisia asioita! Olen päätellyt, ettei hän kykene olemaan puolestani iloinen, mistä olen suunnattoman surullinen.

Lisäksi joudun usein ”lohduttelijaksi”, kun olen ollut muiden hänen tietämiensä aikuisten kanssa tekemisissä. Hänen omat tarpeensa ja tunteensa tuntuvat puskevan voimakkaasti läpi, näin on ollut pitkään, ehkä aina. Minusta tämä on hyvin raskasta sekä vahingollista äiti-tytär suhteellemme ja koen joutuvani olemaan hänelle usein ”vanhempana” = rauhoittelevana ja häntä tunteissaan auttavana. Itse jään yleensä vailla tukea.

Mitä ajatuksia tästä herää?”

Nimim. Aikuisen äidin aikuinen tytär

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Jhhjjk Peruuta vastaus

9 vastausta artikkeliin “Mitä tekisi vaikealle äitisuhteelle?”

  • Jhhjjk sanoo:

    Narsisti ja narsisti. Eikö tuo voi yhähyvin olla ihan yleinen ongelma tyttöjen kasvatuksessa. Tyttölapsi kuuntelee, on kiltti, ei uhmaa, puhuu kauniisti,rkeää et pääsee naimisiin ym….näitä odotuksia säilytetään edelleen sekä äidin, että isän tahoilta nimenomaan tytöille. Kannattaa tutkia vähän tätä Suomen historiaa ja tutustua yleensä esim feministisiin teorioihin.
    Minkälainen äiti ottaa lapsensa lahjat!??Pikkuisen nyt lyhyt tuo tarina. Liekö tottakaan…mutta eniveis. Ehkä helpottaa jos ajattelee vähän nykyistä, mennyttä ja tulevaa polvea. Silti syvässä nuo asenteet ja arvot (joskus kaksinaismoralustisetkin) istuu.

  • Anna sanoo:

    Itselläni on ollut myös hyvin merkillinen äitisuhde. Luulin olevani ainoa. Kun aloin puhua asiasta, kohtalotovertita on ollut pilvin pimein. Äitimyytti on onneksi alkanut rikkoontua.
    Sinunkin äidilläsi näyttää olevan narsistisia piirteitä. Narsistinen äiti on keskittynyt omien tarpeidensa täyttämiseen, lapsi on rasite ellei suostu hänen jatkeekseen ja hänen pikku apurikseen. Oma persoona ja itsenäinen elämä on punainen vaate narsuäidille.

  • Ansku86 sanoo:

    Suhteeni äitiini on ollut aina varpaillaan kulkemista. Äiti oli ja on marttyyriksi ja uhriksi heittäytymisen mestari, ja omilleni muuttaessani ilmoitin, et mulla on nyt oma tupa ja oma lupa, niin sanomista tuli: kuinka hänet on tällä tavoin oman tyttären toimesta hylätty. Kerran, kotona vielä asuessani muistan, kuinka hän suuttui, koska olin unohtanut hänen syntymäpäivänsä. Olin 15 vee, ja mielessä kyllä ihan kaikki muu, paitsi tuo asia. ”mä unohdin, anteeksi” ”en minäkään saa koskaan unohtaa mitään..” ja sitä rataa. Riparilla isosena ollessani konfirmaatiojuhlassa minun olis pitänyt kantaa alttariristi paikoilleen. Enpä kantanut. Äitini etsi meille uutta asuntoa ja juuri sille päivälle siihen kellonlyömään oli osunut asuntonäyttö. Lähdin kotoa konfikseen. Äiti ajoi kirkolle perässäni ja silloinen nuoriso-ohjaaja yritti hänelle kertoa, et tällainen tehtävä olis mulla, niin äiti siihen ”ei ole, ei mekään olla ikinä saatu kirkolta mitään”. Ja mä itkien autoon.

    Ei liene ihme, että asun toisella puolen Suomea kuin äitini, eikä äidin puhelin minun osaltani soi. Kun erosin ex-aviomiehestäni ja tapasin nykyisen avopuolisoni, kuulin äidiltäni olevani huora. Siihen loppui, en jaksa noin myrkyllistä ihmistä. Olkoon sitten sellainen kuin on, kuhan pysyy kaukana minusta.

  • Varokaa väkivaltaisia ihmisiä sanoo:

    Kyllä se on vaan niin että olkoon äiti, sisko tai muu sukulainen kyseessä, läheisesi saattaa olla narsistinen, energiavaras tai muuten sellainen ihminen joka saa sinut voimaan huonommin.

    Tärkeää on itsellä turvata oma hyvinvointi ja ottaa etäisyyttä.
    Tällaisen ihmisten kanssa rajaaminen saattaa johtaa henkiseen väkivaltaan kuten minulle kävi: läheiseni uhkasi itsemurhalla kun vedin rajoja eikä hän entiseen tapaan saanutkaan otettua huomioannostaan itselleen.

    Mitä läheisempi ihminen on kyseessä, sen vaikeampaa se on. Itse olen havainnut vasta nyt kymmenien vuosien jälkeen millaisen henkisen väkivallan uhri olenkaan ollut. Lapsesta asti oppii tiettyyn toimintamalliin.

    Voimia kaikille. Vetäkää rajoja. Ympäröikää itsenne ihmisillä, jotka kunnioittavat teitä ja joiden kanssa voitte jakaa hyvää olemalla oma itsenne.

  • Hyväksytty etäisyys sanoo:

    Kuulostipa tutulle. Olen kipuillut saman asian kanssa vuosia. Äitin on ollut erittäin omistuksen haluainen minua kohtaa, mutta kiinnostusta minun elämään ei oikeastaa ole koskaan ollut. Hän ei pysty olemaan iloinen, saati ylpäe onnitumisistani, on kateellinen mieheni sukuun pidettävistä yhteykistä jne jne. Joskus aikoinaan soitteli perään kun lähdimme ja yritti tarkistella että oltiinko appivanhemmilla enemmän aikaa kyläilemässä kuin hänen luonaan. Näitä asioita ja tilanteita voisi listata loputtomiin!

    Sairastuin syöpään 3 vuotta sitten enkä saanut mitään empatiaan tai välittämistä häneltä. Tuntui että hän oli jopa syövästäni kateellinen. Ainut mikä syövässäni oli hänelle tärkeää oli se että suku tietään miten raskasta HÄNELLÄ on kun minä sairastan. Siinä kohtaa oman jaksamisen kannalta oli pakko vetää raja. Vähensin radikaalisti yhteyden pitoa, en laittanut välejä poikki mutta päätin itse koska oikeasti jaksan kuunnella häntä jne. Tämä on helpottanut minua, vaikka aina kun soitellaan niin syyllistäminen alkaa ”miten ikävä ihminen olenkaan” eikä mitään ymmärrystä sille että miksi olen toiminut näin.

    Ja se että muuttuuko ihminen kun hänelle puhuu rauhallisesti em. asioita on hyvin yksilöllistä! Ei kaikki opi uutta vaan ongelmat/haasteet löytyvät aina muualta kuin omasta käytöksestä. Kaikki ei vaan opi uutta – valitettavasti.

    Olen hyväksynyt sen että minun äitisuhde on tällainen, enkä yksin voi sitä muttaa. Ainostaan voi toimia toisin oman tyttäreni kohdalla 🙂

  • Kova luu sanoo:

    Minun vanhemmat olivat hyvin nuoria kun synnyin,konflikteja tuli useastikin kun kasvoin teiniksi.Olen myöhemmin ajatellut sen olevan lievää kateutta kun oma nuoruus muka jäi elämättä(näin ei ollut).Äitini yritti tyrmätä opintojen aloittamisen”mitä sä sinne,ei susta ole”-lauseilla.Turhaan,koska olen myös kovapäinen ja saatoin loppuun aloittamani asiat.Perheen perustin,sain neljä lasta,siitäkin tuli sanomista mutta ilmoitin hänelle etten halua yhtään ainoaa lasta vaan sisaruksia omilleni kun oma elämä ainoana lapsena ei aina ollut herkkua.Rahalla yritettiin paikata huonoa omaa tuntoa.Isä ei ollut kuvioissa mutta isäpuoli kymmeniä vuosia ja me olimme läheisiä,hänellä ei ollut omia lapsia.
    Molemnat ovat jo edesmenneitä ja viimeisinä kuukausina äitini tunnusti ettei ollut paras mahdollinen äiti ja että oli ylpeä vaikka ei halunnut sitä koskaan myöntää.En juuri ole ajatellut näitä asioita enää vaan realistina päättänyt tehdä omasta ja perheen elämästä mahdollisimman tasapainoista.Menneet on menneitä ja niitä ei voi muuttaa mutta tulevaisuus on pitkälti omissa käsissä.

  • Hämmentynyt sanoo:

    Tämä vaikuttaa täysin samalle, kuin oma äitisuhteeni. Aivan samoja ”metkuja” muuten mutta oma äitini kyllä osaa onneksi olla puolestani iloinen ja tunnen hänen minua rakastavan. Mutta kyllä minä olen joutunut hänelle jo 10-vuotiaasta olemaan se ”vanhempi”, joka on hänen heitteleviä tunteitaan kestänyt ja tasoittanut, monena alakouluaamuna sydän kurkussa kouluun lähtenyt. Siksi rakastinkin koulua ja pärjäsin siellä oppien, koska se oli lepopaikka tunteiden arvaamattomasta vuoristoradasta, mitä kotona joutui pelkäämään.

    Kun menin naimisiin, tein ietoisen päätöksen, että nyt minulla on oma perhe, joka on etusijalla. Kummallisesti äitisuhteeni tästä parani, kun asetin tietyllä tapaa rajat, mitä minun ei tarvitse kestää.

    Tiedostan kyllä, että itse olen jäänyt jotain paitsi, kuten aloittaakin. Mutta otan sen niin että toisaalta olen saanut vahvuutta ja elämän ymmärrystä vastapainoksi.

    Nyt vaan rasittaa oma tyttäreni, joka elää hyvin vaikeaa myöhään puhjennutta murrosikää muistuttaen hyvin pitkälle samaa tunteiden vuoristorataa, kuin äidilläni oli.

    Vai onko ”vika” Elämä minussa? Aiheutanko itse olemisellani jotenkin tämän? Parisuhteeni on onneksi stabiili ja rakastava. Samoin isäsuhteeni oli kuin kallio, vaikka hän paljon poissa olikin.

  • Henna123 sanoo:

    Teksti oli hieman hämmentävä ja osin kryptinen, eli ei täysin auennut minulle. Mutta… kannattaisiko kertoa äidille, miltä hänen käytöksensä sinusta tuntuu. Rauhallisesti, kiihtymättä, silläkin uhalla että välit hetkellisesti heikkenevät ennestään. Tai kirjoita hänelle kirje. Ihmisellä on kumminkin kyky oppia uutta. Ehkä äidilläsi olisi vielä mahdollista nähdä itsensä uudessa valossa ja oppia toimimaan toisin.

    • Ellu sanoo:

      Nuorena en ymmärtänyt äitiäni ollenkaan ja riitelimme paljon. Hän oli mielestäni kateellinen, itsekäs ja utelias. Mutta kukapa ei olisi? Odotuksemme äitejä kohtaa ovat usein madonnamaisia. Unohtuu, että äiditkin ovat yksilöitä, joita elämä on saattanut kohdella julmastikin. Heillä on omat vammansa ja haavansa. Minulta meni vuosia ymmärtää, miten kova kohtalo äidilläni oli ollut. Aina hän ei jaksanut ottaa kaikkea huomioon. Ennen kuolemaansa hän sanoi minulle: Parhaani mie sin eteen yritin.
      Nyt, kun häntä ei ole moneen vuoteen enää ollut, olen surullinen siitä, etten osannut kohdata häntä vain toisena aikuisena ja hyväksyä häntä sellaisena kuin hän oli.
      Ehkä pitäisi lopettaa äidin näkeminen ”äitinä” ja tutustua häneen ihmisenä. Kaikkihan me olemme epätäydellisiä.